aladdin

Löydetään jotain erityisen kaunista, mistä tulee oikein ja oikeasta kohdasta hierottuna sielu esiin. Silloin ihmeellisimmätkin toiveet alkavat toteutua.

Amerikkalainen luenta: tämä on varmaan tarina LVI:stä.

Unihalvausilmiö viittaisi johonkin sellaiseen, että ihminen jotenkin kokee tajunnan ja tietoisuuden erotuksen pahana.
 Siis hieman kuin säikähdys tapahtuu, kun eri aistien välille muodostuu asynkronia. Jokin on ehtinyt kuuloetäisyydelle näkymättä, näköetäisyydelle kuulumatta, tms.

19.7.2013 pohjalta

On vallankumousta manaavia historian vaiheita, jolloin ihmisten sosiaaliset vuorovaikutuspinnat ovat leveät ja tiuhassa käytössä, sivistystaso nousee yhteiskunnan ja varsinkin vallanpitäjien kehitystason ohi, ja on ajan kysymys, milloin koko hökötys romahtaa.

Sitten on nykyinen "hei, mut nyt täytyy jatkaa matkaa, oli kiva törmätä" -maailma, jossa yhteiskunta on tavallaan tekniikan reunaehdot huomioiden käänteisleibnizilainen: huonoin ajateltavissa oleva. Silti se on tietysti reilusti parempi kuin mitä amerikkalaismallisessa "veronmaksajan" roolissaan ja identiteettipoliittisissa hankkeissaan piehtaroivat edellisen kultturikauden jälkilaineilla surffaavat kansalaiset saisivat itse omin voimin rakennettua. 
 Yhteiskunta on tällä hetkellä paremmalla tasolla kuin sen ihmiset.

1.8.2013 pohjalta

pettymys täteihin

Täteihin liittyen on jännä, miten luottamus niihin elämän aikana katoaa. Tai byrokraatteihin siis ylipäätään. Lähtötaso on semmoinen nöyrän huvittunut, mikä lie semmoinen että loppupeleissä niiden kanssa kuitenkin haluaa hoitaa asiat, ja se pullakahvimainen tunnelma tai jotenkin semmoinen oheisilmiömäisyys mikä niissä on, hammaslääkäreissä, opettajissa, sossutädeissä, kulkee semmoisena latumaisena linjana elämän halki, jota ei kyseenalaista sen enempää kuin lyhtypylväitä. Ne on juuri sellaisia: kun niihin ei kävellessä törmää, niitä harvoin ajattelee, ja jos, niin suhtautuminen on varovaisen kiitollinen, kun ne luovat pieniä valon ja lämmön laikkuja kaupunkien kovaan yöhön.

Myöhemmin tämä suhtautuminen jotenkin hälvenee. Alkaakin ymmärtämään, että kyseessä taitaakin olla eräänlainen kaikkein persoonattomin hyvinvointi-ihmisten lahko, joka lisäksi suureksi osaksi performoi sen mausteeksi perheidylliä sisältävän tunnelman, joka siitä touhusta kokemattomalle ulospäin näkyy. Pikku hiljaa lumous hälvenee hammaslääkärillä, työkkärissä ja passiviranomaisen luona: alkujaan kaikenlaisiin "no niin, saatiin tämäkin asia kuntoon" -henkisiin heittoihin ja hymyihin suhtautui niin, että ne sentään jollain lailla edustavat jotain yleistä hyvää, joka ihmiskunnassa on. Nyt se sama tunnelma tuntuu jähmettyneeltä pelolta, asioiden raiteillaan pitämisen pakkomielteeltä.

*

Joskus harvoin saatan vieläkin kaupungilla kierellessäni mennä vakoilemaan tätejä kuin salainen agentti, saatan yhtäkkiä muuten vaan pöllähtää sisään kahvila-konditoria Rakkauskirjeeseen lastenvaunujen ja parfyymipilvien sekaan. Testaan yhteensopivuuttani sen maailman kanssa, jossa jokainen ele on tarkoitettu luomaan esteettistä tasapainoa ja harmoniaa, jonka on kai tarkoitus muuttua jollain taikakeinolla eettiseksi tasapainoksi ja harmoniaksi.

Varautuneisuus näyttää ulkoapäin kuitenkin hyvin suurelta, tädit näyttävät elävän aika lailla elämiensä reunoilla. Minusta alkaa tuntua, että kahvilan takaseinä on varmaan kauttaaltaan kosketuskäyttöinen hälytysnappi. En ole kuitenkaan tullut tänne pelkän cappuccinon vaan myös Pyhän Graalin takia, saadakseni tuoreita tietoja sen nykyisestä sijainnista. Minun on siis rohkaistava mieleni. Kuuntelen kaikki juorut sukulaisten harrastuksista, murheista ja arvostuksista.

Jos tädit tietäisivät aikeeni, kahvilan abbedissa luultavasti painaisi takaseinää, joka kääntyisi nurin. Silloin paikalle tulisi joku moitteettomasti pukeutunut mies, jota sanoisi itsevarmaksi, jos hänellä olisi itsenäinen tahto, mutta jota tädit oikeasti käyttäisivät kaukosäätimellä. Mies ohjaisi minut ystävällisesti ulos. "Tulkaa toki toistekin, mutta pyydämme, poistukaa tällä kerralla paikalta, pyydämme, älkää järjestäkö numeroa."

15.8.2013/syksy 2018

harmaa

Harmaa riisuu ihmisestä kaiken karkaamisen tahdon. Harmiton tihkusade jättää elämän silleen, kasvattaa sitä juuristaan. Harmaa rakentaa siltoja epätoivon eri ulottuvuuksiin ja muunnelmiin. Silloin on turvallista ja mukavaa kävellä.

