kissa
Schrödingerin kissassa ei ole olennaista se, milloin aaltofunktio romahtaa, tai että päteekö kvanttimekaniikka.
Olennaista on se, että naisen seksuaalisuus (kissa) on laitettu laatikkoon ja sitä uhataan radioaktiivisesti aktivoitavalla myrkyllä. Tämä melkein 2000 vuotta sen jälkeen kun se yksi onneton laitettiin löyhästi aiheen tiimoilta ristille tuulettumaan.
8.9.2018
lauantai 8. syyskuuta 2018
lilit
-prologi-
Lilit on yön demoni, Aatamin ensimmäinen vaimo, monoteismiä edeltävä alkuperäinen naisprinsiippi. Eräs moderni luenta hänestä onkin, ettei hän suostunut Aatamille alisteiseen asemaan, joten hän uhmasi Jumalaa ja lensi näin ulos Eedenistä, ja oli näin tietynlainen "protofeministi".
Pari seikkaa on kuitenkin mainittava tämän Peppi Pitkätossu -tulkinnan vastaääneksi. Ensinnäkään Lilit ei pitänyt lapsista, vaan pikemminkin vaani ja tappoi heitä. Tavallaan heti herää kysymys, löytyisikö esimerkiksi tietynlaisesta naisten vihasta/kateudesta toisten naisten lapsia kohtaan sekä mahdollisista ambivalenteista tunteista omia lapsia kohtaan ja tuosta juontuneesta perusepävakaudesta eräs syy muiden joukossa mahdollisen aiemmin vaikuttaneen matriarkaloidimman elämänmuodon kumoamiseen - niin yllättävä kuin tällainen väite ehkä onkin nykyisen, perhemallin varaan kutoutuneessa yhteiskunnassa muodostuneen tajunnan läpi siivilöitynä.
Toisekseen Lilit ei mennyt muille maille vaatimaan naiskiintiötä Eedeniin, vaan panemaan demonien kanssa niin että tienoo ryskyi.
I.
Lilit (nimeä ja olemusta hieman muutettu; nimen muutin minä, olemustaan Lilit vaihtelee per definitionem) on myös eräs sukulaiseni. Lilitillä on yksi isosisko. Hänen äitinsä vannoi preussilaistyylisen kasvatuksen ja miltei sadistisen itsekurin nimiin, mutta hänen isänsä oli porvarilliseen tyyliin lempeä taiteilija. Isosisko sai valita kortit ensin, ja hän valitsi viisaasti tilanteessa parhaan mahdollisen: suurisydämisen hulluuden. Näin Lilitille jäi tilanteessa ikävä kyllä oikeastaan vain huonoja vaihtoehtoja, ja hän valitsi omalla tavallaan myöskin viisaasti: vaikka hän ei voinut enää ikinä astua sydämellisyyden ruutuun, hän päätti olla valitsematta elämässä yhtäkään ruutua. Sen sijaan hän päätti matkia sydäntä ja lämpöä ulkoapäin, jospa se siitä muuttuisi asteittain todeksi, kuin golem.
Kun olin lapsi, hänen siskonsa kerran sanoi: "Lilitin pitää olla varovainen rasituksen kanssa... hänellä on niin huono sydän, geneettisesti. Siksi häntä paleleekin, sormiin ei mene verta." Ymmärsin, mistä hän puhui, mutta vastasin silti: "Ai miten niin huono sydän? Minusta hänellä on hyvä sydän." Puhuin testailevassa, puoliksi asiaani uskovassa hengessä, ja isosisko reagoi, kuten isosiskon kuuluu. Mutta minä panin ehkä tuolloin mieleen ajatuksen, että Lilit on varmaan paleltunut jossain muussa, paljon pahemmassa onnettomuudessa kuin mitä hän ja suku uskalsi ajatella.
Kerran lapsena kohtasin Lilitin niin, ettei minulla ollut paitaa. Hänen siskonsa moitti minua, että näin pääsi käymään, mutta Lilit kehui pikkuhiljaa miehistyvää kehoani. Olin varmaan jollain esitietoisella tasolla pikkuisen ihastunut Lilitiin. Aistin hänessä voimakasta naiseutta, josta en vielä silloin pystynyt vähentämään teatteria ollenkaan. Se erottui selkeästi hänen siskonsa hieman koiramaista palvelevuutta vasten. Sisko kumarsi onnissaan siihen suuntaan, mistä aurinko oli hänen elämäänsä paistanut. Lilit teki samaa, mutta varauksin. Kuin pikkuriikkiinen petoeläin hän piilotteli itsessään jonkinlaista varautuneisuudesta syntynyttä valtaa. Hän sipsutteli maailmassa vaanimassa ja varastelemassa, mutta teki sen niin, ettei hän jäänyt koskaan, hetkeksikään kiinni. Asiasta tuli minulle ehkä vähän periaatekin: koin pitkään, että naisen kuuluukin olla juuri tuollainen, pitää hallussaan avaimia salaisiin maailmoihin.
