niventeitä

Jos kysymys ei olisi syvästi epäolennainen, tämän blogin kaikki suunnilleen kaksi lukijaa voisivat varmaan hyvin kysyä: mistä ihmeestä tämä blogi kertoo? Ainakin tässä kai esitellään tai ehkä myös vähän propagoidaan tiettyä vanhaeurooppalaista kommunikaatiotyyliä. Vaikutteita on otettu jalkapallosta: pyrin syöttelemään.

*

On tietty aivan pikkuisen lapsen tapa pelata jalkapalloa. Hän pysäyttää pallon käsin, ja jos jalalla ei saa aikaan mieluista vaikutusta, hän ottaa pallon syliin ja kantaa sen vanhemmalle iloisesti hymyillen. Se tuo jotenkin mieleen sellaisen ajattelun kuin vaikka Karl Marxilla: lähtee liikkeelle todellisuuden ideologisuuden kritiikistä, mieltää olevansa objektiivisuden asialla ja lopulta luo liikkeen, josta tulee sitten seuraavalla vuosisadalla kaikkien aikojen ideologia, käytännössä synonyymi "ideologialle".

*

Mitenkä niin pääsi käymään? Luulen, että Marxilta puuttui ymmärrys siitä, että pallo liikkuu nopeammin kuin pelaajat. Samoin informaatio on aina holtittomampaa ja nopeampaa kuin puhujat tai kirjoittajat - tai talouden toimijat. Sanoja lohkeaa irti eri ajatusmantereista ja kulkeutuu kiistakapuloiksi. Näennäisesti ideologiattomimman ajattelun napanuorana, akilleen kantapäänä on hyvin tarkasti siivilöitynyt hyppysellinen ihmisintention TNT:tä.

*

Ajattele läpi elämäsi vaikka sitten maailmanluokkaisia ajatuksia ihmisen ja kulttuurin kehityksestä - ja näe ihmisten omaksuvan tuosta kaikesta maksimissaan yhden uuden haukkumasanan. Ja toivo, ettei poliitikko huomaa tilaisuutensa tulleen. - Vastuullisen ajattelijan on todellakin toivottava, etteivät omat sanomiset koskaan pääse kanonisoitumaan.

*

Koin jossakin vaiheessa, että akateeminen koulutus on turhaa - teknisesti ottaen ainakaan minulle ei pystytty opettamaan yliopistossa juuri mitään. Veljeni kommentoi, että "se kuitenkin muuttaa ihmisen ajattelutapaa". Olen tullut huomaamaan, että näin tosiaan on: vaikka akateemisessa maailmassa on kyse lähinnä siitä, että joukko nuoria ihmisiä riehuu maneerisesti muutaman vuoden ja professoreiksi päätyvät ne, jotka syövät ja juovat erityisen mielellään, he kaikki silti oppivat tietyn läksyn tiedon ja sen käytön kytkeytymisestä elämäntunteeseen.

*

Nuorena intomielenä syyllistin valtamediaa siltä pohjalta, että se tarjoaa spektaakkelin muotoon väännetyn, eli siksi valheellisen kuvan todellisuudesta. Nyt tiedän, että ihmismassat tekevät tämän jymäytyksen itse itselleen vielä huomattavasti etevämmin. Klassinen valtamediakin on ylivoimainen totuuden torvi ääneen päässeisiin tavallisiin ihmisiin verrattuna.

*

Yksi asia, jonka yliopistossa ainakin periaatteessa voi oppia, on kaanonkritiikki. Kanonisoitumisilmiö on muun muassa sitä, että julkinen tieto on aina todella vaillinaista verrattuna siihen, millaista ymmärrystä ihmiset piilottavat sisimmissään. Koko moderni niitseläis-freudilainen maailmahan perustuu oletukselle, että ihmisessä on sisällä piilossa jotakin niin hirveää, että se vetää sanattomaksi. Todellisuudessa sanattomaksi vetää enemmänkin mukavuudenhalu: ei kaikkea jaksa koko ajan selittää.