*

Jo kauan sitten sama harmaus, kuljin siinä ujona ja arkana, huonoin varustein, reikiä elämän aitauksessa etsien. Elämään kuuluvuuden tunne nollautuu uudelleen ihmeellisen tasaisesti. Kun suljen oven perässäni, tunnen, että olen lähdössä eri suuntiin, vähän kuin näkymätön puoleni halauaisi sanoutua irti kaikesta mitä minulle tapahtuu. Raskas sateenjälkeinen vesipisara valuu hetken ennen putoamistaan. Olet tällainen, älä yritä yhdistäytyä äläkä ryhdistäytyä. Ei tämän sumuverhon läpi ole kulkua.

*

Mohkuranmalliset kenkäni kuljettavat minua kuin veneet, äyskäröin sadevettä hiuksistani. Harmaudessa kaiken yhdistää sanaton solidaarisuus. Harmaa on pysäyttänyt maailman oikut, yllätykset jonottavat kiltisti vuoroaan. Näin lempeästi haavoitettuna olo on turvallisempi kuin ilman.

Suomen vaakunaleijona on enemmänkin ilves.

ripustus

"Hyvää päivää toivotan kunnioittaen ja nöyrästi", pyöreäkasvoinen kärpässarjan nyrkkeilijän oloinen syytetty toteaa rehvakkaasti kättäni puristaen, koillisseutujen murteella. Nimensä päätteeksi hän mainitsee ylpeällä äänellä kotilääninsä, joka sattuu olemaan koko EU:n köyhimpiä ja mustalaisvaltaisimpia alueita. Borsod on käsite, se on paikka, jossa rautatiekiskot varastetaan metallikeräykseen, jossa lasta vahingossa töytäissyt autoilija jokunen vuosi sitten lynkattiin maantielle, ja josta tämä tulkattava oli ilmeisesti lähetetty Suomeen jonkin kokoisen porukan mukana työkeikalle oppimaan ja kehittymään.

"Ihan yksin toimin." - "Onko varma?", vastapäätä istuva Tampereen poliisilaitoksen nuori työntekijä kysyy, ja minä tulkkaan. - "On. Se on täsmälleen niin, kunniani kautta. Ja kerro" - pyöreäkasvoinen sanoo minun puoleeni kääntyen - "että minä vain vähän näpersin niitä ovenkarmeja. Uudelleenjärjestelin niitä, voisimme sanoa", mies toteaa hyväntuulisesti. Poliisimies esittää tässä vaiheessa valvontakamerakuvaa puutaloista, joihin oli asukkaiden poissa ollessa murtauduttu.

Poliisi yrittää selittää, että suomalaisessa oikeusjärjestelmässä murto on murto eikä määrällinen suure, mutta tunnustuksia tulee silti vasta sitä mukaa kuin todisteitakin. "Tunnistan tuon talon! Nyt muistan. Herrajumala, tuollahan kävelen minä!", mustalainen huudahtaa äänessään ilmeinen ylpeys. "Onpa teillä vehkeet täällä! Miten kirkas kuva! Tuossa minä tosiaan kävin vähän tutustumassa tuohon taloon, tuossa valtameren rannalla." Kuvassa kimmeltävä Pyhäjärven pinta saa rikollisen elämään nuo hetket uudestaan ja hymyilemään vauvan lailla.

Tilanne elää kuin jalkapallo-ottelu keskikentällä. Välillä saan hyökätä, välillä puolustaa, ja vaikka ammattietiketti muuta vaatisi, moni repliikkini päättyy auttamatta naurun pyrskähdykseen. Tuolloin viimeksi kuultua lausetta ymmärtämätön osapuoli kurtistaa kulmiaan hieman loukattunua ja ulkopuolisen näköisenä.

"Sano hänelle, että ei hän kaiketi pelkästään työstänyt niitä ikkunankarmeja, kun tavaraa on hävinnyt tuhansien eurojen arvosta." Poliisi on ällistyttävän rehdin oloinen jopa suomalaisen viranomaisen mittapuulla, sellainen sorja poika, ja huoneen tapahtumat ovatkin yhtä kontrastin taidetta. "Herra paratkoon, tuhansien eurojen edestä?", rikollinen yhtyy päivittelyyn, ja ehdottaa poliisille yhteistä tupakkatuokiota moisen karmeuden herättämien aaltojen tasaamiseksi sieluissamme. "Kysy häneltä, onko hänellä lapsia. Minulla on, parikin", rosmo lausuu tuttavallisena.

"Muutama kuukausi ehdollista vankeutta on todennäköinen tuomio tässä tapauksessa, mutta se riippuu seikoista, jotka eivät ole vielä tässä vaiheessa meillä tiedossa." Veijari hymyilee uutisen kuullessaan tyytyväisen näköisenä. Vaikuttaa muutenkin, että pelurit tuntevat ja ymmärtävät toisensa, he pelaavat kukin omaa peliään kärsivällisesti. "Tunnemme nämä jengit, näitä tulee useammin Romaniasta, Bulgariasta ja Slovakiasta, harvemmin Unkarista. Lähettävät ryöstösaaliin postitse. Ne tavarat jää aika hyvin meillä postin haaviin, mutta aina saavat jotain vietyä", poliisi taustoittaa. Kielitaidon tuomasta strategisesta edusta huolimatta tunnen olevani tasaisin väliajoin huoneen ainoa typerys. Silti saavutan tilanteen edetessä jollain lailla kummankin tahon luottamuksen. "Älä aliarvioi häntä, tiedämme, mitä hän vastaa tähän", saatan jossain vaiheessa sanoa, ja luettelokohta tai vastaus siihen skipataan suosiolla.