II.
Nyt istun Lilitiä vastapäätä. Huoneistossa on suhteellinen sotku ja siellä saa kävellä kengät jalassa; Lilit on vetänyt perhe-emännän roolia aina vähän alisteisesti söpön keijukaisen roolilleen. Kaihtimet ovat rikki, joten ilma on ummehtunut. Olemme seitsemännessä hallintopiirissä, muutaman sadan metrin päässä Euroopan suurimmasta ja samalla maailman toiseksi suurimmasta synagogasta. Pöydällä on jotain epämääräisiä Daavidin tähden muotoisia hiluja. Lilit luennoi minulle täsmälleen edesmenneen äitinsä hengessä amerikkalaisen sionismin vaaroista maailmalle. Katson vuoroin hiluja, vuoroin Lilitin vanhenevan naisen käsiä. Mitä kaikkea ikinä tämän suvun menneisyydestä löytyy - mistä sitä oikeasti tietää, ehkä fanaattisen katolis-nationalistisen assimilaation taustalla on itse asiassa inho omaa parin polven takaista saksankielisyyttä tai toisen sukuhaaran protestanttisuutta kohtaan - arvaan, ettei teatterikorkeakoululla olisi minulle mitään opetettavaa.
Olin nuori aikuinen, kun Lilitin lumous ensi kerran murtui. Nuorimmiten jatkuva äärimmäinen söpöily oli pukenut häntä. Lapsilta hänen ei tarvinnut pelätä tietenkään myöskään mitään vastusta. Nyt hänessä alkaa pilkottaa täydentävät, mutta myös hyvin olennaiset elementit: kuolemanpelko ja sadismi. Teräväkieliset sutkaukset tulevat konstailemattomammin, ajoittain hänen hyvyytensä kakoo kuin ruostunut ketju. Nyt Lilit on huolissaan poikansa ja minun hankkeesta kunnostaa suvun asunto nykypäivän tasolle. Hänen silmänsä menevät kissamaiselle vihaiselle viirulle. "Miksi meillä on kunnia saada sinut tänne juuri nyt?"
En yritä selittää. Jos katolisuudessa olisi naispappeusinstituutio, voisin tietysti ripittäytyä: "Löysin hieman sinua muistuttavan naisen, johon rakastuin, se meni pieleen uskomattomalla tavalla, haluan aloittaa elämäni uudestaan, Lilit-täti... Voisi sanoa, että yönvärinen kissa juoksi tieni yli." Mutta se ei käy. Lilit tuntee minut, ja tässä tilanteessa se ei ole edukseni. Hän näyttää empivän, voiko pohjoisessa flegmaattisessa asiallisuudessa olla mitään totta. Siitä hän on varma, ettei se ole koko totuus, ja siinä hän onkin kieltämättä oikeassa. Tunnen, kuinka minuun upotellaan näkymättömiä lämpötila- ja virtausmittausantureita.
"Minulle se asunto on sydämen asia. Lisäksi olen myös toinen omistaja. Minun täytyy tietää, ettet tullut tänne spekuloimaan." Nieleskelen harmia ja ihan pientä suuttumuksen virettä. En ole koskaan sietänyt minuun kohdistuvaa epäluottamusta kauhean hyvin, ja nyt se tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Lilit on kuitenkin järkkymätön: "Se asunto on pysynyt pystyssä ihan hyvin tähänkin asti."
Katsomme serkun kanssa toisiamme. Meillä on asiasta hieman eri kuva, olemme nähneet hintatarjouksia jättäneiden työmiesten ilmeet. Sitten Lilit saa itselleen ja katoliselle porvaristolle ehkä muutoinkin ominaisen moraaliin kaapuun puetun itsekkyyteen palautuvan raivonpuuskan: "Ette koske siihen asuntoon! Äitini asui siellä vuosikausia ilman lämmitystä, mihin te muke semmoista tarvitsette?! Ja missä te olitte silloin?" Katsomme serkun kanssa vaivautuneina käsiämme ja jalkojamme. Koemme ihmeeksi enemmänkin sen, että asia on edennyt kaiken jälkeen tähän pisteeseen.
