Yksi totuus yksiavioisuuden muotoon väännetystä seksuaalisuudesta: X:n himoitsemisen varjossa, kun asia meni vielä myötäpäivään, olin täyttynyt toivolla kuin vappupallo heliumilla, ja sain kaikki muut naiset. 

Tämäkään asia ei siis kuuluu mihinkään münchhausenilaisen self-helpin ("revi itsesi hiuksista suosta") piiriin, vaan on nöyryyttävän sosiologinen. Ihmiset vaistoaa, onko karma nouseva vai laskeva, ja yrittää "varastaa" toisen herättämän rakkauden itselleen – ja juuri sen. Koska jos rakkaus kohdistuu heihin itseensä, se herättää paineita, ja tulee alitajuisesti olo, ettei henkilö ymmärrä parisuhteen olevan pohjimmiltaan pelleilyä. 

4.10.2018

Parisuhteen kulttiin näyttää usein liittyvän tietty utopia rakkaudesta, joka ei nouse toisten ihmisten kohtelusta. Ikään kuin rakkaus ei olisi kohtelun emergentti kukka. 

Huom monikko: Toisten. Ei toisen.

6.1.2014

Romanttinen pettymys tuntuu vähän siltä kuin hampaat olisi harjattu toisin päin: ikenet hierottu turriksi ja pahanhajuinen hengitys lisätty sekunnissa.

7.1.2014

kateuden kasvu kunnollisuuden mullassa

Kateus ei mitenkään välttämättä kohdistu sellaiseen, mitä oikeasti tarvitsee tai haluaa. Kateuspotentiaali kertonee jonkinlaisesta nollaelämästä, tiettyjen sivupersoonien ylenmääräisestä tukahduttamisesta, henkilökohtaisten häröilyperinteiden laiminlyönnistä ja epäorgaanisista tavoiteasetteluista. Kateus on pohjimmiltaan omantunnonpistosta.

8.1.2014

Huomaan ilokseni, että olen kaikeksi onneksi taas selvästi taantunut yhteiskunnan silmissä 

viimeisten neljän-viiden vuoden aikana.

kansat kansoissa

X-porukan ja Y-porukan eleissä ja tavoissa on suurempi ero kuin useimpien kansojen tavoilla Euroopan sisällä tai kenties koko maailmassa.

Siinä missä pukeutumista, puheen nuottia, moraalia, makuja tms. voi pitää etnografisina tunnuspiirteinä, X:t ja Y:t ovat eri kansaa. Noiden kansojen välinen jännite onkin taustalla kun todellisia kansoja muodostuu tai on muodostumatta. Kielet ja niiden sisään ommellut sovinnaissäännöt on melkein ainoa asia joka tosiasiassa nivoo X:t ja Y:t yhdeksi. 

Veikkaan, että salaa X:t suostuu huonommin kuulumaan "kansaan" kuin Y:t. Ne katsoo linnanjuhlia ja kuningashäitä ja on elitistejä ja kansainvälisiä. Ne tykkää siististä ja oudosta ja uudesta ja salaa toivoo että kuningas kuolee. Mutta ei kuitenkaan niin että oma lapsi on vaarassa. Siksi ne on myös konservatiiveja ja pitää keskimäärin enemmän valtapeleistä pienissä tiloissa ja passiivisesta jäynästä. Kai.

X:t etsii koko ajan piiloviestinnän mahdollisuutta, pienenpientä yhteistä nimittäjää, taitavilla sormilla kirjailtua nimittäjää jonka nojalla heidän alati teatraaliset ilmeensä ja eleensä voisivat merkitä asioita jotka ovat omassa piirissä selviä mutta ulospäin vaikeasti tulkittavia.

(Kirjakaupassa kaksi pyylevää X:ää juoruilee hilpeän näköisinä.)

15.1.2014

X:n ja Y:n saa korvata tässä kahvilahavainnoinnissa aivan millä itseä huvittaa.

kuvitelmia musiikittomasta maailmasta

Musiikkiin hurahtaneet saattavat joskus äityä sanomaan jotain sellaista, että maailma ilman musiikkia olisi kamala. Mutta voiko sellaista maailmaa olla ihmiselle olemassa? Olen jo pitkään miettinyt, että musiikin fanittaminen johtuu tietynlaisesta musiikillisesta lahjattomuudesta.¹ Ei osaa arvostaa ja nivoa satunnaisia äänimaisemia: ilmastointilaitteiden huminoita, kellokorttien piippauksia.