Yhtäkkiä keikkatyöläisen hymy hyytyy yllättävästi kesken poliisin lauseen. Selviää, että termi "ehdollinen vankeustuomio" on hämmentänyt häntä - ihmekös, kun sen nimi on unkariksi kirjaimellisesti "ripustettu vankeustuomio". Kaveri tökkää minua olkavarteen silmissään ohimenevä hätäännys: "Kuule... kerrohan, mihin ne meinaa mut täällä ripustaa?!"

Tuntikausien vatuloinnin jälkeen mies viedään takaisin putkaan. Lain edustaja saattaa minut ystävällisesti poliisitalon edustalle, ja olen aavistavinani väleissämme jonkinlaisen nipin napin aistittavan ystävyyden idun. Poliisi tuntuu olevan jollain lailla huojentunut, ja kun tuuli riepottaa hänen vaaleansinistä paitaansa, hän hymyilee kuin ihminen, jokä näkee edessään tyvenen aavan meren. Arvelen, että hänen elämänsä näyttää avautuvan tuolla hetkellä hänelle sen näköisenä.

me emme merkitse mitään

Ennen - ei tosin niinkään kauan sitten, vaan enemmänkin verraten äsken - sellaiset kokemukset kuin että "kukaan ei välitä musta" tai "kukaan ei ymmärrä mua" attribuoitiin tyypillisesti niin kutsuttuun "teiniyteen", eli siihen elämänvaiheeseen, jolloin elämän mittaan ilmapallon lailla tyhjentyneet vanhemmat luovuttivat auktoriteettinsa lopullisesti viihdeteollisuudelle ja kulutusyhteiskunnalle kuin yhteisestä sopimuksesta. Uusilta suunnilta ja uusilla vehkeillä nyljettävä ihminen tietysti parkui aikansa uudessa häkissään, kunnes parkuminen muuttui parkkiintuneisuudeksi: oli syntynyt uusi keskiluokkainen ja keskinkertainen ihmisyksilö. Hurraa hänelle.

*

Näin kerran japanilaisen robotiikkateollisuuden mainoksen. Älykäs vessanpönttö torjui maajoukkuejalkapalloilijan laukauksia. Vessa hyppi terävintä ihmismaalivahtia reilusti nokkelammin vasemmalle ja oikealle, sen ohittaminen oli mahdotonta. Jossain vaiheessa peluri otti käyttöön viimeisen oljenkorren: hän näytteli laukovansa kovaa, minkä jälkeen hän yritti liruttaa pallon hiljaa vessanpöntön ohi. Se kuitenkin oli idiootti loppuun saakka, eikä siksi ollut huijattavissa. Taiturimainen pelaaja hymyili vaivautuneena ja nöyryytettynä.

*

Nykyään vanhan tai muuten pihalla olevan ihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan juuri epätoivoisesta yrityksestä suojella elämän mielekkyyskokemusta. Hän ei yksinkertaisesti käsitä, ettei käytännössä kukaan tässä vallitsevassa globaalissa finanssikapitalismin singulariteetissa välitä hänestä minkään hyötyperiaatteen ohi pätkääkään, eikä kukaan myöskään ymmärrä häntä. Jos hänen houreistaan ei ole somemyrskyn ruoaksi, niistä ei ole maailman kannalta mihinkään. Algoritmit syövät intellektuellin tunne-elämän aamupalaksi. Jos hän kirjoittaa liian monta kertaa kriittiseen sävyyn kulttuurien kohtaamisongelmista, mailiboksiin ilmestyy arabiankielinen veitsimainos. Mutta ei, ei se ole mikään uhkauksen tyyppinen aidon välittämisen ilmaus. 
 Onnelliset Ivan Denisovitšin päivät, jolloin ihminen ihan varta vasten haettiin kotioveltaan kidutettavaksi, tai kun työleirillä tultiin aamulla herättämään vaikka ämpärillisellä kylmää vettä, ovat kaukana takanapäin.

*

Tunteidensa mielekkyyttä puolustaessaan ihminen vetäytyy viimeiseen linnakkeeseensa, uhattuuden tunteeseen. Mutta ei meitä kukaan uhkaa. Tai jos uhkaakin, niin siksi, että haluaa kokeilla videopelien tai menestysleffojen toiminnan laajentamista todellisuuteen, mahdollisesti ampuu tai puukottaa meitä tämän vuoksi, nopeasti kyhätty pinnallinen ideologisuuden tai uskonnollisuuden lavaste kulissinaan.
 Nykyään veitsimainos tulee sen perusteella, ettei järjestelmä halua tuhlata energiaa ja laskentakapasiteettia jihadismista vauhkoamisen taustatekijöiden setvintään. Onko puhe jihadistista vai ei, mitä väliä; todennäköisyys on mikä rulaa. 
 19-vuotiaana laitoin kerran googleen linguafrancamme sanavarastoon tukeutuen sydämestäni tulleen iskulauseen "fuck money". Minulle ehdotettiin sijoitustuottoja ja tuontivaimoja, vähän anaalipornoa päälle. Katselin hetken tyhjyyteen hämmentyneenä, mutta tiesin, että nyt on koittanut jälleen uusi aika, ja että tulen kokemaan vielä monia elämyksiä.