Lilitin adjutantti, hänen toinen poikansa on häneen symbioottisessa suhteessa, ja pojan koko keho on vääntynyt toispuoleiseksi. Monet pitävät Adjutanttia hieman vajaana, mutta minusta on aina tuntunut, että hänellä on jotenkin ylisuora sydän: aivan kuin hän ei raaskisi ruveta rationaaliseksi. Nyt hän katsoo selkämme takaa kuin tennisottelua. Henkevien riidanpätkien kohdalla hän on aplodien partaalla, ja hän nauraa usein. Hänellä on selvästi jokin kyky maalata kaikenlaisista hassuista asioista niin suoria mielikuvia, että naurusta ei meinaa tulla loppua.
"Äitisi on nykyään hieman sellainen höppänä. Hänelle ei ole tehnyt hyvää olla kauan siellä Suomessa, pois ihmisten ilmoilta. Siksi minun täytyy omistajana pitää puoliani." Puhe on hyvin kovaa jopa Lilitin mitassa. Itä-Euroopassa äidin loukkaaminen olisi miesten kesken käytännössä oikeutus väkivaltaan.
Pian pahin on kuitenkin ohi, ja alamme jutella mukavampia. Lilit on taas elementissään, uskomattoman tarkoin ommellun söpöysnaamionsa takaa viiltävän teräviä analyysejä ja havaintoja heittelevä velhotar. Minä saan myös olla se miellyttävän kierteisiä mutta kohteliaita takaisin puheleva ritari, josta hän on aina pitänyt. Suomessa olen tottunut olemaan havainnointikyvyn suhteen kuin alligaattori ankkalammessa, mutta täällä minulle osoitetaan jo verryttelyssä, mikä on meno. Lilitin sävy on edeltävän raivon jäljiltä jopa aavistuksen, kuten englantilainen sanoisi, "intimidating".
"Sinä et ole asunut täällä kauan, joten ehket ole vielä huomannutkaan, että raitioivaunupysäkeillä on punertaviksi ja harmaiksi maalattuja kohtia kivetyksessä?" "En kieltämättä ole." "Minä aina ihmettelen noita kaikkia lehmän katsein seisoskelevia ihmisiä niillä. Eivätkö he tajua, että ovet avautuvat aina tietyn värin kohdalla?"
Minä ihailen taas Lilitiä aidosti, ja hän aistiikin tämän. Sen huomaa juuri sävyn muuttumisesta tekonöyräksi. "Tämmöisiä huomioita tykkään tehdä. Ei näillä nyt sinänsä sen kummempaa merkitystä. Mutta olen aina tykännyt tällaisista huomioista."
Lähtiessä Lilit moiskauttaa minulle parillisen poskisuudelman kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä aistin, että ne tulevat kuin pahvimuurin takaa.
8.9.2018
-prologi-
Lilit on yön demoni, Aatamin ensimmäinen vaimo, monoteismiä edeltävä alkuperäinen naisprinsiippi. Eräs moderni luenta hänestä onkin, ettei hän suostunut Aatamille alisteiseen asemaan, joten hän uhmasi Jumalaa ja lensi näin ulos Eedenistä, ja oli näin tietynlainen "protofeministi".
Pari seikkaa on kuitenkin mainittava tämän Peppi Pitkätossu -tulkinnan vastaääneksi. Ensinnäkään Lilit ei pitänyt lapsista, vaan pikemminkin vaani ja tappoi heitä. Tavallaan heti herää kysymys, löytyisikö esimerkiksi tietynlaisesta naisten vihasta/kateudesta toisten naisten lapsia kohtaan sekä mahdollisista ambivalenteista tunteista omia lapsia kohtaan ja tuosta juontuneesta perusepävakaudesta eräs syy muiden joukossa mahdollisen aiemmin vaikuttaneen matriarkaloidimman elämänmuodon kumoamiseen - niin yllättävä kuin tällainen väite ehkä onkin nykyisen, perhemallin varaan kutoutuneessa yhteiskunnassa muodostuneen tajunnan läpi siivilöitynä.
Toisekseen Lilit ei mennyt muille maille vaatimaan naiskiintiötä Eedeniin, vaan panemaan demonien kanssa niin että tienoo ryskyi.
I.
