de apurahorum

Yksi mitä vielä mietin on, että niin kutsutulla "apurahajärjestelmällä" – joka tuntuu olevan hyvin monien, sanoisinko, tukinuiton postmoderneista muodoista (eli esim. ns. vientiteollisuudesta, uusimmiten pelikoodauksesta) enintään osittaiskiinnostuneiden ihmisten maailmassa jonkinlainen Toteemien Toteemi – rahavalta pystyy salakuljettamaan omaa eetostaan tieteeseen ja taiteeseen. 

En tarkoita edes pelkästään sellaisia, kuinka lääkefirmat hivuttavat tutkimustuloksia itselleen suotuisaan suuntaan, vaan ihan jo näin: "maailma on valmis, olkaa hyvät ja tehkää siitä tilastoja". Tai vaikka, että taiteen tai humanistisen tieteenteon ihan eksplisiittiseksi tehtäväksi määrittyy yhteiskunnan erinäisten rakenteiden "purkaminen" – ei niinkään esimerkiksi tutkiminen. [Rakenteiden] tukeminen taas kuulostaisi tässä yhteydessä helposti jo asenteellisen konservatiiviselta; diskurssi on niin totaalisen vääntynyt. 
  Tuohan on tavallaan ikiaikainen metsästysstrategia, koettaa saada suurempia kokonaisuuksia säntäilemään eri suuntiin – mutta eiköhän tuossa ole kyseessä vulgäärin vallankäytön sijasta ihan ajan eetos, jossa ihmiset näkevät toisensa muutenkin lähinnä jonkinlaisina kävelevinä peilipintoina. Oli miten oli, nykyinen epämääräisyyden kultti kuristaa selvästikin monia inhimillisiä vapausasteita.

Siinä vähän apologiaa, miksi tuommoisia tukia ei ole tullut haettua ainuttakaan.

Jos ihmiset osaisi psykologisessa mielessä matkustaa - siis näkisivät poissa ollessaan oikeasti jotain vierasta ja yllättävää, tai edes osaisivat hetken surra totunnaisen katoa horisontin taakse - ensimmäinen seuraus nykyisillä matkustusmäärillä olisi, että posselle tulisi ihan hillitön kokemusähky. Sen poissaolo tavallaan käräyttää nykymallisen elämyshamstrauksen pitkälti oman mielenkuplan sisäiseksi.

Runous: reilu kourallinen korjauksia kansanviisauksiin.

Ihminen kehittyy hyväksi huulenheittäjäksi tasan siinä määrin ja niillä aihealueilla kuin ja joihin hänen kasvumpäristössään on kiteytynyt teennäisyyttä.

Sama lyhemmin: huumorin vastakohta ei ole vakavuus, vaan teennäisyys.

pari yhteiskunnallista

Suomalaisen tekopyhyyden kova ydin: ns. verovähennykset. Lähes kaikenlaisesta omistamisesta ja puuhastelusta palkitaan, kunhan jaksaa näpertää universumin sijasta excel-solujen kanssa. Siinä on valtava ja vaiettu epäsuora lisärangaistus yhteiskunnan todellisille nettomaksajille: syrjäytyneille ja luoville.¹ (Tietenkin samalla myös juoville.)
 Jopa fiilistellään, että "fiksu huolehtii eduistaan" tms. Ikään kuin koko planeetan ihmispopulaatio voisi koostua pelkistä varkaista. Unohdetaan, miten lähellä etu on etuilua.

*

Vanhan kansan tase: 

Ostaa maan tyhjäksi huokeilla lainoilla, tappaa itsestään mitä lie 10 % laman nimellä ja kasvattaa kilpailuhenkisten vinkujaluusereiden sukupolven, jota vielä moralisoi.

¹) Joista tietysti suurin osa olisi tilanteen tullen kalifeja kalifin paikalla.

Koomisuuden kova ydin: joku maailmanteatterin henkilö lausuu toisen henkilön repliikin.

Huumorin tärkeys itsessään ei ole valittavissa oleva asia. Juuri tuo hahmon ja sen ilmenemisten välisen siteen joustavuus - ja sen tajuaminen - on ehkä lähinnä sitä, mitä voisi sanoa ihmisen terveydeksi henkisellä saralla. Monet meidänkään aikamme ilmiöt eivät lukeudu terveyden piiriin lähellekään.

Mutta se, mikä huvittaa, on toki näkökulmakysymys. Mitä sitä nyt keneltäkin hahmolta odottaa. Yllättyy sitten sen mukaan.

Ihminen on hyvä renki, huono isäntä.

Suomen kenties absoluuttisimmassa anekdoottitiivistymässä, sivareiden koulutuskeskuksessa, tutustuin aikanaan Suomen munniharppuyhdistyksen puheenjohtajaan. Titteliä himmensi vain hieman, että jäseniä taisi olla tuolloin 7, ja jokainen heistä puheenjohtaja. 

Oli kuitenkin hienoa pyytää kaveria heittämään Siwassa perushiihtäjien kuolemaksi hieman kurkkulaulua, minkä hän yleensä mielihyvin toteuttikin.

luulemme yöperhosen tulevan valon perässä,
me lämmölle sokeat

Ihmisen voi rehabilitoida vähän sitäkin kautta, että onhan meidän tila oikeasti vähän vaikea. Filosofit kuten H. Arendt, jotka käsitteellistävät ihmisen hankalassa asemassa olevana olentona, on aika oikeassa. Pieleen menee lähes joka säädöllä.

Suo siellä vetelä täällä on lievästi sanottu. Voi valita¹ kuoleman varjossa tanssimisen tiiviimmällä yhteisöllä, voi valita vieraantumisen ja kolkon järjen, joka luo turvaa, ja sitten on välimallin ilmiöitä, kuten sisä- ja ulkopiirien välisiä taistoja ja valon epäoikeudenmukaista kimpoilua puolitiehen jäävissä laumantapaisissa, kuten seura- ja yhteiskunnissa.

¹) Tai no itse asiassa ei voi valita. Tietoisuus on nimenomaan jotain hajoamista.