*

Me olemme hyödyllisempiä zombeina kuin kuolleina. Kun päävirran itsepetos rakentuu näennäisaltavastaajien arvomaailman ympärille, naiivit älyköt alkavat lipua puolivahingossa takaisin kapitalismin kilteiksi pikku sotureiksi. Liike-elämän keskiportailta pudonneet angloamerikkalaiset ylijäämäpsykopaatit ja kotikutoisemmatkin kusipäisyyden mestarit tulevat haaskalle. Heitä ei haittaa, että heidän myyntilukujensa ja suosionsa takana on lähinnä syvä ja karkean sivistymätön epätoivo, joka kulminoituu varsinkin Amerikassa ajatukseen maan pallomuodosta kulttuurimarxilaisena keksintönä. He ratsastavat aviojärjestelmän heitteille jättämien - "epäsuosittujen" - ihmisten tunteilla, jotka kulminoituvat ääripäästään ajatukseen maailman samanikäisyydestä kirjoitustaidon kanssa. Että kävisi toteen, mitä on kirjoitettu, että löytyisi se prinssi tai prinsessa, joka ei ole hapan ja pilkkamielinen.


*

Flunssa on eräs nykyihmisen kauneimmista tuntemuksista: varma merkki, että olet ollut tekemisissä jonkun elävän olennon kanssa edellisinä päivinä. Niinpä lähdin tuulettamaan onnellista asemaani eräänä kevyesti flunssaisena päivänä Vaasankadun Heinähattu-pubiin. "Jack Daniels ilman jäitä." "Vittu, miten juntti tilaus", sanoo vieressäni tiskiin nojaava tunnettu gutmensch. Erityisen hyville ihmisille tyypilliseen tapaan performanssi on jämähtänyt hänellä päälle. Silmissä hohkaa kuoleman kylmyys, ja suu on vihaisessa, haastavassa irveessä. Jotenkin sanoman yhtäkkinen suoruus ja sumeilematon ilkeys piristää minua. Niinpä hymähdän ja nostan maljan tilapäisystäväni pierunnielleisyydelle. Vasta kotimatkalla minua alkaa hiertää, kun tajuan, että tämä lause tulee olemaan ainoa, jonka elävältä olennolta tuona päivänä kuulen. Sillä biologisten vajavaisuuksieni vuoksi en ymmärrä petipunkkieni puhetta.

Fysiikkaa ei ole se, että ymmärtää luonnon lait, vaan se, että yllättyy niistä.

*

Asian tietäminen on samalla sen kunnioittamista.

*

Viisaus: ymmärtää, mitkä elämän asiat, repliikit ja ihmiset ovat lainausmerkeissä.

*

elokuuta 2016

heideggerilainen olemiskusetus

[Eräänlaisen ajateltavissa olevan] syväkielitieteen näkökulmastahan olemassaolon ihmettely on loukkaantuneisuutta siitä, että maailmaa vastaavaa verbiä ei ole.

Käsitteellisen ajattelun myötä alun perin toiminnallisia entiteettejä kuvanneet sanat murenevat mm. subjekteiksi ja predikaateiksi, jolloin syntyy eräänlainen harha:  "olla" nousee alkuperäisestä "toiminnallisen entiteetin puolikkaasta" sanaksi sanojen joukkoon "paradigman nojalla", ja saa ajattelussa aavemaisen suuren mystisen roolin. Maailmasta kokonaisuutena, jota ei voi verrata mihinkään vastaavaan ja jota ei voi "loogisesti mielekkäässä" (ei-runollisessa) mielessä puhutellakaan, ei oikein voi jatkaa tuollaisen toiminallisen entiteetin suuntaan kuin sanomalla, että se on. Sitten siihen voi liittää laatusanoja, että maailma on sellainen-ja-sellainen, mutta tässä ollaan jo kielen myötä syntyneellä emergentillä tasolla näennäisjäsentelemässä. Alkuperäisellä tasolla maailma ei ole mikään ihmislauman kaltainen toisaalta välttämättömien ja toisaalta pelottavien minuudenjatkeiden näyttämö, vaan se on tämmöisen karkean metafysiikan tuolla puolen.

Esim. kausaliteetti on kontingentti hahmotustapa, joka kuuluu klaanin läppään, ja se onkin tällaisena yhtäältä postkristillisenä, postskolastisena "pyhitettynä" entiteettinä ja toisaalta oikoksen ulkopuolelle ulottuvana "kylmänä" universaalina kai aika uusi. Tavallaan tämä olemassaolon hämmästely on vähän tämmöistä kausaliteettihomman ulottamista asioihin joihin se ei kuulu. "Maailma syntyy itsestään" ja tämmöiset gnostilaiset, mystiset ym. houreet saattavat tavoittaa totuuden tässä paremmin kuin tämmöinen jälkiskolastinen loukkaantuneisuus siitä, että "maailmalla" totaliteettina ei ole oikein kunnollisia kausaliteettisidoksia. Tullaan suorastaan joukko-opillisiin ongelmiin, jos etsitään maailman ulkopuolista subjektia, joka on "laittanut maailman päälle" kuin jostain katkaisijasta.

Minusta kykenemättömyys tunnustaa että tässä on ihmisen keksimä ongelma on eräänlaista kosmista ylimielisyyttä; subjektin nostamista kielimaailmansa ulkopuolelle. Monesti minulle pienenä perusteltiin uskontoa sitenkin, että niin ja niin moni merkittävää luonnontieteilijä aina Einsteinia myöten on antanut ymmärtää uskovansa enemmän tai vähemmän jumalaan. Nykyään jotenkin näenkin niin, että sekä luonnontiede että tuo ("kielestä takaisin reflektoidun") jumalan oletus ovat vähän samansukuista kielellistä autismia.

”On röyhkeää olettaa että maailma voisi olla olematta.”

”Miten niin röyhkeää?”

