herakleitos-poirot

Murhaaja haluaa pysäyttää maailman tilannekuvaksi, jotta voisi astua ajan virtaan.

kiroilun tärkeydestä

Karkean puheen vainoaja on vähän sellaisessa positiossa kuin ihminen, joka toivoo, ettei nuhaa koskaan olisi. Tosiasia kuitenkin on, että ihmiskunnalla kokonaisuutena on symbioosi banaaleimpia kehon häiriötiloja aiheuttavien mikrobien kanssa: aivan samoin kuin ei voi olla koko maailmassa kerralla hyvä sää, elämme elämämme eräänlaisessa infektioiden pilvistössä. Jos vastaavat mikrobit saataisiin nykyehdoin kokonaan taltutettua, menettäisimme luultavasti immuunipuskurimme vakavampia tauteja vastaan.

Kiroilu on kuin yleisistä tunnemassoista nousevaa kielen salamointia. Ilman sitä pahuus ottaisi maailmassa vallan.

maneerisia kaksoispisteitä: liberalismin liberaali kritiikki

Tatuointi-ilmiö käy eräänlaisesta zen-koanista: länsimaisesta yksittäistatuoinnista loukkaantuva on paljon lähempänä tribaalista puhtauden (neitsyyden) kulttia kuin tatuoinnin ottaja.

*

Yleistyvää ilmaisua: "klassinen liberalismi on petetty, tämä ei ole enää ollenkaan sitä mitä liberalismi tarkoitti alun perin". - Ydinteesi, että ihminen on parhaimmillaan hiottuna rattaana, on kuitenkin aina ollut sama.

*

Sikäli kuin Allah tarkoittaa tuskastuttavaa kosmista taustabanaliteettia, on helppo yhtyä siihen, että Allah on suuri.

*

Sivilisaatioseksuaalisuuden alisteisuus jollekin muulle näkyy muun muassa siitä, että vanhoillakin ihmisillä on siitä intohimoisia mielipiteitä.

*

Holokaust, gulag. Repivät meidät riekaleiksi yrittäessään repiä kasvoiltamme naamioita, joita ei ollut.

*

Miten mielettömällä voi olla mielenterveys?

*

Uskonto ei ole oopiumia kansalle vaan yksilölle. Kansalle se on nakit ja muusi: "onks moraaleja pidelly".

*

Jos mietitään instanssien ja eetterin suhdetta verkostossa, ei ole edes ihmeellistä, että ihmismieli voi olla maailmaa suurempi.

*

Vapaus kasvaa instanssien autonomian vähetessä. Se on koveraa: luonteeltaan suhteita, ei niiden puutoksia.

*

Hippien estetiikka teki välttämättömästä hyveen: muovia ei voi muokata helposti luonnonmateriaalien väriin ja muotoon, mutta kivansävyäisiä pintoja siitä saa helposti. - Hipsterien muoviviha on prisman ja kaleidoskoopin isänmurhaa, sateenkaaren takaisen halpuuden piilotusta.

*

Luterilaisuudesta liberalismin credoon siirtynyt groteski huutokauppa: "minäpä hyväksyn naisen toverimmaksi kuin sinä".

*

Pakkomielteinen skepsis ja katkeruuden pelko. Pelkistä hyväksikäyttäjistä koostuvan yhteiskunnan emotionaalinen kuumaisema.

*

Aidatun maan taktiikka - kuoleman vastainen taistelu - edellyttää naisten vangitsemista. Lohdutuspalkintona heille on kannettava ikuisesti lisää värejä ja ilmiöitä.

*

Protestanteilla olisi väestönkasvuneuroosi, vaikka heitä asuisi autiolla saarella kaksi. Tuotannon on tuotannuttava jumalten luona, ihminen saa vain "jakaa" sitä.

niventeitä

Jos kysymys ei olisi syvästi epäolennainen, tämän blogin kaikki suunnilleen kaksi lukijaa voisivat varmaan hyvin kysyä: mistä ihmeestä tämä blogi kertoo? Ainakin tässä kai esitellään tai ehkä myös vähän propagoidaan tiettyä vanhaeurooppalaista kommunikaatiotyyliä. Vaikutteita on otettu jalkapallosta: pyrin syöttelemään.

*

On tietty aivan pikkuisen lapsen tapa pelata jalkapalloa. Hän pysäyttää pallon käsin, ja jos jalalla ei saa aikaan mieluista vaikutusta, hän ottaa pallon syliin ja kantaa sen vanhemmalle iloisesti hymyillen. Se tuo jotenkin mieleen sellaisen ajattelun kuin vaikka Karl Marxilla: lähtee liikkeelle todellisuuden ideologisuuden kritiikistä, mieltää olevansa objektiivisuden asialla ja lopulta luo liikkeen, josta tulee sitten seuraavalla vuosisadalla kaikkien aikojen ideologia, käytännössä synonyymi "ideologialle".

*

Mitenkä niin pääsi käymään? Luulen, että Marxilta puuttui ymmärrys siitä, että pallo liikkuu nopeammin kuin pelaajat. Samoin informaatio on aina holtittomampaa ja nopeampaa kuin puhujat tai kirjoittajat - tai talouden toimijat. Sanoja lohkeaa irti eri ajatusmantereista ja kulkeutuu kiistakapuloiksi. Näennäisesti ideologiattomimman ajattelun napanuorana, akilleen kantapäänä on hyvin tarkasti siivilöitynyt hyppysellinen ihmisintention TNT:tä.

*

Ajattele läpi elämäsi vaikka sitten maailmanluokkaisia ajatuksia ihmisen ja kulttuurin kehityksestä - ja näe ihmisten omaksuvan tuosta kaikesta maksimissaan yhden uuden haukkumasanan. Ja toivo, ettei poliitikko huomaa tilaisuutensa tulleen. - Vastuullisen ajattelijan on todellakin toivottava, etteivät omat sanomiset koskaan pääse kanonisoitumaan.

*

Koin jossakin vaiheessa, että akateeminen koulutus on turhaa - teknisesti ottaen ainakaan minulle ei pystytty opettamaan yliopistossa juuri mitään. Veljeni kommentoi, että "se kuitenkin muuttaa ihmisen ajattelutapaa". Olen tullut huomaamaan, että näin tosiaan on: vaikka akateemisessa maailmassa on kyse lähinnä siitä, että joukko nuoria ihmisiä riehuu maneerisesti muutaman vuoden ja professoreiksi päätyvät ne, jotka syövät ja juovat erityisen mielellään, he kaikki silti oppivat tietyn läksyn tiedon ja sen käytön kytkeytymisestä elämäntunteeseen.

*

Nuorena intomielenä syyllistin valtamediaa siltä pohjalta, että se tarjoaa spektaakkelin muotoon väännetyn, eli siksi valheellisen kuvan todellisuudesta. Nyt tiedän, että ihmismassat tekevät tämän jymäytyksen itse itselleen vielä huomattavasti etevämmin. Klassinen valtamediakin on ylivoimainen totuuden torvi ääneen päässeisiin tavallisiin ihmisiin verrattuna.