* 

Sosiologian ja psykologian parhaat puolet tulevat ilmi toistensa virheiden korjailussa. Aina kun joku alkaa tonkia toisen sielua löytääkseen sieltä jonkin deterministisen kudelman, saa huomata ihmisen karkaavan situaatioon. Ja kun alkaa piirrellä situaatioista tasopintaa, saa huomata ihmisen karkaavan karnevaaliin ja vittuiluun.

*

Mihinkä ihmeeseen verrattuna Donald Trump on kehittynyt? No, Boccacciolla oli tarina, jossa juutalainen muuttui kristityksi käytyään Roomassa: "ei voi olla heikko teidän Jumalanne, jos näin paatunut ja turmeltunut kirkko ei romauta taivasta niskaanne". Ehkä joku voi väittää, että nelivuotiaan tasoinen keulahahmo mukamas "non plus ultra" -kulttuurimme vahvimman valtion johdossa on osoitus, että meillä on varaa jopa tähän.

*

Mietitään jotain Robert Musilin pääteosta. Hyvän suomalaisen takakansitekstin mukaan se kertoo muistaakseni "vaikeuksista, joita väistämättä liittyy suurten ihanteiden toteuttamiseen käytännön maailmassa". Mutta huomattavaa: siinä ei tuomita ihanteita. Itse asiassa voitaisiin viisastella jopa päinvastaista: ihanteiden ja toteumien välinen jännitteisyys lupaa hyviä aikoja, ja mestaritasoinen ihminen haluaa alalla kuin alalla vähintään puolihuolimattomasti varjella elämän tragikoomisuutta.

*


On olemassa kokonainen vulgäärinarratiivinen maailmankuva. Siinä noitaroviot eivät sijaitse, kuten todellisuudessa, uuden ajan alussa, vaan keskiajalla. Myös sankarit kanonisoituvat voimakkaasti: keksinnöt pannaan niiden nimiin, jotka ovat osanneet markkinoida niihin liittyvää rooliaan parhaiten. Tämän maailmankuvan oppii kulkemalla kaanonin katuja. Vaikka sitten vastavirtaan.

*

Informaatio eli muotooniskeminen.

*

Markkinamielteeseen liittyvä käsitys "arvosta" sulkee aika tehokkaasti pois emergentin arvon. Sen, joka tavallaan vasta muodostuu siitä, että joku suostuu maksamaan jostain "ylihintaa", eli luomaan jollekin tai johonkin jonkin uuden näkökulman.

kiertolaisia

Evankelista - hänen oikea nimensä on täten neljänneksenmainittu - saapuu paikalle rehvakkaasti tupakansavupilvessä uiden, kuin juna Saint Lazaren asemalle. Eleet ovat kuin romuluisen miehen, joka joutuu tasapainottamaan itseään pienillä eleillä, ettei pakahdu voimiinsa. Ikää hänellä on - kuulemma - 14. - "Minua luullaan usein kahdeksan- tai kymmenvuotiaaksi", hän toteaa kuin ajatukseni lukien. -"Aloittaisin sinuna tupakoinnin myöhemmin... koska jos haluat joskus lopettaa...", kansanvalistan. -"Ei tämä rööki mitään... vedän huumeitakin", Evenkelista selvittää vekkulilla virneellä.

"Meidät ryöstettiin, kaikki vietiin. Sandaalini, vaatteeni, puhelimeni... pallokin. Siksi en tuonut sitäkään." Tunnen Evankelistan juuri sitä kautta, että olemme potkineet puiston ankeassa betonipohjaisessa rautahäkissä palloa. Hän ilmoitti pelaavansa Barcelonassa huolimatta siitä, että Real Madrid on juuri nyt kovempi.

