Ystävyys kohtaamista siinä missä kohtalon reunat taipuisat.
Kaiken kavaltavan unen jälkeenkään se ei mene piiloon: ei karkuun eikä katveeseen.
2012 pohjalta
lauantai 23. maaliskuuta 2019
virheen yleisen kaavan etsintää
Harkitsen kirjoittaa "saata järjestelmä toimintatilaan", kirjoitankin lopulta ”aseta järjetelmä toimintatilaan”.
S puuttuu jälkimmäisestä järjestelmä-sanasta siksi, että aikaisempi joko-tai tyyppinen valintatilanne hautasi alitajuntaan s-kirjaimen hylättynä valintana.
Nopeasti näppäillessäni tunsin vielä seuraavankin sanan kohdalla, että tarve painaa s-näppäin pohjaan ”on mennyt ohi”. Tämä transformoituu mielessä eräänlaiseksi s-näppäimen aavekäytöksi: kuvittelen, että "se-ja-se asia on tapahtunut", vaikka tosiasiassa se on nimenomaan jättänyt merkitsevästi tapahtumatta itse luomillani ehdoilla.
2012
Erikoista, ettei tuo koske suoraan korvaavan sanan ("aseta") s-kirjainta. Jos katsoisi näppäilytekniikkaani
tarkkaan, tuohon voisi varmaan selvittää syyn.
Yleinen näppäilyvirhehän on siirtyä mielessä kesken jonkin sanan kirjoittamisen seuraavaan eli tehdä virhe
jo ensimmäisessä niistä sanoista, jotka virheenteon prosessi puurouttaa toisiinsa.
Tässä tapauksessa muodostuu siis tavallaan 'pseudokongruenssi', kieliopillisesti motivoitumaton kielellinen
'sointu'. (Humalainen ihminen tekee näitä myös puheessaan.) Esimerkiksi viimeisen kirjaimen kohdalla
voi lyödä pohjaan seuraavan sanan viimeistä kirjainta vastaavan näppäimen. Tässä mielessä virheissä on
tiettyä järjestelmää ja kauneutta, ja niitä pitäisi kunnioittaa paljon nykyistä enemmän.
Harkitsen kirjoittaa "saata järjestelmä toimintatilaan", kirjoitankin lopulta ”aseta järjetelmä toimintatilaan”.
S puuttuu jälkimmäisestä järjestelmä-sanasta siksi, että aikaisempi joko-tai tyyppinen valintatilanne hautasi alitajuntaan s-kirjaimen hylättynä valintana.
Nopeasti näppäillessäni tunsin vielä seuraavankin sanan kohdalla, että tarve painaa s-näppäin pohjaan ”on mennyt ohi”. Tämä transformoituu mielessä eräänlaiseksi s-näppäimen aavekäytöksi: kuvittelen, että "se-ja-se asia on tapahtunut", vaikka tosiasiassa se on nimenomaan jättänyt merkitsevästi tapahtumatta itse luomillani ehdoilla.
2012
Erikoista, ettei tuo koske suoraan korvaavan sanan ("aseta") s-kirjainta. Jos katsoisi näppäilytekniikkaani
tarkkaan, tuohon voisi varmaan selvittää syyn.
Yleinen näppäilyvirhehän on siirtyä mielessä kesken jonkin sanan kirjoittamisen seuraavaan eli tehdä virhe
jo ensimmäisessä niistä sanoista, jotka virheenteon prosessi puurouttaa toisiinsa.
Tässä tapauksessa muodostuu siis tavallaan 'pseudokongruenssi', kieliopillisesti motivoitumaton kielellinen
'sointu'. (Humalainen ihminen tekee näitä myös puheessaan.) Esimerkiksi viimeisen kirjaimen kohdalla
voi lyödä pohjaan seuraavan sanan viimeistä kirjainta vastaavan näppäimen. Tässä mielessä virheissä on
tiettyä järjestelmää ja kauneutta, ja niitä pitäisi kunnioittaa paljon nykyistä enemmän.
perjantai 22. maaliskuuta 2019
nousu
On lamasyksyn pikkujoulusesonki, ja minulle kaikki paikat ovat kiinni. Olen tullut kaupungille sulattelemaan jotain, mitä olen netistä työttömyyspäissäni juuri lukenut, kellonajalla ei ole minulle tuossakaan elämänvaiheessa mitään merkitystä. Oikeastaan ainoa yhteyteni ulkomaailmaan ovat veroviraston karhukirjeet, tärkeimmät harrastukseni ovat kahvinjuonti ja masturbointi.