*

Yksi asia, jonka yliopistossa ainakin periaatteessa voi oppia, on kaanonkritiikki. Kanonisoitumisilmiö on muun muassa sitä, että julkinen tieto on aina todella vaillinaista verrattuna siihen, millaista ymmärrystä ihmiset piilottavat sisimmissään. Koko moderni niitseläis-freudilainen maailmahan perustuu oletukselle, että ihmisessä on sisällä piilossa jotakin niin hirveää, että se vetää sanattomaksi. Todellisuudessa sanattomaksi vetää enemmänkin mukavuudenhalu: ei kaikkea jaksa koko ajan selittää.

* 

Sosiologian ja psykologian parhaat puolet tulevat ilmi toistensa virheiden korjailussa. Aina kun joku alkaa tonkia toisen sielua löytääkseen sieltä jonkin deterministisen kudelman, saa huomata ihmisen karkaavan situaatioon. Ja kun alkaa piirrellä situaatioista tasopintaa, saa huomata ihmisen karkaavan karnevaaliin ja vittuiluun.

*

Mihinkä ihmeeseen verrattuna Donald Trump on kehittynyt? No, Boccacciolla oli tarina, jossa juutalainen muuttui kristityksi käytyään Roomassa: "ei voi olla heikko teidän Jumalanne, jos näin paatunut ja turmeltunut kirkko ei romauta taivasta niskaanne". Ehkä joku voi väittää, että nelivuotiaan tasoinen keulahahmo mukamas "non plus ultra" -kulttuurimme vahvimman valtion johdossa on osoitus, että meillä on varaa jopa tähän.

*

Mietitään jotain Robert Musilin pääteosta. Hyvän suomalaisen takakansitekstin mukaan se kertoo muistaakseni "vaikeuksista, joita väistämättä liittyy suurten ihanteiden toteuttamiseen käytännön maailmassa". Mutta huomattavaa: siinä ei tuomita ihanteita. Itse asiassa voitaisiin viisastella jopa päinvastaista: ihanteiden ja toteumien välinen jännitteisyys lupaa hyviä aikoja, ja mestaritasoinen ihminen haluaa alalla kuin alalla vähintään puolihuolimattomasti varjella elämän tragikoomisuutta.

*


On olemassa kokonainen vulgäärinarratiivinen maailmankuva. Siinä noitaroviot eivät sijaitse, kuten todellisuudessa, uuden ajan alussa, vaan keskiajalla. Myös sankarit kanonisoituvat voimakkaasti: keksinnöt pannaan niiden nimiin, jotka ovat osanneet markkinoida niihin liittyvää rooliaan parhaiten. Tämän maailmankuvan oppii kulkemalla kaanonin katuja. Vaikka sitten vastavirtaan.

*

Informaatio eli muotooniskeminen.

*

Markkinamielteeseen liittyvä käsitys "arvosta" sulkee aika tehokkaasti pois emergentin arvon. Sen, joka tavallaan vasta muodostuu siitä, että joku suostuu maksamaan jostain "ylihintaa", eli luomaan jollekin tai johonkin jonkin uuden näkökulman.

kiertolaisia

Evankelista - hänen oikea nimensä on täten neljänneksenmainittu - saapuu paikalle rehvakkaasti tupakansavupilvessä uiden, kuin juna Saint Lazaren asemalle. Eleet ovat kuin romuluisen miehen, joka joutuu tasapainottamaan itseään pienillä eleillä, ettei pakahdu voimiinsa. Ikää hänellä on - kuulemma - 14. - "Minua luullaan usein kahdeksan- tai kymmenvuotiaaksi", hän toteaa kuin ajatukseni lukien. -"Aloittaisin sinuna tupakoinnin myöhemmin... koska jos haluat joskus lopettaa...", kansanvalistan. -"Ei tämä rööki mitään... vedän huumeitakin", Evenkelista selvittää vekkulilla virneellä.

"Meidät ryöstettiin, kaikki vietiin. Sandaalini, vaatteeni, puhelimeni... pallokin. Siksi en tuonut sitäkään." Tunnen Evankelistan juuri sitä kautta, että olemme potkineet puiston ankeassa betonipohjaisessa rautahäkissä palloa. Hän ilmoitti pelaavansa Barcelonassa huolimatta siitä, että Real Madrid on juuri nyt kovempi.

"Tiedätkö mitä tekisin, jos saisin kiinni sen, joka tämän teki? Sitoisin puuhun, kaataisin kuumaa öljyä hänen päälleen. Tumppaisin tupakan hänen suuhunsa." - "No, onhan se aika armotonta, että viedään kerralla kaikki...", pohdin. "Mutta missä asutte? Vai onko se salaisuus?" -"Asuntoautossa. Tultiin pari viikkoa sitten maalta. Isä on yrittäjä, mutta seuraavaksi sillä on töitä vasta tiistaina... Nyt ei mene hyvin. Johonkin tässä olisi nyt ryhdyttävä", Evankelista päivittelee. "Nyt kaikki touhuaa hädissään, että voisi elää."

*

"Entä sinä, missä sinä asut?" -"Ei kaukana. Tuolla päin", viittaan hieman nolona linnavuoren rinteen ränsistyvään, mutta silti vanhan maailman charmia hehkuvaan miljööseen. -"Onko sulla oma kämppä?" -"Miten sanoisin... isovanhempani asuivat siinä, kun elivät. Ja nyt minä ja mun serkku." Evankelista menee mietteliääksi. - "Ei ole maailma sellainen kuin ennen. Röyhkeästi viedään ihmiseltä kaikki. Ei katsota edes, että varastetaan tarpeeseen. Hyvä kun jaksaa enää edes hyvällä tuulella pysyä!"

"Oletko sinä töissä?" - "Teen kotona käännöksiä, tiedätkö, sillä tavalla eri kielten välillä." - "Minäkin olen koulussa oppinut kieliä, ja tiedän, kuinka vaikeaa se on. Hetkeksi kun ei kuuntele opettajaa, onkin jo ihan pihalla", saan kuulla. "Kuule... paljonko siitä maksetaan sinulle?" Hämmennyn hetkeksi ja pyöräytän näkökulman kohdilleen: - "Paljon. Minun työssäni ikävää on enemmänkin yksinäisyys ja epävarmuus. En tiedä edellisenäkään päivänä, olenko seuraavaksi töissä aamusta iltaan vai vaikka kokonaan ilman." - "Mutta se on hyvä, jos elät sillä. Oletko ihan päivänvalossa töissä, siis että viranomaiset tietää sun touhut?" -"Joo, kyllä." -"No mutta sehän on ihan kyrvähtävän hyvä juttu." 

... "Minun täytyi piileksiä, kun kutsuimme poliisit rikospaikalle. Minä olen näet etsintäkuulutettu jätkä", Evankelista toteaa merkitsevän savukiehkuran takaa. "Siksi minä eilenkin hakkasin sen yhden tyypin. Kun se kiljui ja piti meteliä, vaikka minun täytyy nyt olla hiljaa." - Muistan nähneeni sivusilmällä perhe-episodin, jossa Evankelista taisi jossain vaiheessa purskahtaa itkuun.