[Ensinnäkin] kausaliteetti kontingenttina: esim. jalkapallo-ottelussa tavataan sanoa, että "puolustaja myöhästyi tilanteesta" tms. perusteluna maalille. "Jumalan silmin" maali ei välttämättä irtoa omaksi tapahtumakseen siten että esimerkiksi toisen tapahtuman läheisyys ajassa tai paikassa korostuisi tapahtuman perusteena. Ensinnäkään ei olisi mikään pakko nähdä siellä kentällä muuta kuin epämääräistä liikettä. On esim. inhimillinen oletus, että pallo on tahdoton ja se, että pelaajilla on yksilöllinen tahto, on sitten nimenomaan länsimaista postskolastiikaa, ehdoton subjektikäsitys, jonka kiistämisen tuossa äsken tituleerasit kantilaiseksi. (Voi ollakin sitä, en ole lukenut niin paljon filoa että samastuisin heistä oikeastaan ollenkaan muihin kuin varovaisesti Wittgensteiniin.)

Röyhkeydestä - no mitä sanaa siihen käyttäisi... tavallaan maailman olemattomuusoletus on maailman vertaamista sellaisiin asioihin joiden olemattomuus on "ilmeinen" ja ihmiselle helppo ymmärtää. Sisällyttämistä vertailukelpoisten entiteettien paradigmaan.

On teoriassa ajateltavissa että pelaajien pulsseja jollain laitteella jatkuvasti seuraamalla pystyisi saamaan keskimäärin paremman approksimaation vaikka seuraavan 15 sekunnin aikana syntyvän maalin synnystä kuin katsomalla, missä pallo ja pelaajat ovat. Länsimainen kausaliteetti on juuri sellaista, että koska jalkapallo-ottelu, siksi maalin synnyn syy on lähinnä urheilun paradigmaehtoja noudattava.

Ensimmäiset sanat, niiden on täytynyt olla jonkinlaisia varoituksia tai havahdutuksia muille klaaninjäsenille, ja niiden merkitys ei ole voinut alussa mitenkään irrota tästä signaalitasosta niin kauas, että siinä olisi ollut mitään subjekteja ja sensellaisia. Varmaan yksittäinen ihminen voi olla jonkinlaisella aavistusten ym. tasolla pidemmälläkin kuin kielensä, mutta mitä laajemmaksi kieli paisuu, sitä enemmän sillä on varmaan takaisinlyöntiä ihmisen mieleen, niin että lauseenjäsennys alkaakin generoida, mitä maailmassa kulloinkin nähdään.

Oikkonenhan se on näitä argumentoinut, että antiikin kreikassa ei ollut dynamiikkaa eikä nykymuotoista kausaliteettia. Tämä on taas näitä, että kyllä varmaan torimyyjät sun muut saattoi elääkin omassa kausaliteetin tapaisessaan, mutta on merkillepantavaa, että ainakin "sivistyksessä", tieteessä ja yleensä kirjallisissa tuotoksissa oli jostakin syystä näköjään menossa jonkinlainen adjektiivien aiheuttama shokki. Periaatteessa koko Platon kai vähän kuin yritti kumota jatkuvasta vertailusta ja vertailuasteiden ulkopuolisten skaalojen olemattomuudesta aiheutuneita sietämättömiä ristiriitoja hourimalla kasaan jonkin "näkymättömän todellisuuden", jos nyt mitenkään oikein hahmotan. Sokrates taas tässä mielessä vähän kuin löysi aukon systeemistä ja aiheutti vakautta kaipaaville suunnatonta mielipahaa.

”Sinänsä ihan turhaa skeptisismiä ja kyseenalaistamista. Kyllähän se pallo on tahdoton jne.”

Mulle ihan normijuttu. 

Esim. näen ihan käytännössä, en siis vain paperilla, että ihmisten teot juontuvat jonkinlaisen mimesiksen, torjunnan ym. kautta "luonnossa" paljon enemmän toisistaan kuin luullaan ja jopa enemmän toisistaan kuin olosuhteista, ja että urheilijat vain yrittävät epätoivoisesti karistaa tämän joukkokäytöksen automaation rippeitä itsestään ja mennä kohti järkeä. Jalkapallojoukkue ikäänkuin pyrkii yhdistämään lauman kuin särkynen astian, mutta tällä kertaa sen astian koheesio ei ole ideamaailmasta, vaan se on puhallettu siihen "järjellä". Kyllä siinä on hiuksenhieno ero. En saa sanottua sitä kyllä kovin hyvin.

Joo, pallo on tietysti ihmiselle tahdoton, koska me tiedämme, että kentällä on toisia ihmisiä, joiden oletamme tekevän sille asioita. Koira ei ole esim. näistä asioista niin varma. Se pelkää pyörällä kulkevaa ihmistä käsittääkseni kokonaisuutena. Samoin intiaanit luulivat kolumbuksen ratsumiehiä kuusijalkaisiksi, tällaista kuullut.

*

Joo minustakin palloesimerkkini oli huono koska se oli jotenkin toispuoleinen; on kieltämättä ihmiselle absurdia mieltää jalkapallon tapahtumat niin että pallo halusi mennä sinne tai tänne. Pasi Rautiainen tosin kyllä sanoo näin, että boltsilla on henki, ja se rakastaa tiettyjen pelaajien kosketusta, mutta se on tosiaan poetiikkaa.

Mutta siis ihmiset katsovat sitä peliä pallon potkuuna, eivät esim. pallon kulkeutumisena ja kimpoilemisena, koska oletamme aina että tyypit siellä "tekee juttuja". Meidän maailmassa kaikki on sitä että joku tekee jotain. Tietysti mennäänhän tässä aika kauas arkijärjestä.