"Auta!", kuulen vaikertavan äänen sanovan, kun öinen kävelyretkeni vie steissin pihan poikki. Lähemmäksi käveltyäni huomaan äänen kuuluvan keski-ikäiselle silmälasipäiselle naiselle, joka on juuttunut juhlatunnelmissa bussilaiturille kontalleen. "Auta, mä en pääse ylös tästä." Pystyyn nosto sujuu yllättävän kivuttomasti, nainen näyttää jopa pysyvän omilla tolpillaan.
"Sä olet varmaan joku ulkomaalainen. Tai ruotsalainen oot, eikö", nainen luonnostelee auttavaisuuteni syvempiä syntyjä hieman hämmentyneen ja nolon oloisena, vaatetuksesta ja kasvonpiirteistä tukea hakien. Hänen huojuva ja sammaltava hahmonsa on silmin nähden palautunut alkutekijöihinsä. "Suomenruotsalainen oot", hän toteaa vielä hetken päästä humalaiseen tyyliin kolmen repliikin viivellä ykkösaiheeseensa palaten, kuin jokin aikaan valutettu keskiaikaisen maalauksen perspektiivi.
Selviää, että nainen on ollut työporukalla bilettämässä. Työkokemuksistamme löytyy muuan yhdistävä tekijä, ja yhdessä elämäntilannettani ja -tunnettani peittelemättömän suorapuheisuuteni kanssa asia nostaa naisen itseluottamusta. Se, mikä näytti polvilta katsottuna olevan länttä, osoittautuukin näin hieman ylempää katsottuna täysin turvalliseksi ja tavalliseksi, tai jopa, aivan kuin ... hittolainen, vain nämä pari huojuvaa askelta tästä laiturin poikki, ja ehkä olenkin jo itse asiassa ... "Sä olet jostain pikkupaikasta, eikö? Kauan sä oot ollu stadissa?"
Katson vaaleita hiuksia ja humalan punoittamia kasvoja, suurta spektaakkelia kuunvalossa. Muutamassa minuutissa nainen on varmistunut, ettei häntä nostettu minään armopalana, vaan enemmänkin L'Oréalin mainoksen hengessä: hän on sen arvoinen. Se piti vain muistaa, ja kuka sitä nyt kontallaan muistelee? - "Hyvää jatkoa sulle, pikku idiootti", nainen sopertaa vielä lähtiessään, ja heilauttaa kättään erittäin iloisen ja tyytyväisen näköisenä.
On lamasyksyn pikkujoulusesonki, ja minulle kaikki paikat ovat kiinni. Olen tullut kaupungille sulattelemaan jotain, mitä olen netistä työttömyyspäissäni juuri lukenut, kellonajalla ei ole minulle tuossakaan elämänvaiheessa mitään merkitystä. Oikeastaan ainoa yhteyteni ulkomaailmaan ovat veroviraston karhukirjeet, tärkeimmät harrastukseni ovat kahvinjuonti ja masturbointi.
"Auta!", kuulen vaikertavan äänen sanovan, kun öinen kävelyretkeni vie steissin pihan poikki. Lähemmäksi käveltyäni huomaan äänen kuuluvan keski-ikäiselle silmälasipäiselle naiselle, joka on juuttunut juhlatunnelmissa bussilaiturille kontalleen. "Auta, mä en pääse ylös tästä." Pystyyn nosto sujuu yllättävän kivuttomasti, nainen näyttää jopa pysyvän omilla tolpillaan.
"Sä olet varmaan joku ulkomaalainen. Tai ruotsalainen oot, eikö", nainen luonnostelee auttavaisuuteni syvempiä syntyjä hieman hämmentyneen ja nolon oloisena, vaatetuksesta ja kasvonpiirteistä tukea hakien. Hänen huojuva ja sammaltava hahmonsa on silmin nähden palautunut alkutekijöihinsä. "Suomenruotsalainen oot", hän toteaa vielä hetken päästä humalaiseen tyyliin kolmen repliikin viivellä ykkösaiheeseensa palaten, kuin jokin aikaan valutettu keskiaikaisen maalauksen perspektiivi.