Lilit (nimeä ja olemusta hieman muutettu; nimen muutin minä, olemustaan Lilit vaihtelee per definitionem) on myös eräs sukulaiseni. Lilitillä on yksi isosisko. Hänen äitinsä vannoi preussilaistyylisen kasvatuksen ja miltei sadistisen itsekurin nimiin, mutta hänen isänsä oli porvarilliseen tyyliin lempeä taiteilija. Isosisko sai valita kortit ensin, ja hän valitsi viisaasti tilanteessa parhaan mahdollisen: suurisydämisen hulluuden. Näin Lilitille jäi tilanteessa ikävä kyllä oikeastaan vain huonoja vaihtoehtoja, ja hän valitsi omalla tavallaan myöskin viisaasti: vaikka hän ei voinut enää ikinä astua sydämellisyyden ruutuun, hän päätti olla valitsematta elämässä yhtäkään ruutua. Sen sijaan hän päätti matkia sydäntä ja lämpöä ulkoapäin, jospa se siitä muuttuisi asteittain todeksi, kuin golem.
Kun olin lapsi, hänen siskonsa kerran sanoi: "Lilitin pitää olla varovainen rasituksen kanssa... hänellä on niin huono sydän, geneettisesti. Siksi häntä paleleekin, sormiin ei mene verta." Ymmärsin, mistä hän puhui, mutta vastasin silti: "Ai miten niin huono sydän? Minusta hänellä on hyvä sydän." Puhuin testailevassa, puoliksi asiaani uskovassa hengessä, ja isosisko reagoi, kuten isosiskon kuuluu. Mutta minä panin ehkä tuolloin mieleen ajatuksen, että Lilit on varmaan paleltunut jossain muussa, paljon pahemmassa onnettomuudessa kuin mitä hän ja suku uskalsi ajatella.
Kerran lapsena kohtasin Lilitin niin, ettei minulla ollut paitaa. Hänen siskonsa moitti minua, että näin pääsi käymään, mutta Lilit kehui pikkuhiljaa miehistyvää kehoani. Olin varmaan jollain esitietoisella tasolla pikkuisen ihastunut Lilitiin. Aistin hänessä voimakasta naiseutta, josta en vielä silloin pystynyt vähentämään teatteria ollenkaan. Se erottui selkeästi hänen siskonsa hieman koiramaista palvelevuutta vasten. Sisko kumarsi onnissaan siihen suuntaan, mistä aurinko oli hänen elämäänsä paistanut. Lilit teki samaa, mutta varauksin. Kuin pikkuriikkiinen petoeläin hän piilotteli itsessään jonkinlaista varautuneisuudesta syntynyttä valtaa. Hän sipsutteli maailmassa vaanimassa ja varastelemassa, mutta teki sen niin, ettei hän jäänyt koskaan, hetkeksikään kiinni. Asiasta tuli minulle ehkä vähän periaatekin: koin pitkään, että naisen kuuluukin olla juuri tuollainen, pitää hallussaan avaimia salaisiin maailmoihin.
II.
Nyt istun Lilitiä vastapäätä. Huoneistossa on suhteellinen sotku ja siellä saa kävellä kengät jalassa; Lilit on vetänyt perhe-emännän roolia aina vähän alisteisesti söpön keijukaisen roolilleen. Kaihtimet ovat rikki, joten ilma on ummehtunut. Olemme seitsemännessä hallintopiirissä, muutaman sadan metrin päässä Euroopan suurimmasta ja samalla maailman toiseksi suurimmasta synagogasta. Pöydällä on jotain epämääräisiä Daavidin tähden muotoisia hiluja. Lilit luennoi minulle täsmälleen edesmenneen äitinsä hengessä amerikkalaisen sionismin vaaroista maailmalle. Katson vuoroin hiluja, vuoroin Lilitin vanhenevan naisen käsiä. Mitä kaikkea ikinä tämän suvun menneisyydestä löytyy - mistä sitä oikeasti tietää, ehkä fanaattisen katolis-nationalistisen assimilaation taustalla on itse asiassa inho omaa parin polven takaista saksankielisyyttä tai toisen sukuhaaran protestanttisuutta kohtaan - arvaan, ettei teatterikorkeakoululla olisi minulle mitään opetettavaa.
Olin nuori aikuinen, kun Lilitin lumous ensi kerran murtui. Nuorimmiten jatkuva äärimmäinen söpöily oli pukenut häntä. Lapsilta hänen ei tarvinnut pelätä tietenkään myöskään mitään vastusta. Nyt hänessä alkaa pilkottaa täydentävät, mutta myös hyvin olennaiset elementit: kuolemanpelko ja sadismi. Teräväkieliset sutkaukset tulevat konstailemattomammin, ajoittain hänen hyvyytensä kakoo kuin ruostunut ketju. Nyt Lilit on huolissaan poikansa ja minun hankkeesta kunnostaa suvun asunto nykypäivän tasolle. Hänen silmänsä menevät kissamaiselle vihaiselle viirulle. "Miksi meillä on kunnia saada sinut tänne juuri nyt?"
