mielen perimmäinen sätkivyys ja pätkivyys

En ole tuntenut sitten nuoruuden depressiota, mutta aina ajoittain iskee ryppäittäin semmoisia ihme sekunteja, kuin jotain tähdenlentoja, jolloin tuntuu että aivot jotenkin jätättää ja silloin, lähitunteina, tulee tämmöisiä ajatuksia, että ruokakaupassa alkaa miettimään, mitä mieltä on ostaa itselleen ruokaa, ts. tuntuu outoa kyllä mielettömältä esim. yrittää pysyä elossa. Mitenkään tätä dramatisoimatta, on pantava merkille, että luulen aidon depression olevan tämän oudon jonkinlaisen ihmisminän intentiottomuus- ja suunnattomuustunteen kestomuoto.

Sitten on toinen, vielä hirveämpi tunne, joka voi tulla ajoittain niin ikään sekunnin ajaksi, vähän kuin déjà vu, jolloin tuntee jotenkin todella selkeästi, että koko persoona on täydellisesti ja kaikkiaallisesti jossakin itselleen vieraassa astiassa, tai en tiedä, onko tämä edes oikea sanallistus, mutta siis tuon aivohetken luulen olevan kunnollisen skitsofrenian ounastelumuoto tai maistiainen. Siinä on joku fyysiksen ja psyykiksen välinen viive, tai jokin semmoinen, ja tähän liittyy jokin outo kokemus kuin olisi hetkeksi potentaali valua omaan varjoonsa. 
 Jokin kaiun tunne tuossa on. Ei hetkeksi kokonaan tajua tai muista, onko oma itse jotakin tilaan laitettua vai tilasta vähennettyä.

6.3.2017