Selviää, että nainen on ollut työporukalla bilettämässä. Työkokemuksistamme löytyy muuan yhdistävä tekijä, ja yhdessä elämäntilannettani ja -tunnettani peittelemättömän suorapuheisuuteni kanssa asia nostaa naisen itseluottamusta. Se, mikä näytti polvilta katsottuna olevan länttä, osoittautuukin näin hieman ylempää katsottuna täysin turvalliseksi ja tavalliseksi, tai jopa, aivan kuin ... hittolainen, vain nämä pari huojuvaa askelta tästä laiturin poikki, ja ehkä olenkin jo itse asiassa ... "Sä olet jostain pikkupaikasta, eikö? Kauan sä oot ollu stadissa?"
Katson vaaleita hiuksia ja humalan punoittamia kasvoja, suurta spektaakkelia kuunvalossa. Muutamassa minuutissa nainen on varmistunut, ettei häntä nostettu minään armopalana, vaan enemmänkin L'Oréalin mainoksen hengessä: hän on sen arvoinen. Se piti vain muistaa, ja kuka sitä nyt kontallaan muistelee? - "Hyvää jatkoa sulle, pikku idiootti", nainen sopertaa vielä lähtiessään, ja heilauttaa kättään erittäin iloisen ja tyytyväisen näköisenä.
keskeneräisyyden ylistys
Teknologian kulttuuria ja ihmisen älyllistä ja emotionaalista kapasiteettia heikentävä vaikutus lienee kautta aikain kulminoitunut joihinkin kunakin aikana erityisen suosittuihin ja ylikäytettyihin vempeleisiin, jollaisista esimerkkeinä voisi tällä hetkellä mainita luultavasti puhelimet ja lentokoneet. Haluaisin tähdentää, että en siis ole tässä suinkaan nuivasti tuomitsemassa postmodernia kulttuurikautta johonkin edelliseen haikaillen, vaan pyrin päinvastoin osoittamaan huonoutemme orgaanisen olemuksen ja syvät juuret nimenomaan edellisten vuosisatojen kehityskuluissa. En myöskään halua tässä tuomita samaan syssyyn kaikkia lähimmäisiäni, vaan tiedostan suvereenisti sen ilmiön, että jo 97 mätää omenaa 100:sta riittää pilaamaan koko erän.
*
Asun tällä hetkellä niin suuressa kaupungissa, että siinä on helposti mahdollista päätyä vaikka muuton myötä 10 km:n päähän edellisiltä kulmiltaan. Näin saattaa sentimentaalisena hulluna yhtäkkiä huomata käyvänsä lounastamassa lähijunalla laitakaupungin halparavintolassa kuin pyhiinvaeltaja. Turistialueen vähiten hipsteriyden saastuttamat raflatkaan eivät ikinä voi tarjota samaa elämystä kuin tuollainen fyysisen työn tekijöille suunnatun kokoisia keski-eurooppalaisia elämänlyhentäjiä - so., rasva-, suola- ja sokeripommeja - ja "en hymyile kun on kuukautiset" -asiakaspalvelua tarjoava ravintola reunoistaan mustaksi palaneine kreppeineen ja papugulassiin upotettuine smetanasaarineen.
Kerran kerroin eräälle kauniille nuorelle maalaistaustaiselle leidille tästä tavastani käydä maneerisesti syömässä kaukana sijaitsevassa paikassa. Hänen peilin edessä harjoitellun näköisen hymynsä yhtäkkinen vaihtuminen joksikin aivan muuksi, sanotaan aidoksi lämmöksi, oli luultavasti tämän kirjoituksen lopullinen ponsi: tajusin yhtäkkiä, kuinka erilainen 2000-luvun urbaaniin ja yksinomaan länsituulen hajustamaan elämänmenoon saumattomasti sopeutuneiden ihmisten reaktio tähän anekdoottiin olisi. Tunsin yhtäkkiä mm. kelojen "aika jännä, kai se sitt tuo sulle jotain lisäarvoa" sekä "sulla on varmaan sitt muutenkin vaikeuksia päästää asioista irti" taivaallisesti vilvoittavan poissaolon.