*

"Veliseni... onko sinulla sattumoisin ylimääräistä puhelinta? Semmoista, missä on jotain osia rikki vaikka? -"Ei minulla ole kuin sellainen oma rämä..." -"Mieti vielä, onko. Ostan sinulta." -"Odotas... onhan minulla yksi tosi vanha. Ei se ole edes älypuhelin. - "Mikä?" - "Sellainen, missä on iso näyttö ja kaikki." - "Ai joo. - "En ole vuosiin käyttänyt sitä." -"No hyvä. Myy se minulle." -"Höpöt, voin antaa pois." -"Hyvä on, haetaan se! Ostan kyllä sinulta, tai tarjoan jonkun hyvän juoman."

Hetken pohdinnan jälkeen säntään kotiin yksin - en halua ainakaan Evankelistan alkoholistivanhempien tietävän, missä asun. - "Palaatko?" -"Kyllä", vastaan oman ääneni pontevuutta yllättyen. Aavistan, että jos tässä hankkeessa jotain järkeä on, se piilee julkishallinnon terminologiaa käyttäkseni metatiedoissa: vierainta eleessäni Evankelistalle lienee se, että joku pitää yllättävässä kohtaa sanansa. 

Nollaan asetukset, tarkistan toimivuuden, palaan kentälle. Pian esittelen kymmenen vuotta vanhaa nokialaista ja ystäväni työnjohtaja X.Y:n siivouskeikoillaan juppifirmojen keräyslaatikoista pöllimää paria ylimääräistä akkua sekä yhtä ekstralaturia. Ostin puhelimen itse ensimmäisillä muuhun kuin ruokaan ja velkoihin riittävillä rahoillani Yhdysvaltain asuntokuplasta Helsingissä toipuessani. Se oli teknologisen siirtymäkauden ydintä; myyjä hämmästyi kysymystäni, että halusin "halvimman, missä on netti". Parissa vuodessa älyttömät puhelimet olivat jääneet historiaan.

*

Panen merkille, että Evankelista käyttää puhelinta näppärin sormin, kuin tietokonepeliä, ilman minkäänlaisia ohjeistuksen tarpeita. - "Olet tosi kunnollinen, veliseni." Napautamme nyrkkimme yhteen kuin parhaatkin gangsterit. "Minne menet seuraavaksi?" - "Tykkäätkö juosta? Juostaan tässä puistossa muutama kierros, jos haluat", ehdotan. Lenkillä juttelemme niitä näitä. - "Nenästä sisään, suusta ulos. Tämä todella puhdistaa sieluni", Evankelista raportoi. "Ja kun pääsen kotiin, leikkamme hiukseni, koneella. Jäi kesken viimeksi." - "Teillä käy valikoivia murtovarkaita", koetan henkevöidä. - "Sanopa muuta! Mihin tämä maailma onkaan menossa!"

Alkuperäinen ystäväni julistama tavoite on juosta kymmenen kierrosta. Kiertelemme jumppaavia vanhuksia, koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä. Toisen kierroksen lopussa vaihdamme Evankelistan pyynnöstä hetkeksi kävelyyn.

"Onko naista, vaimoa?" - "No itse asiassa.. ei." - "Mutta varmasti on jotain sen suuntaista menossa, eikö niin, semmoista säätöä ja viritystä?" - "Sinähän tunnet nämä asiat", hymähdän. - "Miksenpä tuntisi, veliseni, miksenpä tuntisi! ... Ei minullakaan ole nyt paria", Evankelista paljastaa. "Oli, mutta jätin hänet, kun hän pelehti toisen kanssa. Mutta meillä on edelleen hyvät välit. Ja aina hän pohtii, että miksei meidän juttu toiminut... minä sanon, että sinä mokasit, en minä. Hänellä on nyt joku 17-vuotias, mieti."

Jatkamme keskusteluja, uusi virallinen tavoitekierrosmäärä on viisi. Evankelista kertoo edesottamuksistaan kyläjoukkueessa, sukulaistensa myrskyisästä rakkauselämästä ja siitä, miltä tuntuu olla toista viikkoa vieraassa paikassa. - "Ja niissä sinun töissä, millä luokalla sinä olet niissä?" - "Ei meillä ole sillä tavalla luokkia, vaan ne lähettää minulle sähköposteja, tiedätkö, ja sitten... miten sanoisin. No vaikka tuon puhelimen käyttöohjeet, sellaisia minä käännän. Joku kääntää sellaiselle kielelle, mitä osaan, niin kuin englanniksi" - "Ja sitten sinä ratkaiset sen arvoituksen, että mitä se tarkoittaa unkariksi? -"Juuri näin." Piilottelen visusti omaa ulkomaalaisuuttani. En jaksaisi millään selittää.

"Kuvittele, näin tässä joku aika sitten sellaisen, että unkarilaiset ja kiertolaiset joivat yhdessä... Siellä oli faija ja muita. Ne joi yhdessä, ja vielä meidän tapaan, suoraan pullon suusta. Je ne oli siis oikeita unkarilaisia, tiedät! Sitä minä kyllä vähän ihmettelin." - Lopulta hyvästelemme. Jatkan juoksua vuorille, kaupunginosaan, jonka nimen voisi kääntää Soppilehdoksi. Siellä asuu nykyajan menestyjiä, säpsähteleviä ja pahantuulisia ihmisiä.

Ideologioiden itseisarvoinen väistely johtaa siihen, että oma elämäntunne saa julistuksen muodon. 

*

Jotenkin päin olo maailmassa. Puun tunnustus, että tuulee.

*

Nykyään Roomasta pääsee muutamassa tunnissa paikkoihin, joissa ei oltu kuultu valtakunnasta sen luhistuessa pihahdustakaan.

*

"Jeesustelun" kanssa symmetrinen pahuuden muoto, yhtä teennäinen ja normipaineesta johtuva. Miksi sille ei ole sanaa?

hologrammietiikka

Olen pannut merkille hämmentävän tendenssin nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa: eräänlaisen hologrammietiikan.

Se toimii jotenkin niin, että juuri pidättäytymällä ilmenemästä mitenkään henkilö kokeekin sijaitsevansa eräänlaisessa eettisen origon positiossa. Eli sisällöstä tapeltaisiin vain näennäisesti, ja oikeasti ihanne olisikin tämä tietty vallalla latautunut nolluus. Tavallaan se mikä edellisellä kulttuurikaudella oli "annas kun minä näytän", on nyt se, että "lällällää, epäonnistuit spektaakkelissa".

Jotenkin niin, että "en kylläkään sitoudu siihen positioon, josta käsin käytöksesi/sanomisesi olisi ilmeisen tuomittavaa, mutta tuomitsen käytöksesi/sanomisesi silti". Ikään kuin linkitytään opportunistisesti erilaisiin tuomitsemisen traditioihin, mutta ilman sitä vanhanaikaista periaatetta, että kielteisyydelle pitäisi olla jonkinlainen pantti tai syy edes näiden sanojen laajimmassa merkityksessä. Tuomitaan ikään kuin tuomitsemisen ilosta.