En yritä selittää. Jos katolisuudessa olisi naispappeusinstituutio, voisin tietysti ripittäytyä: "Löysin hieman sinua muistuttavan naisen, johon rakastuin, se meni pieleen uskomattomalla tavalla, haluan aloittaa elämäni uudestaan, Lilit-täti... Voisi sanoa, että yönvärinen kissa juoksi tieni yli." Mutta se ei käy. Lilit tuntee minut, ja tässä tilanteessa se ei ole edukseni. Hän näyttää empivän, voiko pohjoisessa flegmaattisessa asiallisuudessa olla mitään totta. Siitä hän on varma, ettei se ole koko totuus, ja siinä hän onkin kieltämättä oikeassa. Tunnen, kuinka minuun upotellaan näkymättömiä lämpötila- ja virtausmittausantureita.
"Minulle se asunto on sydämen asia. Lisäksi olen myös toinen omistaja. Minun täytyy tietää, ettet tullut tänne spekuloimaan." Nieleskelen harmia ja ihan pientä suuttumuksen virettä. En ole koskaan sietänyt minuun kohdistuvaa epäluottamusta kauhean hyvin, ja nyt se tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta. Lilit on kuitenkin järkkymätön: "Se asunto on pysynyt pystyssä ihan hyvin tähänkin asti."
Katsomme serkun kanssa toisiamme. Meillä on asiasta hieman eri kuva, olemme nähneet hintatarjouksia jättäneiden työmiesten ilmeet. Sitten Lilit saa itselleen ja katoliselle porvaristolle ehkä muutoinkin ominaisen moraaliin kaapuun puetun itsekkyyteen palautuvan raivonpuuskan: "Ette koske siihen asuntoon! Äitini asui siellä vuosikausia ilman lämmitystä, mihin te muke semmoista tarvitsette?! Ja missä te olitte silloin?" Katsomme serkun kanssa vaivautuneina käsiämme ja jalkojamme. Koemme ihmeeksi enemmänkin sen, että asia on edennyt kaiken jälkeen tähän pisteeseen.
Lilitin adjutantti, hänen toinen poikansa on häneen symbioottisessa suhteessa, ja pojan koko keho on vääntynyt toispuoleiseksi. Monet pitävät Adjutanttia hieman vajaana, mutta minusta on aina tuntunut, että hänellä on jotenkin ylisuora sydän: aivan kuin hän ei raaskisi ruveta rationaaliseksi. Nyt hän katsoo selkämme takaa kuin tennisottelua. Henkevien riidanpätkien kohdalla hän on aplodien partaalla, ja hän nauraa usein. Hänellä on selvästi jokin kyky maalata kaikenlaisista hassuista asioista niin suoria mielikuvia, että naurusta ei meinaa tulla loppua.
"Äitisi on nykyään hieman sellainen höppänä. Hänelle ei ole tehnyt hyvää olla kauan siellä Suomessa, pois ihmisten ilmoilta. Siksi minun täytyy omistajana pitää puoliani." Puhe on hyvin kovaa jopa Lilitin mitassa. Itä-Euroopassa äidin loukkaaminen olisi miesten kesken käytännössä oikeutus väkivaltaan.
Pian pahin on kuitenkin ohi, ja alamme jutella mukavampia. Lilit on taas elementissään, uskomattoman tarkoin ommellun söpöysnaamionsa takaa viiltävän teräviä analyysejä ja havaintoja heittelevä velhotar. Minä saan myös olla se miellyttävän kierteisiä mutta kohteliaita takaisin puheleva ritari, josta hän on aina pitänyt. Suomessa olen tottunut olemaan havainnointikyvyn suhteen kuin alligaattori ankkalammessa, mutta täällä minulle osoitetaan jo verryttelyssä, mikä on meno. Lilitin sävy on edeltävän raivon jäljiltä jopa aavistuksen, kuten englantilainen sanoisi, "intimidating".
"Sinä et ole asunut täällä kauan, joten ehket ole vielä huomannutkaan, että raitioivaunupysäkeillä on punertaviksi ja harmaiksi maalattuja kohtia kivetyksessä?" "En kieltämättä ole." "Minä aina ihmettelen noita kaikkia lehmän katsein seisoskelevia ihmisiä niillä. Eivätkö he tajua, että ovet avautuvat aina tietyn värin kohdalla?"