*
Kiintymyksen taju ja suvaitseminen (!, sic) tuntuu poikkeavan kulttuurikautemme melankoliaa halveksivasta ja välttelevästä menosta jotenkin korviinpistävästi samanlaisella tavalla kuin nykyinen radiosoittokama musiikista. Koko aikamme ideologinen spektri tuntuu nostavan ilmoille aatteita, joiden perusidea on närkästyksen ilmaiseminen sitä elämän ilmiötä kohtaan, että maailmassa on sävelmiä, että pianon vasen käsi on niin sanotusti soitettu puolestamme.
Ajatellaan vaikka "feministien" raivoa siitä, että yksilö ei voi valita biologiasta riippumatta kaikkia ominaisuuksiaan itse, tai "veronmaksajien" epätoivoa sen edessä, että he joutuvat rahoittamaan jotain muuta kuin mikä juuri sillä hetkellä tuntuu heistä itsestään kivalta. Kaikessa sama säveltekninen lahjattomuus.
Mitä koetan sanoa? Luultavasti sitä, että mittaaminen ja tehostaminen eivät jätä maailmaa lopulta olemuksellisesti silleen. Lentomatka ei ole vain nopea tapa mennä sinne, minne laivoilla ja junillakin mentiin, vaan se muuttaa ihmisen suhteen aamuihin ja iltoihin, paikantajun siteen näihin, ja viimein näiden myötä esimerkiksi suhteemme kaipaukseen - vain muutaman ensimmäisen mieleen tulleen esimerkin mainitakseni. Symmetrisesti tämän kanssa vuosikymmeniä jatkuva musiikin ja kirjallisuuden "kuluttaminen" pelkkinä valmiina tuotteina sumuttaa terävimmänkin mielen kantavien rakenteiden tajun, muodostumisen tajun.
Samoin puhelin ei ole myöskään tapa sanoa nopeasti se, minkä sanoisi muussa tapauksessa hitaammin. Kohdatessaan toisen ihmisen kasvokkain ihminen viestii käsittääkseni ihan tutkitusti yli 90-prosenttisesti muuten kuin sanoilla. Kaikki hajuista kehon asentoihin kuuluu mukaan palettiin. Äänensävyt sulavat raitiovaunun kolinaan ja lintujen lauluun alitajuisen tahallisesti, ilmeet siteeraavat julkkisten ja jumalten ilmeitä tai ovat niitä siteeraamatta.
Näitä asioita voi tajuta tai olla tajuamatta, ja toinen voi reagoida tajuun tai sen puutteeseen. Puhelin on kaikissa näissä suhteissa idiootin väline. Se suorastaan tyydyttää idiootin hallinnan tarpeita, halua kuvitella, että maailmassa ei ole synestesiaa, skitsofreniaa ja sinfoniaa. Puhelin, ja siis ei edes älypuhelin, vaan grahambelliläinen puhelin, on facebookin ja tinderin, rappiomme lopullisen täydellistymän alkujuuri. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan poikkeusälykäs T. Kaczynski inhosi tuota laitetta nuoresta saakka aivan erityisesti.
*
Syy, miksi asioita kannattaa tehdä hitaasti, on musiikki. Ihmisen vuorovaikutuksessa maailman kanssa on enemmän tai vähemmän iskumaisia ja sävelmäisiä partikkeleja, hieman kuin kasvien asettuminen suhteessa toisiinsa noudattelee valon paikallisia ehtoja. Tällaisten ehtojen kuuntelu luo muistin, ja sitä kautta persoonan. Näiden jatkuva epäherkkä sotkeminen taas postmodernin vallanhimon, halun valita mieluummin vaikka jokin amerikkalainen trendivamma kuin tunnustaa se, että on osa maailmaa, johon liittyy tahattominkin tavoin.