"En sitoudu tähän työpaikkaan, mutta siinä pitäisi olla vähemmän kiusaamista." "En sitoudu tähän joukkueseen, mutta kiellän ilman muuta sinuakin olemasta millään tavoin sisällä siinä." "En sitoudu veganismiin, mutta tuomitsen lihansyöntisi." "En halua missään nimessä perhettä ainakaan vielä, enkä sitoudu mihinkään feminismin lajiinkaan, mutta tuomitsen strippibaarit." Ja näin edelleen ad infinitum. 

Juuri tämä tällainen "voisin periaatteessa ehkä vielä olla kiinnostunut hakeutumaan positioon, jossa tarvitsisin tätä tuomitsemisenergiaa johonkin, joten varaan position varmuuden vuoksi jo nyt". - Jotenkin tämä liittyy siihenkin, että Netflix-orientoitunut henkilö pystyy kokemaan asioita tylsinä uskomattoman laajalla spektrillä. Eli tavallaan "en ole sitoutunut omaan viihtymiseeni tässä maailmassa, mutta tuomitsen toki mälsyytesi".

mittayksiköiden aika

Naiivi kuvitelma, että aikamme olisi jossain kliinisessä mielessä erityisen narsistinen.

Ulospäin suuntautuvan rakkauden suhteellinen epäsuosittuus pakkohyvinvoinnin ajassa perustuu enemmänkin siihen ajattomaan ilmiöön, että vallan symbolit ja metodiikka saavat rahvaan päässä fetissiarvon. Niitä matkitaan erilaisilla katinkultametodeilla. 

Mittaamisen ja tilastoinnin kulttuurikaudella rakkauden koetaan tässä nimenomaisessa mielessä olevan omasta mittayksikköydestä pois. Jos antaa rakkautta, tulee samalla epävarmemmaksi omasta tyhjiössä mitattavasta arvostaan ja kokee pettäneensä päätoteeminsa saneleman voimakentän, eli mitattavaksi heittäytymisen. Rakkaus on lähinnä eräänlainen rikos tunteiden laissez-fairea kohtaan.

Rakkaudettomuus lienee ajassamme enemmänkin aktiivinen eettinen kategoria, ei mikään vamma. Rakkaudettomuuskäskyn noudattamiseen pyritään säännöllisin ja monipuolisin hengen harjoituksin, tarvittaessa retriitein. Rakkauden saastaiselta houkutukselta suojaudutaan kääntämällä ajatukset johonkin kauniimpaan ja herkempään teemaan, kuten asuntolainaan, suoliston hyvinvointiin tai vapaaotteluun.

mietelmäntynkiä uskonnon ja ideologian rajapinnasta

Uskonto on niiden ajatusten ja tekojen kirjo, joita ihminen ei osaa tietyllä hetkellä kuvitella moraalittomiksi. Yksilön mielikuvituksen osallistumattomuus julkiseen todellisuuteen.

*

Hirveimmän totalitarismin saavuttaisi varmaan panemalla totalitarismin noususta huolestuneimpien henkilöiden ajatuksia täytäntöön.

*

Muuan seuraus siitä, etteivät ideologiat enää asetu laimenevaa vaan vahvistuvaa uskontoa vasten: ne eivät ole enää välttämättä koko ajan väärässä.

*

Myös 1900-lukulainen ajatus kaiken lukemisen hyödyllisyydestä on vanhentunut. Mieliemme kimppuun hyökätään koko ajan uusilla tavoilla ja uusilta suunnilta, uusia pseudokoherensseja vilautellen.

*

Taistelu rauhan puolesta, nussiminen neitsyyden puolesta, sosiologinen analyysi demokratian puolesta.

*

Sosiologia ja psykologia ovat kristinuskon ja aškenaasijuutalaisuuden poika ja tytär. Paholainen voi tulla hakemaan talon väkeä kumman tahansa kautta.

*

Sekä sosiologialla että psykologialla oli ja on tärkeä kontribuutionsa modernin ajan hirveyteen. Sosiologian se usko, että tunteeton kuvailu on todempaa, ja psykologian se, että kaikki viestintä on oiretta.

*

1984 tulee ikuisesti myöhässä siksi, ettei hirveinkään ideologia ole lopulta yhtä kuin liikekannallepanonsa.

*

Yksilön on mahdotonta luoda rationaalisesti kupla, jossa hyvät asiat ovat omaa ansiota ja huonot rakenteiden syytä. Individualismi on käytännössä automaattisesti uskonnollinen suhtautumistapa.

*

Ruusukkorukouksen "salaisuus" kuvana maailmasta: tavallisuuden transsin keskellä määrätyin välein hetki, jonka tajuaa vain sille herkistyneenä.

*

https://nypost.com/2016/03/17/stalin-granddaughter-is-an-all-american-badass/

Kyllä näille (1.06-1.11) jokin Tristan Tzara -palkinto kuuluisi.

"taloudesta" ja muista olosuhteiden päälle liimatuista pseudokategorioista

Kolmannessa pakkoyrittäjyysmaassani on nyt pienyrittäjille käytössä könttävero. Sen idea oli tietysti "vähentää byrokratiaa" ja lietsoa "omillaan pärjäämistä". Työnantajat alkoivat kuitenkin heti siirtää palkansaajia pakkoyrittäjiksi, joten hallituksen oli tehtävä korjausliike: sitä yritetään tuttuun tapaan vetämällä excelissä viivoja.

Ongelma: pyrkimys suodattaa ne, joiden "kuuluisi olla" jossain yhteiskunnassa palkansaajia, on bruttotuloja ja niiden lähdejakaumia vertailemalla alun alkaen mahdotonta. (Voi miettiä vaikka materiaalikulujen ja liikevaihdon suhdetta eri yrittäjillä jne.) - Yhtälössä oikeastaan vain heijastuu se realiteetti, ettei raha "tule työstä", vaan informaatiosta, jonka muotoilmenemää tuotannon organisointikin on.

Juuri tässä mielessä lähes kaikki talousjärjestelmässämme ilmenevä "kilpailu" on perimmälti näennäistä. Se vain ikään kuin toteuttaa yhteiskunnassa muutenkin piilevät informaatioepätasapainot. Aivan samoin kuin joku voi siirtää toimintansa verotuskenttään, jossa se soljahtaa väärin veistettyyn näennäisparadigmaan, joku voi ylhäältä kaikuluodata rakenteita pääomalla. Muurahainen juoksee lattialla ja arvailee.

*

Kun asioista kuoritaan em. mielessä riittävästi rakennetta ja verkostoja pois, saadaan kaikkien kannalta ikävä tulos: kyvyt heittelevät ihmisten välillä luultavasti suurin piirtein sen verran kuin vaikka pituus. Eli suurin oikeudenmukainen omaisuus- ja palkkaero voisi olla noin 1,5-kertainen. Harvinaisissa poikkeustapauksissa päästään tuplaan.

Samalla kuitenkin kyky- ja luonne-erot ovat nykyideologiaa (uskontoa) silmin nähden äärimmäisesti häiritsevällä tavalla täysin todellisia, ja sen päälle vielä situaatioihin uponneita. Tätä kautta näyttäytyykin aikamme groteskius: ne voimat, jotka saavat ihmiset "ponnistelemaan" toisiinsa nähden 1,5-kertaisella intensiteetillä ja taidolla, yritetään häivyttää kokonaan pois näkyvistä motivationaaliset situaatiot (mm. sukupuolinen jännite, ympäristö, tajunnan historiakierrostumat) mukaan lukien.

