lauantai 22. syyskuuta 2018

Kuvassa - kielen tasolla ns. "faktassa" - kukaan ei hengitä. Kuvassa elävä olento on tilassa, jossa se kestäisi hengissä tukun sekunteja.

Juuri siksi tarkka sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuva (fakta) luo vahvan illuusion, että se sulkee jotain pois. Aivan kuin ilmiöt eivät eläisi naapureistaan, vastakohdistaan, ehdoistaan. 

Kuva, fakta, käsite. Ja viimein, käsitteistä käsitteimpänä, nimi. Luultavasti aikamme ideologia floppaa jossain siinä kohdin, että se saa yksilön ylpeäksi "nimestään": attribuuteistaan, maineestaan. Eli se samastuu ulottuvuuksiinsa, jotka siinä ovat oikeasti kuolleinta massaa.

Monille vahvin psykedeeli olisi digitaalisen välineistönsä heittäminen roskakoriin.

22.9.2018

torstai 20. syyskuuta 2018

6:0

Toinen puoliaika: kotiottelu Ankkalinnassa

Ensimmäinen puoliaika sisälsi myös näkymättömiä tapahtumia, joista satunnainen tarkastelija jätettiin törkeästi paitsi. Siinä mielessä tämäkin ottelu muistuttaa elämää itseään. Näillä piilotapahtumilla oli myös välittömiä vaikutuksia myöhempiin vaiheisiin. 

Esimerkiksi eräänä päivänä, vuosia myöhemmin, sankarimme kohtasi Suomen hallintokaupungin päärautatieaseman pihassa nuoren naisen, josta oli salaa unelmoinut monien siihenastisen elämänsä vaiheiden läpi. Asia kuulostaa jälkeenpäin naurettavalta, mutta tragedian ja komedian ero onkin suunnilleen samaa luokkaa kuin polkupyörän sisä- ja ulkorenkaan välinen: käytännössä sama kappale, sisäkkäisyyden vuoksi kaksi maailmaa.

Tarinaan kuuluu, että sankarillamme oli motivaatiopohjana klassisen nuoren intomielen haihattelun lisäksi oman varjonsa, nuoruuden pelkuruutensa ylitys. Niinpä kohtaaminen rautatieasemalla tuntui erityisen kohtalonomaiselta: nahkatakkinsa tällä välin monessa mielessä riisunut ja pelihuumorinsa pääkaupungissa muutenkin aivan uudella tavalla löytänyt Pahuuden Piilokärki oli tässä vaiheessa voimiensa tunnossa ja omasta mielestään valmiina mihin tahansa koitokseen. Tunne johtui pitkälti siitä, ettei hän tiennyt maailmasta kauhean paljon.

*

Taas kului vuosia, tällä kertaa jopa vielä useampia. Eräänä päivänä katsoin työmaa-alueella risteyksessä oikealle, ja näin yhtäkkiä tutun naisen. Tällä kertaa sydämeni ei enää pompahtanut, sillä se oli opetellut käyttämään turvavyötä. Sen sijaan panin ilolla merkille, että pitkäaikainen suosikkini oli vastoin tapojaan pienen alkoholiannoksen sosiaalistama. Se puki häntä selvästi, ulosanti tuntui nuorekkaammalta ja inhimillisemmältä kuin aikoihin.

Kohdatessaan jonkun pidemmän tauon jälkeen on aina iloinen, jos on jotain faktuaalista kerrottavaa. Liian usein joutuu toteamaan, että "paskaaks tässä, päivä kerrallaan mennään", tai jotain muuta vastaavaa. Tällä kertaa minulla oli esimerkiksi sellainen sisäisen teksti-tv:ni alasivutason uutinen, että jalkapallojoukkueemme oli voittanut harrastesarjan piirinmestaruuden. Olin kuullut puskaradiosta väitteen, että vastustajamme, jonka voitimme hieman yllättäen mutta täysin ansaitusti 6:0, oli pohjimmiltaan poliisien joukkue.

"Ai mitä?! Te pelasitte Karhukoplaa vastaan?" Neiti kysyi äänessään tietty hysteerinen, murusen kauhua sisältävä into. Hymyilin poirotiaanisesti pääteltyäni sekunnissa takaisin päin, että leidi oli jotenkin onnistunut sekoittamaan minun, Pahuuden Piilokärjen, arkkivihollisekseni mieltämänsä poliisin Karhu-ryhmän Aku Ankan rikollisjengiin. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan nautin kotoisalta tuntuvasta psyykkisestä kaaostilasta, ja koetin muistutella itselleni, että olen tekemisissä eettisesti keskimäärin kehittyneemmäksi oletettua sukupuolta edustavan täysivaltaisen aikuisen ihmisen kanssa, jonka kuva minusta jonkinlaisena korkeampien voimien voitelemaa esivaltaa vastaan asettuvana Aku Ankkana on luultavasti mitä kypsin.