Teknologian kulttuuria ja ihmisen älyllistä ja emotionaalista kapasiteettia heikentävä vaikutus lienee kautta aikain kulminoitunut joihinkin kunakin aikana erityisen suosittuihin ja ylikäytettyihin vempeleisiin, jollaisista esimerkkeinä voisi tällä hetkellä mainita luultavasti puhelimet ja lentokoneet. Haluaisin tähdentää, että en siis ole tässä suinkaan nuivasti tuomitsemassa postmodernia kulttuurikautta johonkin edelliseen haikaillen, vaan pyrin päinvastoin osoittamaan huonoutemme orgaanisen olemuksen ja syvät juuret nimenomaan edellisten vuosisatojen kehityskuluissa. En myöskään halua tässä tuomita samaan syssyyn kaikkia lähimmäisiäni, vaan tiedostan suvereenisti sen ilmiön, että jo 97 mätää omenaa 100:sta riittää pilaamaan koko erän.
*
Asun tällä hetkellä niin suuressa kaupungissa, että siinä on helposti mahdollista päätyä vaikka muuton myötä 10 km:n päähän edellisiltä kulmiltaan. Näin saattaa sentimentaalisena hulluna yhtäkkiä huomata käyvänsä lounastamassa lähijunalla laitakaupungin halparavintolassa kuin pyhiinvaeltaja. Turistialueen vähiten hipsteriyden saastuttamat raflatkaan eivät ikinä voi tarjota samaa elämystä kuin tuollainen fyysisen työn tekijöille suunnatun kokoisia keski-eurooppalaisia elämänlyhentäjiä - so., rasva-, suola- ja sokeripommeja - ja "en hymyile kun on kuukautiset" -asiakaspalvelua tarjoava ravintola reunoistaan mustaksi palaneine kreppeineen ja papugulassiin upotettuine smetanasaarineen.
Kerran kerroin eräälle kauniille nuorelle maalaistaustaiselle leidille tästä tavastani käydä maneerisesti syömässä kaukana sijaitsevassa paikassa. Hänen peilin edessä harjoitellun näköisen hymynsä yhtäkkinen vaihtuminen joksikin aivan muuksi, sanotaan aidoksi lämmöksi, oli luultavasti tämän kirjoituksen lopullinen ponsi: tajusin yhtäkkiä, kuinka erilainen 2000-luvun urbaaniin ja yksinomaan länsituulen hajustamaan elämänmenoon saumattomasti sopeutuneiden ihmisten reaktio tähän anekdoottiin olisi. Tunsin yhtäkkiä mm. kelojen "aika jännä, kai se sitt tuo sulle jotain lisäarvoa" sekä "sulla on varmaan sitt muutenkin vaikeuksia päästää asioista irti" taivaallisesti vilvoittavan poissaolon.
*
Kiintymyksen taju ja suvaitseminen (!, sic) tuntuu poikkeavan kulttuurikautemme melankoliaa halveksivasta ja välttelevästä menosta jotenkin korviinpistävästi samanlaisella tavalla kuin nykyinen radiosoittokama musiikista. Koko aikamme ideologinen spektri tuntuu nostavan ilmoille aatteita, joiden perusidea on närkästyksen ilmaiseminen sitä elämän ilmiötä kohtaan, että maailmassa on sävelmiä, että pianon vasen käsi on niin sanotusti soitettu puolestamme.
Ajatellaan vaikka "feministien" raivoa siitä, että yksilö ei voi valita biologiasta riippumatta kaikkia ominaisuuksiaan itse, tai "veronmaksajien" epätoivoa sen edessä, että he joutuvat rahoittamaan jotain muuta kuin mikä juuri sillä hetkellä tuntuu heistä itsestään kivalta. Kaikessa sama säveltekninen lahjattomuus.
Mitä koetan sanoa? Luultavasti sitä, että mittaaminen ja tehostaminen eivät jätä maailmaa lopulta olemuksellisesti silleen. Lentomatka ei ole vain nopea tapa mennä sinne, minne laivoilla ja junillakin mentiin, vaan se muuttaa ihmisen suhteen aamuihin ja iltoihin, paikantajun siteen näihin, ja viimein näiden myötä esimerkiksi suhteemme kaipaukseen - vain muutaman ensimmäisen mieleen tulleen esimerkin mainitakseni. Symmetrisesti tämän kanssa vuosikymmeniä jatkuva musiikin ja kirjallisuuden "kuluttaminen" pelkkinä valmiina tuotteina sumuttaa terävimmänkin mielen kantavien rakenteiden tajun, muodostumisen tajun.