Kaadellaan patsaita, jotka muistuttavat siitä, että eri syötteistä tulee erilainen cocktail. Sen sijaan silmin havaittava konkreettinen riisto omassa ympäristössä ei näytä hetkauttavan oikein ketään. Itäeurooppalaiset vierastyöläiset voivat hyvin asua parakeissa, joiden laatusuhde nykyiseen rikkaiden maiden elintasomediaaniin on tuskin ainakaan parempi kuin setä Tuomon tuvan vastaava. Talousfanaattinen yhteiskunta tavallaan palkitsee itseltään varastamista, edesauttaa rahan dialyysinomaisia kiertoja oman kehonsa ulkopuolella.

*

Sama mekanismi toteutuu myös kääntäen: uskonnollis-liberalistisessa uhripääomakisassa ei haluta nähdä, että uhriksi vääntäytyminen tekee elämästä todellisuuden päälle liimattua teatteria. Hyvinvointisubjektien kokemien pienten vääryyksien jynssääminen kynsiharjalla piilottaa oivasti sen, että esimerkiksi "vihalla" on oikeasti vain 1,5-kertaisia määräeroja, ja toisaalta sen ilmenemisen pakkaantumisella taas rakenteellisia syitä.

jumitus

Itä-Euroopan yhteiskuntakriittinen keskustelu pyyhkii länsi-eurooppalaisella pöytää mm. siksi, että suurempi köyhyys ja alisteisempi asema valaisevat selkeästi, etteivät nykyiset (teollisuus)yhteiskunnat jakaudu henkisesti suinkaan kahtia, vaan kolmia, ja että tällä jaolla on lietsojansa ja hyötyjänsä. 

Kapitalismin murskakritiikki olisi todellisuudessa nyt jos koskaan oikeasti kaiken aa ja oo, mutta edellisellä sukupolvella - ja sen myötä oikeastaan kellä vaan kielen kentässä elävällä - on jokin refleksiivinen kyvyttömyys erottaa tätä asiaa omista kommunismin kokemuksistaan. Se juuri kytkee yhtäältä vasemmistolaisuuden nykyoloissa itsetuhoiseen ympäripyöreään humanismiin ja luo toisaalta kaiken kriittisyyden ja kehityksen luontaisille vihollisille, kaappiperversimmille lähimmäisillemme, illuusion, että nyt olisi jotenkin "koittanut heidän aikansa", ja että vika ei olisi järjestelmässä, vaan ihmisten "heikkoudessa", "tekopyhyydessä", liiassa kiltteydessä tms.

Ja tämä kaikki harhailu vieläpä suorastaan sadomasokistisiksi orgioiksi vääntyneen narsismin keskellä, jossa nämä harhailijat ovat samalla olennaisilta osin itsekin innolla mukana. - Muodostuu kokemuksellinen kupla, jossa nimenomaan syvin ymmärtämättömyys voi tuntua "älylliseltä rehellisyydeltä".

Valta paisuu ja porskuttaa turvassa, kun analyyttisimmatkaan tyypit eivät näytä tajuavan, kuinka uskonnollinen maaperä ja libidinaalisen tosikkouden kohdistuminen muuttuu ja on muuttunut (suru-uskonto -> kasvu-uskonto, ydinperheideologia -> narsismi), vaan analysoivat aikakautta kuin se olisi jonkinlainen ikuisen 60-luvun muoto. - Vanhat tyypit pyrkivät ikään kuin palaamaan levitointiensa jälkeen "kansaan", mutta liukuhihna onkin alla rullannut sen verran, että siinä samalla kohdalla on oikeasti jo snapchat.

Länsieurooppalaiselle silmälle yllättävästi otsikoivan lehden linja on ilmoituksensa mukaan "konservatiivis-liberaali". Kuva Puolasta kesältä 2019.

Jos Siegmund Freud eläisi tänään, hänellä olisi varmaan joku raflaava teoria siitä, kuinka kulttuurin pinnassa näkyvä seksuaalisuus ja väkivaltaisuus perimmälti ilmentää ihmisen alkuvoimaista ja tukahdutettua himoa kiinteistöjen omistamiseen.

sen Hancamäen puolustuxexi sanotacon

Luulenpa, että kun J.S. Hankamäeltä tässä taannoin vedettiin opus saatavilta sen osoituksena, etteivät siinä kritisoidut ryhmät suinkaan ole nousseet kritiikin yläpuolelle, niin se - siis ainakin korviini kantautunut "skandalistinen" sisältö - olisi ollut järkevämmin muotoiltuna jokin tämmöinen: yhteiskunnan ongelma on eräänlainen "immanentin kunnianhimon" määrällinen kasvu. Tai ehkä voitaisiin puhua myös narsistisen libidon vallasta/"vallasta" (eli toisaalta myös ikään kuin "teatraalisesta vallasta"). - Tällä tavoinhan itse asiassa Donald Trumpkaan ei jää kritiikin skopoksen ulkopuolelle.

Tarkoittaa, että niin käytöksellään kuin puheissaankin herkästi "kohteiksi" itsensä määrittelevät täyttävät yhteiskunnassa eräänlaisia tosiasiallisen oikeistoliberaalin ja ideologisesti individualistisen kauppavallan jättämiä ilmataskuja, jolloin transsendentaalimpi, esim. eroottisesti motivoitunut ja valmiista maailmasta eteen-/ulospäin suuntautuva kunnianhimo ohjautuu nykysäädöin yhä enemmän ongelmaenergiaksi, jopa ns. äärioikeistolaisuudeksi.¹

Rapsutusten hakeminen yhtäältä "sijoittajilta" ja toisaalta massoilta (näillähän onkin teollistuneessa maailmassa yhtymäkohtansa), eli eräänlainen pyrkyrimäinen alistuvuus, saa sen sijaan ainakin paikallisen kulissin tasolla ihan aidon vallan valenssin. Tietynlaisesta hartaasta pelleilystä tulee lähtökohtainen modus operandi, se siirtyy liike-elämästä yleiseen yhteiskuntaelämään. Tällä sitten on ihan todellisia seurauksia yhteiskunnan mikromanageroinnille yläpölyjen pyyhinnästä aina siihen, että nettikivuus tarkistetaan työnhaussa.

1) Tässä mielessä äärimmäinen ideologisuus on sisäänrakennetusti perverssi positio: 
tosikkolibido alistuu teatterille - sillä ehdolla, että se lupaa pyyhkiä lavalta vierailta 
tuntuvat esiintyjät ja esitykset.

Taitaa olla niin, että lapsena mielimusiikkiaan väärin kuulemalla (1.17-1.22) voi joskus tehdä vuosikymmenien päästä uuden hittibiisin.

Nettikeskustelija kaupungin yössä.

Kuunnelkee hyvvee mussiikkia.