Ehkä ihmisen aivot hakisivat tuolla tavoin mykässä maailmassa musikaalisia elementtejä jostain muusta, kielestä, visuaalisesta? Tosin ei ilman musikaalisuutta olisi kieltäkään, tämä on ihan selvä. Muistan Liettuaan töihin jouduttuani, kuinka jalkapallokentällä sanojen puutteessa ja aikapaineessa koki impulssin alkaa ynähtelemään asiaansa äänenkorkeuksin. Samoin kielenoppiminen käynnistyy selvästi siten, että aivojen väsyessä tokkuraan oven narinan tai pesukoneen pauheen tyyppiset äänisekvenssit alkavat täyttyä vieraan kielen sanoilla. Niiden rytmiä ja melodiaa alkaa hokemaan ja hieromaan, jolloin ne täyttyvät magialla ja niitä kunnioittaessa niitä alkaa etsimään seuraavalla kerralla aktiivisesti. Sanojen seuraan hakeutuu, niin ne liimautuvat mieleen. Niistä tulee seuralaisia.

Eli musiikittoman maailman mahdollisuus riippuu ainakin siitä, kuvitellaanko musiikiton maailma siten, että kukaan ei osaisi laulaa, vaiko siten, ettei kukaan osaisi kuulla säveliä. Samalla huomataan, että maailmassa on aika paljon sävelteknistä lahjattomuutta. Esimerkiksi lait. Tai raha. Niistä puuttuu melodia aivan täysin.

1.2.2014 pohjalta

¹) Sama ilmiö tilannetajun ja -tajuttomuuden puolella.

bluffeja

Kerran päädyin erään ystävättäreni kutsumana feministiseen karonkkatapahtumaan. Se oli aika pelottavaa: aikuiset tädit leikkivät piirileikkejä humalassa ja loitsivat itselleen itsetuntoa kuin lahkolaiset. "Kolme pientä feministiä marssi näin"...

Illan edetessä tilaisuuden rujon patriarkaalinen luonne alkoi ahdistaa minua naisen uumasta mallinnettuine viinilaseineen, feodaalisesta siveysaatteesta johdettuine protokollineen ja institutionaalisesta vallasta kamppailevine salonkikiipijöineen. Kumouksellisena eleenä kaadoin tölkkiolutta viinilasiini. "That's pretty rude", vastapäinen kosmopoliittitäti totesi.

20.10.2018

hilpeä puheenvuoro

Ei maailman loppuminen ole mikään maailmanloppu.

Sen sijaan oma tilamme, jonka myötä viime vuosituhansina on vallinnut käytännössä jatkuva maailmanlopun odottelu, on kamala asia. Tuo tila, jonka myötä julkisissa kulkuneuvoissa, uimahallin saunassa tai inva-wc:ssä tekee mieli painaa hälytysnappia tai vetää hälytysnarusta, odottaa ambulanssin, poliisin sekä palo- ja soittokunnan saapumista paikalle ja sanoa: "vittu että ihmisten maailma on mielikuvitukseton".

Tila, jossa esimerkiksi joku "ensimmäisen kiven" ajatus seksuaalisuuteen siirrettynä – siis: "se joka katsoo toista himoiten, on jo tehnyt huorin" – kerää tulkitsijoikseen anaaliveijareita, jotka vievät koko porukan vain entistä syvemmälle kontraktuaalisen seksuaalisuuden yöhön, ja jossa jo pelkkä eroksen ja muiden rakkauden muotojen välille revenneen kuilun osoittaminen sormella – edes vahingossa, pelkkää naiiviuttaan – aiheuttaa helposti ekskommunikaation. Tai kiusaamiseksiko sitä nykyään nimitetään.

Tottakai sellainen maailma loppuu: valo vähenee siitä sekä alati että toistuvasti – joskin samalla koettu pimeyskin. 

On oikeastaan yksi hailee, loppuuko maailma myös tajunnan ulkopuolella vai ei. Jos tämä omaan surkeuteensa jatkuvasti yhä älyttömämpiä lohdutuspalkintoja louhiva apinalaji pystyykin selviytymään ja planeettamme kohauttaa jälleen kerran olkiaan, jää silti jäljelle kysymys, mitä järkeä on tarpoa seitsemän miljardin persettään raapivan hipsterin armeijassa. Ihminen joutuu itse elämään joka tapauksessa tuon pelastettavan luonnon ulkopuolelle määriteltynä, varovaisen ja hienotunteisen sadismin kenttään ajettuna.

Hieman kuin – Tuomas Nevanlinnan hienoa ajatusta mukaillen – vihreys siirtää luonnonkin kapitalismin ja niukkuuden piiriin, eros ollaan uusimmiten ottamassa näennäisen moraalin kaavussa täydellisen sosiaalisen kontrollin ja viime kädessä kaupan piiriin. Vaihtoehtoja jää kaksi: ihmiskunnan velkatilin täyttyminen myös todellisuudessa eli ennemmin tai myöhemmin tapahtuva maailmanloppu, taikka ilmapiiri, jossa maailmanlopun oikeastaan soisi tapahtuvan. Painotukset hahmotusten välillä voivat vaihdella luonteen ja mielialan mukaan.

15.10.2018