*

Myyttien ja uskontojen luonne on jotenkin sellainen, että kielen luomia ja sittemmin tyhjäksi jättämiä paikkoja täytetään. Se on erikoista, että tietty luonnetyyppi myöskin ne aina täyttää.

 Tämä oli ehkä sekavaa multa, mutta verrattuna johonkin normityyppien hämmennykseen että "miten järkevä ihminen voi uskoa jumalaan" tai toisaalta suurta mysteerintunnetta varjelevien "jumalmielisten" tyyppien tiettyyn tiedostamattomaan logoksen puolella olemisesta juontuvaan ylimielisyyteen, jota usein näkee, niin olihan tämä kumminkin ehkä jokin yritys ajatella tätä asiaa.
 

X: ”Lähinnä hain sitä, että kysymys kausaliteetista ja kysymys siitä että toimiiko ihminen "ryhmäilmiönä" tai muuta, on eri asioita. Kyllä se kausaliteetti on ihan maailman itsensä juttu. Tästä huolimatta voit olla ihan oikeassa siinä, että ihmiset vaikuttuu toisistaan tasoilla, joita ei ole ymmärretty yms.”

Oli kausaliteetti siellä tai täällä, ihminen pystyy historian valossa tulkitsemaan sitä selvästi monella tapaa väärinkin ja jopa rakentamaan maailmoja virhetulkintojensa varaan. Minä en olisi ihan varma, etteikö nyt olisi taas jokin uni menossa.

Yksi suunta tosiaan olisi kausaliteettiajatuksen kritiikille tämä bosonien ja näiden hommelit, että tuleekin semmoinen seinä vastaan, että kyseessä ei ole niinkään kausaliteetti, vaan että asiat itse asiassa alun alkaen enemmänkin "ovat toisiaan". Eli vähän analogisesti individualismille ihminen on hurjan vahvasti olettanut entiteettejä, missä niitä ei ihan niin yksiselitteisesti olekaan. On revitty liian selkeästi irti jotakin jostakin kokonaisuudesta. Sitten on katsottu, miten se meille näkyvässä maailmassa "toimii", ainakin useimmiten. Todennäköisyydet vaihtelevat taloustieteen huru-huruhuubasta psykologian valistuneen arvailun kautta fysiikan 99 prosentteihin ja matematiikan tautologissävytteiseen immanenttiin maailmaan.
 Että maailman rakenne olisikin jokin "sisäinen morfoosi", transformoituminen, ja että ihminen tajutessaan että kiveä ei tiputa sen sielu eikä muukaan sielu tuleekin luoneeksi ylikylmän, ylijärkevän maailman, jota ei oikeasti ole.

Tavallaan kausaliteetti kumoutuisi tässä ehkä eri kautta kuin Kantilla, joka sitten kai tavallaan näkee että koko juttu on "puoliksi unta", tai jotain.

X: ”Sinänsä en ole kyllä sitä mieltä, että olemisen ihmettely olisi joku kieliriippuvainen asia.”

Mun näkökulmasta oletettavasti syy (heh) tähän on just se, että sulle vaikka jo kieli sanana, 

ja muutkin sanat joita tässä on käytetty, on niin paljon täsmällisempiä merkityksiltään kuin mulle. 

Mullehan taas tämä on ollut jo hirmuista vastaantulemista eksaktiuden suuntaan.

Törmäämme siihen, että luonto-orientoituneelle, ihmisten asioista poispäin orientoituneelle "munkille" 

kielen asettamisesta keskiöön syntyy mielikuva, että tässä se luonnontieteen näkökulmasta vähän 

epämiellyttävän huonosti formalisoitava ellei "akkamainen" rakenne, jota kieleksi kutsutaan, korottuisi 

sellaisenaan hallitsemaan "selkeämpiä", järjelle alttiimpia asioita ja saisi sopimattoman vääntömomentin. 

Mun tyyppisille taas on luontevampaa ajatella luonnontiedettä ilman muuta eräänä läppänä. 

Kerran selasin Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja päädyin siihen, että ei tämä nyt poeettisesti ole kauhean 

innostavaa.

 

*

Tajusin vasta nyt nukuttuani että miksi tuo heitto kausaliteetin kontingenssista ja "läppyydestä" sai sut tekemään huomautuksen siitä että tosiolevan ja olemattoman välinen ero on eri juttu kuin se mitä ihminen tajuaa tai on tajuamatta. Mulle tuo oli eilen aika katveessa oleva juttu, esimerkiksi tuollainen kysymys ei ole ikinä oikein vaivannut minua, vaikka se filosofian historiassa keskeistä onkin.
 Joo, en mä semmoisia tässä ns. "olkiukoksi " kasaamiani änkyräluonnontieteilijöitä tunnekaan; enpä tiedä, johtuuko se siitä, ettei heitä ole, vai siitä, etten jaksa heitä. Ehkä jälkimmäinen.

Loppuhelinät, eli tavallaan se ”olennainen”, mitä tästä kaikesta jäi käteen, jos tällaisissa yhteyksissä sopii tuota sanaa käyttää

X: ”Kyllä musta se että ylipäätään jotain on on käsittämätön ihme.”

Näinhän se on, ja sitten vielä se, että se aivan kuin tiedostaisi itseään asteittain, kuten Hegel sanoo. Tämä onkin sitten se kysymys tässä, että onko tämä inhimillinen projektio. Että kuvittelemme maailman ominaisuudeksi tämän tajuamuksen määrän ja merkityksen kasvun, vaikka se on ehkä hajoavan yhteisön ominaisuus, vähän kuin pikkuvauvat pikkuhiljaa alkavat hahmottaa, etteivät ole samaa kuin huoltajansa, niin ihmiset alkavat aikuistuessaan - kuka enemmän, kuka vähemmän - käsittää, että itse on erillinen, eikä kaikki ole esim. maahanmuuttajien tai bilderbergin vikaa (tietoista ironiaa, suom. huom.)