(ollut pitkään pöytälaatikossa. jonkin mielentilani standardilla paskasti kirjoitettu, mutta koska olen myös elänyt paskasti, niin ehkei tuo mittee haettoo.)

kylmäkäynnistys

Maa oli jo niin routainen, että palsternakat piti kaivaa esiin väkisin, ja minua taidettiin vähän toppuutellakin lähtemästä matkalle. Osan matkasta taitoin julkisilla peleillä. Muistan lähinnä sen, että ostin jossain vaiheessa syrjäkylän marketista pyöreän leivän ja litran jogurttia. Niiden syöminen ilman mitään apuvälineitä toi mukavan alkukantaisen olon. Varsinkin ensimmäinen puraisu kokonaiseen kovaan leipään, erikseen pysähtymättä.

Tällä matkalla pieni taajama oli vasta se, mistä todellinen etsintä alkoi. Ei eletty vielä nettiaikaa. Ruotsinkielisen pitäjän kirjasto oli vielä sopivasti auki. Joku ukkelsson pysäytti minut tuulikaapissa. Ensin vain katseli, sitten kehitti asiaa tikun juuresta, suomalaiseksi yllättävänkin suorasukaisesti. "Sinä olet sellainen vähän jännä mies, etkö olekin?" Tarjosi spontaanisti autokyydin ihan eri suuntaan kuin oli itse menossa. 

Ilta tuli ja tie oli yhtä tumma kuin muu. "Filosofia on se sun juttu, niin minä arvaan. Älä väitä muuta." Mitäköhän hänen salattua puoltaan minulla oli kunnia elää todeksi. Harvemmin minua on pelkän pärstäkertoimen varassa kyyditty kymmeniä kilometrejä mistään mihinkään, varsinkaan sellaisen ihmisen toimesta, jolla ei ollut kivuuden stigma kilvessä.

*

Risteyksestä oli vielä pitkä ja epämääräinen matka perille: minulla oli pelkkä yhden ihmisen sanallinen selitys karttana. Kävin makuulle metsänlaitaan. Kylmä oli, pitkään ei voinut nukkua. Jotain taloja löytyi. Niistä pienen matkan päähän taas makuulle. Ulkoilutettu koira vainusi ennen kuin ehdin edes mukavaa asentoa ottaa. Hirveä haukku ja taas menoksi. Aamulla kysyin talon ovella tietä. Olivat ystävällisiä. Ihmettelin, miten vähän he pelkäsivät tai oudoksuivat. Ei kuitenkaan eletty enää niitä aikoja, kun vieraita kutsuttiin sisään. Löysin ohjeilla taas lähemmäs. 

Erakko ei ollut kokonaan erakko: hän oli viitoittanut tien luokseen. Tienviitoista toinen ohjasi kohti "lempeä ja maailmaa", jossa odotti kaiverruksen mukaan "tuska ja pettymys". Toinen viitoista ohjasi kohti rauhaa ja totuutta, tai jotain vastaavia hommia. Arvasin ovelasti, minne päin pitää mennä.

Olin yön läpi vaellettuani sen verran väsynyt, ettei paperinkeräyslaatikossa nukkuminen tuntunut kovin pahalta. Herätessä ensiluminen maisema oli häkellyttävän kaunis. Jatkoin matkaa. Yhä useammin näkyi merkkejä jonkun läsnäolosta: taiten valmistettuja puuesineitä, väliin vähän metallisiakin.

Seisoin hetken omenapuiden juuressa kuin tuomio. Katselin kaksikerroksista hökötystä, ja ihmettelin, miten joku voi elää oikeasti ympäri vuoden tuossa. Oli vieläkin vasta aamupäivä. Ketään ei näkynyt. Ehdin jo pelätä, että olin tullut turhaan, kun käppyrä vanha mies tuli narisevasta ovesta ulos. Huusin hänen nimeään, mutta hän ei kuullut. Jolkotin aivan lähelle, ja lopulta kosketin häntä. 
 - "Höh... oletteko Te taiteilija?", mies kysyi kuin aaveiden kohtaaminen olisi hänelle rutiinihomma.

*

"... sillä minä olen boheemi, ja haluan tarkkailla lüontoa", mies sanoi omintakeisesti äänteitä ylikorostaen. Juttua hänellä riitti - itsestään nimittäin. Istuimme tuvassa vastakkain ja turisimme. Huomasin pettymyksekseni, ettei hän oikein tuntunut pitävän minusta. "Omin sormin olen tämän rakentanut alusta loppuun", hän sanoi talostaan ylpeänä. Seinällä oli lehtijuttuja ukosta, hänen urastaan ja elämäntavastaan.

Mies kertoi elämänsä vaiheista ja kuuntelutti lauluaan kasetilta. Hän selvitti, että hän tykkää kesäisin tanssia alastomien naisten kanssa - ei kuitenkaan eroottisessa mielessä, vaan "nauttien heidän jumalaisesta kauneudestaan". Kesät, naiset ja tanssi tuntuivat jäisiä omenia purressa todella kaukaisilta.

*

Kerroin, että olin tullut Viittakiven opistolta. Tässä vaiheessa miehen silmät hetkeksi syttyivät. "Viittakiven opistolta? Sehän on meidän latvastaan tärähtäneiden paikka!" Mies näytti minulle kuvia auroista, joita ihmiset kuulemma säteilevät maailmaan. Tunsin jotenkin koko ajan epämiellyttävästi, että hän yrittää sanoa minulle, että minulla on epämiellyttävä aura.

Vaikka isännältäni olikin jo amputoitu pari varvasta, tuvan alakerta oli ilmeisesti osoittautunut useimpina vuosina riittäävän matalaksi pitämään lämpöä sisällä hengen pitimiksi. Majan mataluus oli pieni ongelma: tunsin, kuinka huonosti sujuneen elämän paisuttama egoni kohosi metrin korkuisen huoneen kattoon. Sieltä se alkoi levitä ja sekoittua valheisiinsa sotkeutuneen profeetan vastaavaan. 

Mies taisi kuolla sairaalassa täräytettyään latvansa jäähän kesken voimisteluliikkeen. Tontti siirtyi säätiölle ympärillä asuvien hyväosaisten suureksi harmiksi.

McCandless ei ollut mikään vapauden tai onnen etsinnän guru eikä varsinkaan "ylimielinen pilalle hemmoteltu typerys, joka ei pärjännyt luonnossa". 

Hänessä vain näkyi harvinaisen selvästi se modernin ihmisen tragedia, että eräs tärkeimmistä sielun huokoisuuden ja valonläpäisevyyden osatekijöistä, satunnaisuus, on piirrettävä elämään väkisin.

pikkupojat estradilla

Länsimaisessa ajatteluperinteessä on paljon instansseja sellaisesta tuntemuksesta, että ihmisellä olisi jonkinlainen seksuaalisuudesta riippumaton "perimmäinen luonne". Goldingilla se oli paha, nykyidelogian mukaan se on ehkä hyvä - mutta yhteistä on sen unohtaminen, että partiolaishenkisyyden todistusvoima suuntaan tai toiseen loppuu, kun paikalle viedään nainen. 