Samoin puhelin ei ole myöskään tapa sanoa nopeasti se, minkä sanoisi muussa tapauksessa hitaammin. Kohdatessaan toisen ihmisen kasvokkain ihminen viestii käsittääkseni ihan tutkitusti yli 90-prosenttisesti muuten kuin sanoilla. Kaikki hajuista kehon asentoihin kuuluu mukaan palettiin. Äänensävyt sulavat raitiovaunun kolinaan ja lintujen lauluun alitajuisen tahallisesti, ilmeet siteeraavat julkkisten ja jumalten ilmeitä tai ovat niitä siteeraamatta.
Näitä asioita voi tajuta tai olla tajuamatta, ja toinen voi reagoida tajuun tai sen puutteeseen. Puhelin on kaikissa näissä suhteissa idiootin väline. Se suorastaan tyydyttää idiootin hallinnan tarpeita, halua kuvitella, että maailmassa ei ole synestesiaa, skitsofreniaa ja sinfoniaa. Puhelin, ja siis ei edes älypuhelin, vaan grahambelliläinen puhelin, on facebookin ja tinderin, rappiomme lopullisen täydellistymän alkujuuri. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan poikkeusälykäs T. Kaczynski inhosi tuota laitetta nuoresta saakka aivan erityisesti.
*
Syy, miksi asioita kannattaa tehdä hitaasti, on musiikki. Ihmisen vuorovaikutuksessa maailman kanssa on enemmän tai vähemmän iskumaisia ja sävelmäisiä partikkeleja, hieman kuin kasvien asettuminen suhteessa toisiinsa noudattelee valon paikallisia ehtoja. Tällaisten ehtojen kuuntelu luo muistin, ja sitä kautta persoonan. Näiden jatkuva epäherkkä sotkeminen taas postmodernin vallanhimon, halun valita mieluummin vaikka jokin amerikkalainen trendivamma kuin tunnustaa se, että on osa maailmaa, johon liittyy tahattominkin tavoin.
torstai 21. maaliskuuta 2019
nyky-suomen sanakirjasta jälleen kerran: kirjailija
Sana kirjailija on käännös englannin kielen sanasta author. K.~ on julkisuuden henkilö, joka kyllästyttyään pääelinkeinoonsa haluaa antaa älykkään vaikutelman ja joka ei kognitiivisen dissonanssin vuoksi halua käyttää vahvuudettomia silmälaseja ilman omaan nimeen liittyvää painotuotetta. K~:n aiheita voivat olla luettelo seksikumppaneista, herkulliset ruokaohjeet tai vaikea lemmikkieläinsuhde.
K~:aa ei pidä sekoittaa edellisellä vuosisadalla osittain päällekkäin käytetyllä käsitteellä sisällöntuottaja tarkoitettuun henkilöön; s~ ei tyypillisesti ole julkisuuden henkilö ja toimii yleensä harrastuspohjalta.
Sana kirjailija on käännös englannin kielen sanasta author. K.~ on julkisuuden henkilö, joka kyllästyttyään pääelinkeinoonsa haluaa antaa älykkään vaikutelman ja joka ei kognitiivisen dissonanssin vuoksi halua käyttää vahvuudettomia silmälaseja ilman omaan nimeen liittyvää painotuotetta. K~:n aiheita voivat olla luettelo seksikumppaneista, herkulliset ruokaohjeet tai vaikea lemmikkieläinsuhde.
K~:aa ei pidä sekoittaa edellisellä vuosisadalla osittain päällekkäin käytetyllä käsitteellä sisällöntuottaja tarkoitettuun henkilöön; s~ ei tyypillisesti ole julkisuuden henkilö ja toimii yleensä harrastuspohjalta.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2019
Jaa mitalit
on paikalla ja
jauhaa ihmislaji
Tästä klikkaamalla siis voi kuulla tuollaisen kauniin melodiaan lauletun runon, ja vähän lisääkin.
on paikalla ja
jauhaa ihmislaji
Tästä klikkaamalla siis voi kuulla tuollaisen kauniin melodiaan lauletun runon, ja vähän lisääkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)