Mutta nimenomaan tässä tullaan sitten johonkin semmoiseen kunderalais-tarkovskilais-ynnämuulaiseen käänteeseen: on ihmeellistä, että tietoisuus aina kuvittelee olevansa jokin olemisen muoto tai jatke. Kauhea vallan mukana tuleva ylimielinen oletus tietoisuuden rajoista. Oletamme kategoriaa, joka vain on, eikä tunne. Joskus, eikä niin kauan sitten, saattoi olla tosissaan puheena, että nainen tai neekeri ei ole täysimääräinen kognitiivinen olento. Toisaalta Buñuelin teesi "on kiistatonta, että esineillä on kiihkeä tunne-elämä" herättäisi varmaan vielä nykyäänkin ilmeistä vastahakoa mm. [kotipaikkasi] intellektuaalipiireissä. 

Ultimaattisesti kun kiven paiskaa seinään, ihminen kokee sen elottomaksi koska se ei liiku eikä puhu jne. Esim. kasvissyöjä ei koe huonoa omaatuntoa porkkanan syönnistä, vaikka kaksivuotisen kasvin repiminen maasta on sen kannalta vähän sama kuin jos ihmiset teloitettaisiin siinä 35 vuoden iässä ruoaksi hymyssä suin, että "etköhän ole diskoillut tässä jo ihan tarpeeksi". Kuulostaa saivartelulta, mutta kyllä tässä voi olla tietty paradigman ero. Luomakunnan kruuna -ajattelun tiedostamattomien rihmastojen esiinkaivuu. Kasvit ovat oikeasti paremmin sopeutuneet maapallon elämään, puhumattakaaan mikrobeista ja viruksista. Me ollaan näiden mutaatioita, ehkä jopa siirtokuntia. Alkuliman tapaiset eivät tarvitse ontologiaa tai kielimuotoja itseään ylevöittääkseen, ne vaan chillaa ja perii maan. Niitä tuhotaan paljon mutta kokonaisuutena niillä menee kuitenkin aina lujempaa. 

 Ihminen olettaa että suurin pyssy on suurinta tietoisuutta, laittaa afrikkalaiset orjat kautshukkiplantaasille, orja pakenee metsään ja preppaa tappamansa simpanssin, saa AIDSin, AIDS siirtyy muille siirtomaaplantaaseille, homot menevät vainottunia niin ikään niihin maihin; ja luonto onkin jo lyönyt takaisin. (Luin äskettäin tästä.)

Mun prosessoriteho riittää vain siihen, että pystyn näkemään olemassaolon epähämmästyttävänä ja sen pakollisena vertailukohtana olevan 'tyhjyyden' ihmiskunnan keksintönä. Jotenkin kuitenkin törmään sitten seinään. On tosi vaikea hahmottaa, että jokin syytön ja vertailukohdaton juttu ('kosmos') vain jotenkin lipuu ja möyrii itsessään ja manifestoituu hitusen verran ihmisille, vaikka niinhän se kai on. Ehkä pitäisi olla virus, niin tietäisi enemmän.

2012-13 tms.

sekavuuksia primäärikielestä

Pikkuiset lapset kiinnittävät huomion itseensä labiaalisella (hampaattomalla) konsonantilla ja kaikkein alkeellisimmalla, suoraan keuhkoista päästettävällä vokaalilla: ma-ma. (Aikuiset tulkitsevat sen tarkoittavan tietenkin äitiä, ja sitähän se kait osin onkin, koska pienokaiset eivät tiedosta olevansa erillisiä kappaleita kuin tärkein hoitaja.)

*

Muuhun ihmiseen ja kakseuden tajuun viittaava "vauvakäsite" näyttäisi olevan dentaalinen, eli pois sisältä itsestä kurottava: tä-tä (ta-ta).
 Esimerkiksi sana "kaksi" ja toisen persoonan pronominit ovat useissa kielissä hyvin lähekkäin. Liettuassa vaikka tu = "sinä" ja du = "2". Uralilaisissa on tosin toisin, koska meidän sanamme kaksi on kait sukua "kädelle", joita on myös kaksi: unkarin lähisukukielessä hantissa "kaat" taitaa tarkoittaa molempia.

*

Uralilainen mennä-sana (unkariksi menni) ja indoeurooppalainen mies-/ihmissana (man jne.) ovat lähellä toisiaan. Ennen sanaluokkia, kun ei erotettu kohdetta sen niistä vaikutuksista, joiden takia se haluttiin nimetä, ne ovatkin vähän sama. Jos äijä kuollut, ei vaaraa, tosin ei myöskään hauskuutta. Jos liikkuu, pitää säpsähtää. Säpsähdyspotentiaalin takia asioita nimetään. Ei esimerkiksi kunnioituksesta. (Tämä olisi aikamme ihmisen hyvä huomata.)

*

Englannin määräistä artikkelia ei voi tarkastella semanttisesti, vaan sen on luultavasti tarkoituskin ohjata juuri sitä, missä verbin ja substantiivin rajat lauseessa kulkevat. Luultavasti tämä monitulkintaisuuden systemaattinen ohjailu onkin sitä, mitä kieleksi kutsutaan.

*

Englannin yes ja liettuan maskuliininen kolmannen persoonan pronomini jis (varsinkin äännettynä) muistuttavat toisiaan huomattavasti. Samoin liettuan dar (ajallinen "vielä") ja "uudempien" indoeurooppalaisten kielten siellä-sanat.