Samasta syystähän mm. Orwellin kauhukuvatkin ovat niin vienoja ja naiiveja. Ikään kuin polariteetti olisi jokin "kukoistava vapaus" vs. "tunkkainen sorto".

atopia

En oikein näe muuta vaihtoehtoa kuin kehitysaskel virtuaaliomaisuuden (informaatioyhtiöt, ei-lokaali kiinteistönomistus jne.) pirstomisen ja ennen kaikkea ajoittaisen arpomisen kulttuuriin.

Muussa tapauksessa moraalin atooppistuminen (satojen vuosien tai tuhansien kilometrin päässä olevien uhrien paapominen jne.) ja elämän elokuvamaistuminen tulee jatkumaan tosiasiallisen vallan atooppistumisen heijastuksena - ainakin jos ei tapahdu jotain massamittaista neroutumista, jolloin ihmiset alkaisivat alhaalta käsin organisoitua valtarakenteiksi ja mm. kieltäytyisivät itse omaa valistuneisuuttaan yhteiskuntiinsa nähden autonomisten (ja sen myötä, nykytekniikalla, käytännössä hegemonisten) alustatalouspalvelujen käytöstä, matkustelisivat spontaanisti vähän/harkitusti ja niin edelleen. 

Mutta mitään sellaistahan ei ole näköpiirissä. Nyt on enemmänkin hallitusohjelmassa asti sellainen käsitys, että valtaa on vain yhdenlaista, siis sitä, joka lahjoitetaan siunauksena ylhäältä (mimeettisen spektaakkelin erittämän "huipun" suunnalta) alas, vieläpä kaikenlaisesta orgaanisesta historiasta irrotetussa muodossa.

Olen kaikesta elämänkokemuksestani huolimatta hieman hämmentynyt, että ihmisten kognitiivinen taso on näinkin huono. Mutta perkele, kai se sitten on uskottava.

moku

Pyrkyrimäisesti jäsentynyt yhteiskunta - onko muunlaisia? - on jopa yhtenäiskulttuurina monikulttuurinen: hegemonisemman kulttuurin, tarkemmin sen yläluokan, vaikutus vuotaa sisään median kautta. Itäblokissakin katsottiin Dallasia. 

Pikkuporvarillinen tärkeydenhalu suuntautuu muutenkin aina luonnostaan eräänlaiseen teennäiseen "normaalista poisnaamioitumiseen". Maahanmuuttoeskatologia (ja tietenkin myös sitä ruokkiva kiihkoliberalistinen halu olla näkemättä maailmassa ja historiassa huonouden eri sävyjä) on todellakin tämän eroottisen ja emotionaalisen syväepäonnistumisen hypernarraatio, eli metafyysisen prosessin hahmottaminen helpoimmin näkyvillä palikoilla. Käsitteellinen legoukkoleikki.

Minulla ei taida oikein olla enää sanottavaa tästä maailmasta. Aika kaipaa umpimielisiä ajatuksia, kun taas minulla on ollut agendana selvittää parin henkilökohtaisen tragediani rakenne juurta jaksain, mikä sitten on vähän kuin vetänyt yhteiskunnankin hahmona mukaan. Itse en viihdy edes fyysisenä kappaleena tässä pikkuporvarillisessa pärjäilijöiden maailmassa, ja myös käsitteellis-metafyysinen vieraus käy päivä päivältä selvemmäksi. Saas nähdä, kauanko tämä millekään mitään merkitsemätön tunnelmointi täällä jatkuu. 

Tällä hetkellä inspiroi liikkuvuuden parantaminen 2o vuoden syvästi nettokuluttavan elämisen jälkeen siedettävälle tolalle, sekä tietysti yksinäinen ryypiskely. Silloin toki yritän usein kiertää ajatuksiani uudestaan nähdäkseni ne eri kulmista.

maailmanhistoria

Ei suinkaan hyvän ja pahan, vaan tyhmän ja pahan välinen taistelu.

Alkaneen vuosituhannen tärkein opetus on ehkä ollut se, että pelleilystäkin voi tehdä itselleen uskonnon.

Voi kokea suorastaan lahkolaismaisesti taannuttavaa, ahdistavaa tilivelvollisuutta siitä, ettei vahingossakaan ota vastuuta mistään.

les amateurs

Jotenkin tekee enenevästi mieli heittää jotain päiväkirjamaista, ihan kun ei enää välillä tiedä, miten ja mihin jaksaisi tarttua. Kun systeemi ei salli sielulle mitään "rataa" jolla voisi mennä omalla maksimitehollaan kohti jotain mieltä, niin ihmettelylle nousee tarve... mutta sitten:

Tavallaan tämmöinen tietty amatöörimäisyys ja kerhomaisuus kaikessa. Oikeasti: amatööri rakastaa tekemisiään, siitä sana tulee, ja juuri tämä mihinkään "tulosvastuuseen" (en nyt tarkoita taloutta) sitomattoman "ajattelun" määrä, epäviitseliäisyys banaliteetin tajussa ja hyväksynnässä, on nykyisessä ennuin ajassa äärettömän määrittävää. Niillä elämänalueilla - esim. jalkapallossa - joilla maailman hiomistyölle altistumisen tunnen, ei pitkälle pötkisi tällä otteella. Tosin kyllä urheilukin on muuttunut robottimaisemmaksi. Vaikutteita ei ehdi eikä tarvitse ottaa kovin yllättäviltä suunnilta.

En usko, että tää on uutta, vaan varmaankin eräänlaista pikkuporvarillisuuden ydinmehua. Tyyliin tämmöistä Niitse-hommaa: järjen ja vastuun voi houria pois kulttimaisella paatoksella. Sitä voi tehdä monella tyylillä. Netti on luonut tälle aivan käsittämättömät apajat. Sitä näkee etiooppivaimon kulttuurisen homogeenisyyden tavoittelijalla, korealaisvaimon Hankamäen esittämien kritiikkien lyttääjällä, ja niin edelleen loputtomiin. En tiedä mitä muuta varmaa voi edes sanoa kuin että erotiikan suhteen on tehty viime aikoina jotain aivan vitun pieleen.

Joku voi ajatella läpi elämänsä ja päätyä syntymätyperien poliisikoulussa flopanneiden kaappilahtarien selkääntaputtelemaksi, toinen juttelee mukavia ja saa komppaajakseen jonkun, jonka mielestä lähikaupan pulloautomaatin rikkoutumiseen syyllinen on Putin. Ja juuri kun ajattelisi, että tästä ei hulluus enää sakene, näkee jonkun näitä em. hahmoja suorastaan ammatikseen vihaavan loukkaantuvan siitä, että Harry Potterin kirjoittajan mielestä naissukupuoli eksisteeraa maailmassamme.

Sinälläänhän näillä ei ole millään hirveästi väliä, mutta tunnevammaisuuden taustasyvyys kyrpii, koska se nyt osuu omaankin elämään.

Otan tämän parahduksen varmaan pois pian. Nyt tulee näitä, oon jotenkin näissä ihmetyksissä menossa. Kukapa näistä mitään hyötyy. 

kyökkihistoria

Kyökkihistoria, siis siinä mielessä kuin on olemassa kyökkipsykologiaa. Hypernarraatio. Kuvitelma, että tapahtumat ovat jäännöksetön ja muuta sisältämätön kuva sisäisistä prosesseista. Olisi periaatteessa purettavissa ehkä riittävällä määrällä jonkinlaisia aktiivisia ei-transitiivisia verbejä. 