Minä ihailen taas Lilitiä aidosti, ja hän aistiikin tämän. Sen huomaa juuri sävyn muuttumisesta tekonöyräksi. "Tämmöisiä huomioita tykkään tehdä. Ei näillä nyt sinänsä sen kummempaa merkitystä. Mutta olen aina tykännyt tällaisista huomioista."
Lähtiessä Lilit moiskauttaa minulle parillisen poskisuudelman kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta minä aistin, että ne tulevat kuin pahvimuurin takaa.
8.9.2018
Beelsebubilta kyllä hyvä veto keksiä sosiaalinen media tähän paikkaan.
Ennen kuin ihmiset olisivat laajemmin havahtuneet informaation kiertonopeuden räjähdysmäiseen kasvuun kapitalismin uusongelmallisuuden perimmäisenä syynä (siis siihen, että se kiertää nopeammin kuin varsinainen raha, jolloin raha ei mittaa maailmaa enää missään mielessä, vaan lypsää jo valmiiksi siinä olevaa eriarvoisuutta), heille onkin annettu lelu, jolla he voivat sulaa itserakkauttaan jaella suunnattomat määrät markkinatietoa kapitalisteille ilmaiseksi, ja samalla vielä ilmaista tiedustelutietoa pääomakeskittymiä suojelevien piikkilanka-aikojen tuolle puolen.
Samalla tämä uusin informaatiovirtoja käytännössä omin lupineen omivien munattomien kullankaivajien eetos on varmasti hiljalleen hajoavassa hyvinvoinnissa kasvaneiden narsistien polvelle hyvin inspiroiva. Koodaustaitoja ja häikäilemättömyyttä suurempia avuja ei välttämättä tarvitse, ja onkin jo päässyt kepin mukavammalle puolelle. Tai tältä ainakin aikansa tuntuu.
8.9.2018
Ennen kuin ihmiset olisivat laajemmin havahtuneet informaation kiertonopeuden räjähdysmäiseen kasvuun kapitalismin uusongelmallisuuden perimmäisenä syynä (siis siihen, että se kiertää nopeammin kuin varsinainen raha, jolloin raha ei mittaa maailmaa enää missään mielessä, vaan lypsää jo valmiiksi siinä olevaa eriarvoisuutta), heille onkin annettu lelu, jolla he voivat sulaa itserakkauttaan jaella suunnattomat määrät markkinatietoa kapitalisteille ilmaiseksi, ja samalla vielä ilmaista tiedustelutietoa pääomakeskittymiä suojelevien piikkilanka-aikojen tuolle puolen.
Samalla tämä uusin informaatiovirtoja käytännössä omin lupineen omivien munattomien kullankaivajien eetos on varmasti hiljalleen hajoavassa hyvinvoinnissa kasvaneiden narsistien polvelle hyvin inspiroiva. Koodaustaitoja ja häikäilemättömyyttä suurempia avuja ei välttämättä tarvitse, ja onkin jo päässyt kepin mukavammalle puolelle. Tai tältä ainakin aikansa tuntuu.
8.9.2018
Riku Rantalan äskettäisellä kolumnilla on jonkin verran mielenkiintoa ideologiakritiikin kannalta. Itse aiheeseen on vaikea sanoa mitään mikä ei jakaisi kansaa kahtia tuon ao. blogimerkintäni tarkoittamassa mielessä, mutta jos hypätään metatasolle, merkillepantavin valta-ideologian (ja sen, sanoisinko, "neurootikkopään") tunnustusosuus tulee mielestäni tässä:
"Dialogihan sopii parhaiten ihmisille, jotka haluavat katsoa toisiaan silmiin ja itseään peilistä – ja omakohtaisuuden ollessa liian kipeä, kumpikaan näistä ei ole mahdollista."
Ymmärrän kyllä, että tuossa penätään tietynlaista "rehtiyttä", ja kolumnin aihehan onkin sovittaa eräänlaista "sivusyyllisen" manttelia peruskunnollisten äijien hiljaiselle enemmistölle sen olettaman varassa, että nyt asiasta - siis seksuaalisesta häirinnästä - keskustelevat sellaiset, joilla on oma lehmä liiaksi ojassa (tuota hollywoodilaisesta mediakampanjasta ärsyyntymiseen kytkettyä automaattista syyllisyysolettamaa samoin kuin mukana olemiseen kytkettyä pyhimysolettamaakin voisi tietysti periaatteessa pohtia, joskaan ei valtavirtakeskustelun lihaksin).