*

”Neljän” käsiteperhe (jumaluuspiiri) uralilaisissa: nuoli, neljä, nuolla, niellä, unkariksi nyíl, négy, nyal, nyel – jänis on ”nyúl” – tietysti spekulatiivista sotkea nelijalkainen nuolella ammuttava ja faagiset ilmiöt näin suvereenisti. Inspiraation hakemisen kentässä sallittakoon. (Myös nylkeä-sana kuuluu kokonaiskuvaan.)

6.11.2011 (ainakin perusosa)

poetiikan tekhné: tillimauste ja pilvenpiirtäjä alkusoinnun selityksenä

Alkusoinnun voima perustuu siihen, että toisto on samalla negaatio. Se on kuin kasvi, jonka lehti on toisto ja kukka negaatio - vähän kuin tillistä käytetään etelässä kukat ja pohjoisessa lehdet, koska etelässä on enemmän valoa, mutta pohjoisessa enemmän valoisaa aikaa.

Alkusointu on toisto, joka käyttää tätä toiston yhteyttä negaatioon. Toisto tarkoittaa, että se epävarmuus, jolle ilmaisun vahvuus perustuu, on syvempi kuin normaalissa kielenkäytössä. Alkusointu pujottaa hohtavan langan kielen halki, joka ilmaisee kielen itsekantavuutta ja osittaista erillisyyttä todellisuudesta. Alkusointu on pystysuuntaista kielenkäyttöä, paluuta vauvan jokellukseen.

Alkusointu toimii hieman samaan tapaan kuin ensimmäisen eurooppalaisen pilvenpiirtäjän perustukset, jotka rakennettiin yhtä syvälle maahan kuin mitä talo oli korkea. Näin kävi Lontoossa, ja syy oli se, etteivät insinöörit uskoneet minkään niin juurettoman pysyvän pystyssä siitäkään huolimatta, että asia oli Amerikassa jo kokeiltu. Pilvenpiirtäjän perustaminen 100 metrin syvyyteen on hyvin eurooppalaista, ja tekisi mieli sanoa että vuosisatojen vieriessä se voi osoittautua vielä viisaaksikin.

*

Luulen että mikä tahansa väitelause poikkeaa tyhjään, nollaan nähden juuri siinä, että sen sisältö on epävarma. Se on kuin ilmaan heitetty pallo. Toisto käräyttää sisällön kaksinkertaisen epävarmuuden. Joku viisas sen on sanonut, että ihminen tanssii ja laulaa pelosta. Kieli, kuten muutkin yhteydenpidon järjestelmät, toimii siten, että se luo varmuutta konventioilla. Sitten kun jotain hoetaan ja toistellaan, se on manausta, se asia "otetaan käsittelyyn". Eräällä tavalla nimi on keskeneräinen lause, ja kun se toistetaan, maasto puheen alla muuttuu sellaiseksi, että siinä alla voisi olla myös negaatio. Eli toisto, hokema ei ole välttämättä torjuntaa, mutta koska se saa voimansa samasta lähteestä, niin siinä on negaation sukuisuutta.

Shamaanit menevät aliseen monotoniaa käyttäen, avaavat sen niitä ovia jotka paukkuvat kiinni joka kerta kun "asia on, niin kuin se on" (Tractatus).

On helppoa nähdä ettei vaikka Gianni Morandin biisin "Principessa, principessa" tarkoita, että prinsessoja olisi kaksi tai että "katso tänne kaksi kertaa". Tämä on triviaa.
Sen sijaan mielenkiintoiseksi leikki käy esim. uskonnoissa. Kun toistellaan elämän mittakaavassa että Hokkuspokkus (eli hoc est corpus meus, tämä on minun ruumiini), kukaan ei enää ajattelekaan, että se tarkoittaisi joltain osin "tämä ei ole minun ruumiini". Sama juttu väitteen "tarvitsemme talouskasvua" kanssa. Se on erinomainen esimerkki tuosta toiston varastamisesta ja sen kieltofunktion sumuttamisesta. Uskonto on tavallaan juuri tuota: toiston "mana" otetaan käyttöön sen negausfunktio valheellisesti sivuuttamalla. Kaltevan pinnan väitteestä, eli vain papeille (saarnaajille, asiantuntijoille jne.) todesta väitteestä saadaan rahvaallekin totuus.

*

Mathemaatikolle asian voisi hahmottaa myös niin, että jokaisen peräkkäisen toiston myötä tietyn sanan informatiivinen arvolataus, "valenssi", lähestyy äärettömästi nollaa. Tai humanismin meiningeissä voitaisiin sanoa, että merkitys siirtyy eri tasolle: tietty lause ei olekaan enää tietty lause, vaan osa "nalkutusta" tai Kraut-rock-biisiä - koneen ääntä.

Esim. talouskasvun käsite ei normaalissa uudisraivaajahenkisessä hohdossaan enää merkitse mitään, kun sitä käytetään osana myöhäiskristillisen - tai kristinuskon sisältä Alien-leffan hirviöiden tavoin sikiävän - kasvu-uskonnon mantraa, mutta sen sijaan se on sanana latautunut vallalla. Kaikki säpsähtävät tuon sanan kuullessaan, mutta lähinnä siksi, koska samalla puhutaan yleensä omaan elämään potentiaalisesti vaikuttavista asioista, eikä esimerkiksi siksi, että sanalle olisi tulossa jokin uusi ja aiempaa parempi määritelmä tai siksi että se jotenkin liittyisi suoraan puheena olevaan tilanteeseen.

28.3.2012