Ei näin: "Tavalliset ihmiset ovat taistelleet itselleen oikeutensa, mutta paljon on vielä tehtävää¹" Eikä näin: "Yhteiskunta taantuu monikulttuurisuuden seurauksena²" Vaan enemmänkin jotenkin näin:

"Hän lipui vahvasti ja mulkoili karnevaalin hengessä. Kansa vietti vahingossa aikaa koordinaatiston eri osissa. Sillan kupeessa hän osti luottamuksensa kulmikkuuden osoituksena arpakuution. Joka näki tämän, ei voinut enää nukkua ilman onnea. Jossakin kaukana valittiin maailmanennätys, joka jäi taitavasti jäljelle. Maanjäristys todennäköistyi hieman."

1, 2) Tämä tietty mentaalinen topografiantajuttomuus on hyvin masentava piirre ajassamme. 
Tavalliset ihmiset eivät tyypillisesti ole taistelleet itselleen sen enempää oikeuksia kuin vaikka 
jotain informaatioyhtiöiden ylivaltaa edes huomataan nykyäänkään, saati vastustetaan.  
Sen sijaan he ovat katsoneet teevestä onnenpyörää ja pohtineet onnentyttö Marikan kampausta. 
Valtarakenne vain lähinnä inkarnoitui heissä uusissa olosuhteissa eri tavalla. 
 Esimerkkejä: orjien vapautus teollisuushalpatyövoimaksi, naisten itsehyväksyntävajeen hyötykäyttö 
ihmisten kilpailuttamisen katalyyttinä "itsen toteuttamisen" tyyppisissä meemeissä, ja niin edelleen.  
 Samoin "kulttuurien törmäys" tms. on hypernarraatio sen päälle, kun isäntäväen egot lyssähtävät 
maailmankartalle runsaan matkustelun ja globaalin (virtuaalisen) kaupan myötä, ja valtakulttuurin 
sisäinen roolitus latistuu. Oikeasti iso muutos on ennennäkemätön välinpitämättömyys, jolle 
"kirjavuuden" illuusio antaa tiettyä näennäistä moraalista ryhtiä.
 Historiaa olisi aina kirjoitettava siitä tajuamuksesta käsin, että suurin osa maailman ihmisistä ei 
näe maailmassa mitään muuta kuin että miten päin karvat toisen naamassa sojottaa.

Tämä ei toki tarkoita, etteikö historiaa voisi ymmärtää ollenkaan tai että mikä tahansa 
narraatio olisi yhtä laadukas. Tarkoitan lähinnä, että todelliset langat ja kausaliteeti ovat 
mitä luultavimmin näkymättömämpiä kuin arki-intuitio sanelee.

tunteiden ja tiedon geometriaa II

Terve instituutio, vallan laskos, sisältää illuusion siitä, että sitä voidaan kehittää ja muuttaa sitä rajaavista käsitteistä, omasta hiestään käsin. Tämä selittää ihmistieteiden ja taiteiden kentälle ominaisen jakautumisen yksityiselämässään "yllättävän naiiveihin" protagonisteihin, sosiaalisesti äärimmäisen naiiveihin kriitikoihin ja kommentaattoreihin sekä näitä pelleinään hyötykäyttäviin taviksiin.

*

Tavalliset ihmiset ovat insituutioiden todellisia eksperttejä. He eivät ehdi edes yllättyä, kun uusi kapina tuottaa uuden pettymyksen tai uusi kehitys uutta huonoutta: he ovat tämä huonous itse.

*

Pienen ihmisen puolelle asettujan ajattelusta lohkaistaan kakkulapiolla sen kokoinen ja muotoinen pala kuin huonouden seuraavan selviämisen kannalta on tarpeen. Jos pala on herkullinen, muutoksen tuulessa lepattajalle annetaan rapsutus. Instituution konservointi metamorfoosilla on hänen työnsä.  

*

Muutoksen tuuli, muutoksen tuulikaappi, muutoksen tuulitunneli. Institituution tunto- ja paineentasauselin, instituution aerodynaamisten ominaisuuksien testilaitos. Muutoksen tuulipuku, ikuinen Esa Saarinen liikuttumassa siitä, kun saman instanssit ovat yksimielisiä "jostain perimmäisestä". Toisaalta ikuinen änkyrä pettymässä, kun tämänkertainenkaan riita ei puhdistanut ilmaa: vääryys oli jälleen kerran kietoutunut huonouteen setvimättömästi.

*

Otapa tästä maailmasta selvää: suurin osa yleistyksistä, leimoista ja ennakkoluuloista osuu loistavasti maaliinsa. Mutta maali on vaikeasti rajattava atomikasa ikuisessa vaelluksessa läpi kosmoksen. Virhemarginaalin sisältö on tiedon tiivistymä.

tunteiden ja tiedon geometriaa

Aikamme ihminen ei hymyile niinkään ystävällisyydestä tai onnesta, vaan sulasta kauhusta emotionaalisen kalvinismin peilisalissa: mikä näyttää pälle päin vuorovaikutukselta, onkin vain yritys todistaa itselle oma taivaspaikka. - Sama taitaa koskea muun muassa kauneutta ja matkustamista.

*

Entisaikojen kidutuksia, teloituksia ja jopa sotimista voi tarkastella paitsi ilmeisinä subjekti-objekti-tason moraalisina epäonnistumisina, toisaalta kolmioksi täydentämällä myös informatiivisesti eksotermisinä reaktioina. Niillä saattoi olla esimerkiksi piilevä lääketieteellinen funktio. 

*

Joillain kun on joskus niitä vuosikymmenteemabileitä, joissa voi pukeutua tietyn etäistyksen varjolla muodista poikkeavasti, esimerkiksi tavoilla, jotka ideologia muuten kieltäisi: nykyään koko kulttuuri on tuota. Kaikki käy, kunhan edessä on teemabiletyksen nuottiavain. Kääntäen: "someskandaali" on yksikäsitteisen ironiavarauksen pois jättämisestä rankaisemista.

*

Näistä nykyisistä miehittämättömien rakettien laukaisujen epäonnistumisista: talousjärjestelmämme puitteissa ei voi nähdä, onko räjäytys tehty mahdollisesti tahallaan. Ehkä lafka onkin sijoittanut informaatiovirtoja hallitseviin yhtiöihin ja hakee tuottoa oman fasadimoduulinsa tuotekehittelyn tuloksia tuhoamalla.

*

Valitus siitä, että x prosentin verotus vie työmotivaation. Voidaan korjata ainakin se ajatusvirhe, että ihmisen bruttotulot olisivat "omaa". Enemmänkin yhteiskunta läänittää toimintansa kannalta tärkeän hankkeen instituutioverkostonsa ulkopuolelle siten, että verot ovat eräs ulkoistamisen ehdoista.

*

Kuolleen puolison manan ilmeinen siirtyminen eloonjääneseen. Tasapainottavampi kuolee ensin, hänen suurempi alttiutensa entropialle jää leppoistamaan sitkeämmän elämää.