Toisiaan silmiin katsovien ihmisten kommunikaatio on kuitenkin luonteeltaan jollakin lailla hypnoosiin kulminoituvaa. Syvä tuijotus johtaa kehojen jonkinlaiseen sulamiseen - onnellisessa tapauksessa hieman kuin toisiinsa, mutta muussakin tapauksessa matka on kohti sellaista omat fyysiset tarpeet ja olot ylittävää konsensusta, jossa normaalia syvempi samanmielisyys tulee jonkun yhteisen tavoitteen vuoksi mahdolliseksi. Moni tarkemmin havainnoiva mies on varmaan kohdannut tilanteen, jossa eroottisesti myötämielinen nainen alkaa esimerkiksi nimenomaan tuijottaa ontosti hymyillen silmiin ja on samaa mieltä kaikesta, mistä ei huomenna sitten muista mitään. Sama käy tietenkin jollain lailla miehillekin.
Tähdennän, että edellinen oli esimerkki. Myös postmodernissa perimmälti seksuaalivihamielisessä kulttuurissa ihmiset dissaavat toisiaan paljon helpommin pienen etäisyyden päästä. Sosiaalisen median suosio ei perustu siihen, että ihmiset kohtaisivat siellä toisiaan, vaan siihen, että ihmiset tulevat siellä toisilleen nimenomaan paljon helpommin sivuutettaviksi ja nollattaviksi. Samoin Tinderissäkään kyse ei ole siitä lisäarvosta, jonka eroottinen peli jonkun hyvät markkinointitaidot omaavan typeryksen kanssa tuo, vaan siitä, että siellä voi päivät pitkät ohittaa ihmisiä kahteen parametriin ja kuvaan perustuvien ennakkoluulojen perusteella - ja sovittaa hetken päästä somessa traktorikuskin lippistä kelle tahansa, jolla on varauksia kokonaisten mantereiden sosiaalista yhteensulattamista kohtaan.
Mitä kohtaan silmiin katsominen siis tulee, kyseessä on regressio aiheesta keskustelemisen suunnasta kohti tilapäisiä hurmostiloja. Lopulta voi mennä kotiin blokkaamaan facessa sen, jonka kanssa äsken pääsi hienosti samalle aallonpituudelle.
"Peiliin katsomisessa" on vähän sama ongelma. Jos maailmassa nykyään tapahtuu jotain paljon, niin se on peiliin katsominen. Kysymys onkin enemmän, löytyykö sosiaalista pelisilmää riittävästi, jotta myös näkisi peilissä jotain. Nykyinen "globaali" (lue: joka maan lentokentällä sushia syönyt) ihmistyyppi näyttää olevan kuitenkin siinä määrin ontto, ettei se vierautta nähtyään tai vaikka vaaraan jouduttaankaan ikään kuin "pääse käsiksi" omaan erillisyyteensä. Hän ei näytä hahmottavan, ettei oman egon ja identiteetin rakentelun tekniikoilla voi rakentaa maailmaa. Jonkinlainen perimmäinen omahyväisyys ei koskaan ja minkään edessä taivu, vaan ulkomaailma hahmottunee jonkinlaisina popularikulttuurin ja videopelien lavasteina.
Sosiaalinen media on juurikin eräänlainen peilisali, jossa ihmiset suostuvat yhteistoimintaan vain identiteettiään häiritsemättömien tahojen kanssa. Samalla koko "peiliin katsomisen" instituutioon leviää tietty vallan kaiku: "katso peiliin" tarkoittaa yhä helpommin lausetta "näe peilissä sama kuin mitä minä sinussa näen, keskustellaan sen jälkeen". Kuten tuossa kolumnissakin lopulta käy: ihmisiltä yritetään evätä kokonaan oikeus suhtautua ilmiöön x perustellun kielteisesti. Mahdollisuudet ovat tykkäysnapin painaminen ja tykkäämättömyyden selittely, taikka pöndeläisen karma kutsuu.
8.9.2018
"Dialogihan sopii parhaiten ihmisille, jotka haluavat katsoa toisiaan silmiin ja itseään peilistä – ja omakohtaisuuden ollessa liian kipeä, kumpikaan näistä ei ole mahdollista."