"Tiedätkö mitä tekisin, jos saisin kiinni sen, joka tämän teki? Sitoisin puuhun, kaataisin kuumaa öljyä hänen päälleen. Tumppaisin tupakan hänen suuhunsa." - "No, onhan se aika armotonta, että viedään kerralla kaikki...", pohdin. "Mutta missä asutte? Vai onko se salaisuus?" -"Asuntoautossa. Tultiin pari viikkoa sitten maalta. Isä on yrittäjä, mutta seuraavaksi sillä on töitä vasta tiistaina... Nyt ei mene hyvin. Johonkin tässä olisi nyt ryhdyttävä", Evankelista päivittelee. "Nyt kaikki touhuaa hädissään, että voisi elää."

*

"Entä sinä, missä sinä asut?" -"Ei kaukana. Tuolla päin", viittaan hieman nolona linnavuoren rinteen ränsistyvään, mutta silti vanhan maailman charmia hehkuvaan miljööseen. -"Onko sulla oma kämppä?" -"Miten sanoisin... isovanhempani asuivat siinä, kun elivät. Ja nyt minä ja mun serkku." Evankelista menee mietteliääksi. - "Ei ole maailma sellainen kuin ennen. Röyhkeästi viedään ihmiseltä kaikki. Ei katsota edes, että varastetaan tarpeeseen. Hyvä kun jaksaa enää edes hyvällä tuulella pysyä!"

"Oletko sinä töissä?" - "Teen kotona käännöksiä, tiedätkö, sillä tavalla eri kielten välillä." - "Minäkin olen koulussa oppinut kieliä, ja tiedän, kuinka vaikeaa se on. Hetkeksi kun ei kuuntele opettajaa, onkin jo ihan pihalla", saan kuulla. "Kuule... paljonko siitä maksetaan sinulle?" Hämmennyn hetkeksi ja pyöräytän näkökulman kohdilleen: - "Paljon. Minun työssäni ikävää on enemmänkin yksinäisyys ja epävarmuus. En tiedä edellisenäkään päivänä, olenko seuraavaksi töissä aamusta iltaan vai vaikka kokonaan ilman." - "Mutta se on hyvä, jos elät sillä. Oletko ihan päivänvalossa töissä, siis että viranomaiset tietää sun touhut?" -"Joo, kyllä." -"No mutta sehän on ihan kyrvähtävän hyvä juttu." 

... "Minun täytyi piileksiä, kun kutsuimme poliisit rikospaikalle. Minä olen näet etsintäkuulutettu jätkä", Evankelista toteaa merkitsevän savukiehkuran takaa. "Siksi minä eilenkin hakkasin sen yhden tyypin. Kun se kiljui ja piti meteliä, vaikka minun täytyy nyt olla hiljaa." - Muistan nähneeni sivusilmällä perhe-episodin, jossa Evankelista taisi jossain vaiheessa purskahtaa itkuun.

*

"Veliseni... onko sinulla sattumoisin ylimääräistä puhelinta? Semmoista, missä on jotain osia rikki vaikka? -"Ei minulla ole kuin sellainen oma rämä..." -"Mieti vielä, onko. Ostan sinulta." -"Odotas... onhan minulla yksi tosi vanha. Ei se ole edes älypuhelin. - "Mikä?" - "Sellainen, missä on iso näyttö ja kaikki." - "Ai joo. - "En ole vuosiin käyttänyt sitä." -"No hyvä. Myy se minulle." -"Höpöt, voin antaa pois." -"Hyvä on, haetaan se! Ostan kyllä sinulta, tai tarjoan jonkun hyvän juoman."

Hetken pohdinnan jälkeen säntään kotiin yksin - en halua ainakaan Evankelistan alkoholistivanhempien tietävän, missä asun. - "Palaatko?" -"Kyllä", vastaan oman ääneni pontevuutta yllättyen. Aavistan, että jos tässä hankkeessa jotain järkeä on, se piilee julkishallinnon terminologiaa käyttäkseni metatiedoissa: vierainta eleessäni Evankelistalle lienee se, että joku pitää yllättävässä kohtaa sanansa. 

