Naiset ja lapset ensin, miehet ja aikuiset sen jälkeen.

natsien eläinoikeushenkisyydestä

Ideologioita on hyvä tutkia erinäisten kitka- ja hiertymäilmiöiden varassa. 
 Ideologian sisällä esiin ponnahtava kysymys voi olla esimerkiksi muotoa, miten setviä nykyisten hyvien ihmisten ja entisten pahojen ihmisten tietyt samansuuntaiset mieltymykset verrattuna nykyisiin pahoihin ihmisiin. Esimerkiksi natsien eläinystävällisyyden ongelma. Alla jotain viritystä, jos etäisyyttä ottava spekulaatio liberaali-individualistisesta sakraalin järjestyksestä kiinnostaa.
 Alkuperäinen juttu, johon tämä muodostui kommenttina, on tässä, ja se oli mielestäni oikeastaan hyvä, eli ei siinä mielessä varsinaisesti kuulu suoraan tämän blogin aihepiiriin.

***

Huolessa eläinten oikeuksista on varmaan jalojakin ponsia, mutta asenteessa on nähdäkseni tiettyjä liittymäkohtia ajattelutapoihin, jotka olivat tässä jutussa suoraan tai epäsuoraan kritiikin kohteina.

Kuten joku jo vähän huomauttikin, ihminen itse "julistaa" eläimet kuuluvaksi omaan moraaliyhteisöönsä, vaikka voidaan ihan perustellusti kysyä, onko tämä suhde mitenkään sen enempää vastavuoroinen kuin esimerkiksi eläinten hyötykäyttökään. Tässä mielessä korostuneessa eläinoikeushenkisyydessä on tavallaan kapea tulkinta vallasta: räikeä "objektiksi" asettaminen koetaan valtana ja sitä problematisoidaan, mutta sitä taas ei, että ihminen ikään kuin "langettaa" pitkälti kommunikaatiopiirinsä ulkopuolisiin tahoihin eräänlaisen oletuksen uhriudesta. 

Joku voisi sanoa, että saivartelen, ja heittää siihen taakse ihan hyviä argumentteja - myönnän, etten esimerkiksi vaihtaisi ainakaan tällä tietoisuudella monenkaan tuotantoeläimen paikalle. Toisaalta takana arvatakseni piilevä moraalin hahmottaminen siten, että tunteviin olentoihin ei saisi ikään kuin "koskea" - että niiden "oikea" tila on nimenomaan jotenkin meistä riippumattoman "loukkaamaton" - on oikeastaan aika radikaalin reduktiivinen tulkinta paitsi ihmisen hahmosta maapallon biosfäärissä viime vuosituhansina, myös moraalista. Ihminenhän on maanviljelyn myötä muuttunut luontoa kohtaan pikemminkin äärettömän januskasvoiseksi ja sekavaksi toimijaksi, ei niinkään täydellisen pahaksi; ja toisaalta ihmismoraali nimenomaan ei tyhjene läheskään täysin mihinkään neutraaliin laissez-faireen. Sellainen asenne on tietysti moraalinen suhteessa väkivaltaimpulsseihin, mutta kuka nyt toivoisi puuttumattomasta silmäilystä ohjenuoraa vaikka lasten kasvatukseen? Jossain määrin puuroutumista on näissä kysymyksissä havaittavissa. Mieltä ei välttämättä voi tyhjentää rososta, "maailmaan tarttumisen" tarpeista ja lieveilmiöistä ilman tiettyä yleisempää tunnelatauksen alenemaa.

Intuitiivisessa mielessä tuntuu jotenkin selvältä, joskin kieltämättä vaikeasti perusteltavalta, ettei eläinten oikeuksista kiinnostuminen nykyisessä mitassaan ole kaikilta osin pelkkää moraalin "kasvua" sivuillepäin, vaan siinä on jokin sukulaissuhde ihmiseläinten keskinäisten suhteiden muuttumiselle juuri tuollaisiksi binäärisiksi taikka nolla-plus-miinus-kaavaa noudattaviksi hyötysuhteiksi¹. Eläimet tematisoitunevat voimakkaasti ainakin osittain siksi, etteivät ihmiset kykene tunnustamaan toisissaan muuta arvoa kuin sen, mikä tulee vallan - henkilön oman tai yhteiskunnallisesti kierrätetyn - kautta. 

Jokin aatteellisen individualismin ilmiöhän tämä on: "pidätän oikeuden olla omalla ilmoituksella mitä huvittaa ja vaatia muita kunnioittamaan tuota oikeuttani" johtaa tietynlaiseen jatkuvan närkästymispotentiaalin taustaväreilyyn. Mieluiten kai mikään ei saisikaan olla nykymoraalin mielestä missään muussa kuin sopimuksenvaraisessa suhteessa mihinkään - luontoa ei itse asiassa niinkään kunnioiteta lisää, vaan tavallaan se oikeastaan kiistetään. Luottamusyhteiskunta, tai sen ideaali, korvautuu valituskirjelmäyhteiskunnalla. Silloin on tietysti tärkeää pönkittää omia asetelmia noodina kontrahtiverkostossa alleviivaamalla selkeästi uhriksi osoitettavien oikeusvajeita.

Näin negatiivisen ajattelun kunniaksi tämä. Asian voi varmasti nähdä myönteisemminkin.

29.8.2018

¹) Tuntui nousevan kommenteissa toistuvasti esille tuon henkinen pohdinta.

taiteellinen lahjattomuus totalitarismin tukirakenteena

Kirjallisuuden potentiaalinen terapeuttistyyppinen voima ei ole siinä, että se "paljastaa salaisuuksia", "kuvaa maailman hienosti" tai muussa vastaavassa pikkuporvarillista sielua sähköistävässä ominaisuudessa, vaan juuri siinä, että se on parhaimmillaan ihan jättimäinen "entä sitten". 

Eläessään maailmassa ihmisen on pakko uskoa todellisuus. Sen sijaan jos kirjallisuus kuvaakin maailman täydellisesti, ihminen voi silti repiä lohtua siitä, että ehkä kirjailija olikin väärässä, tai kukaties koko maailma on väärässä. 

Todellisuus tuputtaa meille koko ajan masentavia tulkintojaan siitä, mikä on oikein tai normaalia: huomaa raitiovaunu risteyksessä, muista että puut kasvavat pystysuoraan. Kirjoitettu kieli sen sijaan ei sitä ymmärtävälle ihmiselle - joka ei itse halua tehdä sille väkivaltaa - tuputa yhtään mitään. Kirjallisuuden kentässä edes totta ei ole pakko uskoa, kaikki on vain ehdotusta. 

Maailman täsmällisin pysäytyskuvakin on itse asiassa laajennus ihmisen koettuun todellisuuteen. Juuri siksi autoritäärinen sielu varmaan vainoaakin kieltä: mitä parempi kuvaus, tai edes mitä pelottavampi täydennys tahdon voimalla puolittaiseksi rajattuun maailmankuvaan, sitä vahvemmin lipunheiluttelija joutuu outoon laaksoon.

Tässä hieman purtavaa niille, joiden mielestä olisi tärkeää tai hienoa siivota maailma "vääristä" ajatuksista.

13.9.2018