Ymmärrän kyllä, että tuossa penätään tietynlaista "rehtiyttä", ja kolumnin aihehan onkin sovittaa eräänlaista "sivusyyllisen" manttelia peruskunnollisten äijien hiljaiselle enemmistölle sen olettaman varassa, että nyt asiasta - siis seksuaalisesta häirinnästä - keskustelevat sellaiset, joilla on oma lehmä liiaksi ojassa (tuota hollywoodilaisesta mediakampanjasta ärsyyntymiseen kytkettyä automaattista syyllisyysolettamaa samoin kuin mukana olemiseen kytkettyä pyhimysolettamaakin voisi tietysti periaatteessa pohtia, joskaan ei valtavirtakeskustelun lihaksin).
Toisiaan silmiin katsovien ihmisten kommunikaatio on kuitenkin luonteeltaan jollakin lailla hypnoosiin kulminoituvaa. Syvä tuijotus johtaa kehojen jonkinlaiseen sulamiseen - onnellisessa tapauksessa hieman kuin toisiinsa, mutta muussakin tapauksessa matka on kohti sellaista omat fyysiset tarpeet ja olot ylittävää konsensusta, jossa normaalia syvempi samanmielisyys tulee jonkun yhteisen tavoitteen vuoksi mahdolliseksi. Moni tarkemmin havainnoiva mies on varmaan kohdannut tilanteen, jossa eroottisesti myötämielinen nainen alkaa esimerkiksi nimenomaan tuijottaa ontosti hymyillen silmiin ja on samaa mieltä kaikesta, mistä ei huomenna sitten muista mitään. Sama käy tietenkin jollain lailla miehillekin.
Tähdennän, että edellinen oli esimerkki. Myös postmodernissa perimmälti seksuaalivihamielisessä kulttuurissa ihmiset dissaavat toisiaan paljon helpommin pienen etäisyyden päästä. Sosiaalisen median suosio ei perustu siihen, että ihmiset kohtaisivat siellä toisiaan, vaan siihen, että ihmiset tulevat siellä toisilleen nimenomaan paljon helpommin sivuutettaviksi ja nollattaviksi. Samoin Tinderissäkään kyse ei ole siitä lisäarvosta, jonka eroottinen peli jonkun hyvät markkinointitaidot omaavan typeryksen kanssa tuo, vaan siitä, että siellä voi päivät pitkät ohittaa ihmisiä kahteen parametriin ja kuvaan perustuvien ennakkoluulojen perusteella - ja sovittaa hetken päästä somessa traktorikuskin lippistä kelle tahansa, jolla on varauksia kokonaisten mantereiden sosiaalista yhteensulattamista kohtaan.
Mitä kohtaan silmiin katsominen siis tulee, kyseessä on regressio aiheesta keskustelemisen suunnasta kohti tilapäisiä hurmostiloja. Lopulta voi mennä kotiin blokkaamaan facessa sen, jonka kanssa äsken pääsi hienosti samalle aallonpituudelle.
"Peiliin katsomisessa" on vähän sama ongelma. Jos maailmassa nykyään tapahtuu jotain paljon, niin se on peiliin katsominen. Kysymys onkin enemmän, löytyykö sosiaalista pelisilmää riittävästi, jotta myös näkisi peilissä jotain. Nykyinen "globaali" (lue: joka maan lentokentällä sushia syönyt) ihmistyyppi näyttää olevan kuitenkin siinä määrin ontto, ettei se vierautta nähtyään tai vaikka vaaraan jouduttaankaan ikään kuin "pääse käsiksi" omaan erillisyyteensä. Hän ei näytä hahmottavan, ettei oman egon ja identiteetin rakentelun tekniikoilla voi rakentaa maailmaa. Jonkinlainen perimmäinen omahyväisyys ei koskaan ja minkään edessä taivu, vaan ulkomaailma hahmottunee jonkinlaisina popularikulttuurin ja videopelien lavasteina.
Sosiaalinen media on juurikin eräänlainen peilisali, jossa ihmiset suostuvat yhteistoimintaan vain identiteettiään häiritsemättömien tahojen kanssa. Samalla koko "peiliin katsomisen" instituutioon leviää tietty vallan kaiku: "katso peiliin" tarkoittaa yhä helpommin lausetta "näe peilissä sama kuin mitä minä sinussa näen, keskustellaan sen jälkeen". Kuten tuossa kolumnissakin lopulta käy: ihmisiltä yritetään evätä kokonaan oikeus suhtautua ilmiöön x perustellun kielteisesti. Mahdollisuudet ovat tykkäysnapin painaminen ja tykkäämättömyyden selittely, taikka pöndeläisen karma kutsuu.
8.9.2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)