Nollaan asetukset, tarkistan toimivuuden, palaan kentälle. Pian esittelen kymmenen vuotta vanhaa nokialaista ja ystäväni työnjohtaja X.Y:n siivouskeikoillaan juppifirmojen keräyslaatikoista pöllimää paria ylimääräistä akkua sekä yhtä ekstralaturia. Ostin puhelimen itse ensimmäisillä muuhun kuin ruokaan ja velkoihin riittävillä rahoillani Yhdysvaltain asuntokuplasta Helsingissä toipuessani. Se oli teknologisen siirtymäkauden ydintä; myyjä hämmästyi kysymystäni, että halusin "halvimman, missä on netti". Parissa vuodessa älyttömät puhelimet olivat jääneet historiaan.

*

Panen merkille, että Evankelista käyttää puhelinta näppärin sormin, kuin tietokonepeliä, ilman minkäänlaisia ohjeistuksen tarpeita. - "Olet tosi kunnollinen, veliseni." Napautamme nyrkkimme yhteen kuin parhaatkin gangsterit. "Minne menet seuraavaksi?" - "Tykkäätkö juosta? Juostaan tässä puistossa muutama kierros, jos haluat", ehdotan. Lenkillä juttelemme niitä näitä. - "Nenästä sisään, suusta ulos. Tämä todella puhdistaa sieluni", Evankelista raportoi. "Ja kun pääsen kotiin, leikkamme hiukseni, koneella. Jäi kesken viimeksi." - "Teillä käy valikoivia murtovarkaita", koetan henkevöidä. - "Sanopa muuta! Mihin tämä maailma onkaan menossa!"

Alkuperäinen ystäväni julistama tavoite on juosta kymmenen kierrosta. Kiertelemme jumppaavia vanhuksia, koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä. Toisen kierroksen lopussa vaihdamme Evankelistan pyynnöstä hetkeksi kävelyyn.

"Onko naista, vaimoa?" - "No itse asiassa.. ei." - "Mutta varmasti on jotain sen suuntaista menossa, eikö niin, semmoista säätöä ja viritystä?" - "Sinähän tunnet nämä asiat", hymähdän. - "Miksenpä tuntisi, veliseni, miksenpä tuntisi! ... Ei minullakaan ole nyt paria", Evankelista paljastaa. "Oli, mutta jätin hänet, kun hän pelehti toisen kanssa. Mutta meillä on edelleen hyvät välit. Ja aina hän pohtii, että miksei meidän juttu toiminut... minä sanon, että sinä mokasit, en minä. Hänellä on nyt joku 17-vuotias, mieti."

Jatkamme keskusteluja, uusi virallinen tavoitekierrosmäärä on viisi. Evankelista kertoo edesottamuksistaan kyläjoukkueessa, sukulaistensa myrskyisästä rakkauselämästä ja siitä, miltä tuntuu olla toista viikkoa vieraassa paikassa. - "Ja niissä sinun töissä, millä luokalla sinä olet niissä?" - "Ei meillä ole sillä tavalla luokkia, vaan ne lähettää minulle sähköposteja, tiedätkö, ja sitten... miten sanoisin. No vaikka tuon puhelimen käyttöohjeet, sellaisia minä käännän. Joku kääntää sellaiselle kielelle, mitä osaan, niin kuin englanniksi" - "Ja sitten sinä ratkaiset sen arvoituksen, että mitä se tarkoittaa unkariksi? -"Juuri näin." Piilottelen visusti omaa ulkomaalaisuuttani. En jaksaisi millään selittää.

"Kuvittele, näin tässä joku aika sitten sellaisen, että unkarilaiset ja kiertolaiset joivat yhdessä... Siellä oli faija ja muita. Ne joi yhdessä, ja vielä meidän tapaan, suoraan pullon suusta. Je ne oli siis oikeita unkarilaisia, tiedät! Sitä minä kyllä vähän ihmettelin." - Lopulta hyvästelemme. Jatkan juoksua vuorille, kaupunginosaan, jonka nimen voisi kääntää Soppilehdoksi. Siellä asuu nykyajan menestyjiä, säpsähteleviä ja pahantuulisia ihmisiä.