Jutustelu jatkui mukavassa hengessä, luultavasti neidin kiskaiseman kaljan ansiosta huomattavastikin mukavammassa kuin muutamalla edellisellä kerralla. Hänen laskuhumalansa alkoi vaikuttaa vasta jossain kaukana Itä-Helsingissä. Kysyin erikseen, halusiko leidi pitää edelleen välejä virallisesti poikki merkityksessä, josta J. Karjalainen laulaa biisissään Mennyt mies ovelalla "mielestä"-sanan kaksoismerkityksen sisältävällä säkeellä. Vastaus oli kyllä, siis etäisyyden pitoon. 

Pilvi kulki kuun edestä, Pandoran lipas narahti kiinni. Pidin itseni tilanteesta tietoisesti hieman etäällä ja katsoin monella tasolla hieman jähmettyneen näköistä hahmoa, jolla oli aavistuksen kehostaan poissaolevan näköinen, kenties tietynasteisen itsetyytyväisyytensä ansiosta ilon puolelle kallistuvan näköinen ilme. Minun oli hetkeksi vaikeaa muistaa edustavani raiskauskulttuuria. Nainen oli siinä ja ei ollut. En ole koskaan sen jälkeen nähnyt häntä. Tarkoitan sanalla nähdä tässä jotain semmoista, mikä vaatii nähtävän ilmenemistä, jonkin piilotetun vilahtamista esiin.

20.9.2018
6:0

Ensimmäinen puoliaika: metoikki, eli vierasottelu Ateenassa

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että ihmiselle on hyväksi valita silloin tällöin tietty urheilutulos ja tarkastella sitten koko elämäänsä tämän tuloksen valossa. Olen valinnut tarkasteluni taustavalaistukseksi tässä hengessä urheilutuloksen kuusi-nolla.

Tapahtui noihin aikoihin, että olin kirkasotsainen ja itseluottamusvajeinen nuori miesopiskelija keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa, joka Suomen Ateenan nimelläkin tunnetaan. Minunlaisia vastaavissa paikoissa varmasti riitti tuolloin, ellei nytkin, mutta minä olin silti myös vähän oma tarinani: podin tajuamattani diagnosoimatonta sairautta, jota voisi kutsua yksinkertaisuuden vuoksi ryssyydeksi. Kyseessä ei ollut etninen venäläisyys, vaan enemmän tai vähemmän etäisesti hinttariuden sukuinen oireyhtymä, johon kuului aavistuksen liian tumman ja vääristä paikoista tuuhean karvoituksen lisäksi ylenpalttinen elekieli, nopea ja paljo puhe sekä tuolloin vielä hirvittävällä tavalla ystävällisyyttä muistuttava yleinen hapatus. Varsinkin viime mainitun, ihmiselle tunnetusti pitkällä aikavälillä mahdottoman asenteen kohtaaminen saattoi olla asia, joka ilmaisi aikansa Suomen Ateenan väestölle, että he ovat joutuneet tekemisiin aaveen kanssa.

Vailla yhteyksiä pakkoakateemisten semisyrjäytyneiden kuplan ulkopuolelle yritin tässä vaiheessa nakertaa itseni ja miehuuden välillä avautuvaa kuilua, mikä ei ollut alkuunsakaan helppoa. Huomasin pian, että esimerkiksi lyhyemmät hiukset, nahkatakki tai Siwasta kohtalokkaan kommentaattorin olemusta silmällä pitäen ostetut savukkeet sen kun kohensivat edellä mainittua sairauttani. Ateenan kulttuurin tietyn arkaaisuuden vuoksi siellä ei ollut myöskään jugend-tyylisiä kahviloita, jossa olisi voinut vääntää päälle jäätynyttä statistin roolia nautinnollisempaan tai ainakin omissa silmissä uskottavampaan suuntaan. Onneksi, kuten eräs hyvä ystäväni huomautti, paikkakunnalta löytyi sentään hitlerjugend-tyylisiä kahviloita. 

Lisäksi oli legendaarinen Alakaupunki, metsästä ja metallista rikastuneiden junttien valtaama alue, jonne me hippihumanistit emme yleensä pahemmin uskaltautuneet, vaikka välillä ruskean ja vihreän sävyinen pukeutuminen (etnologien osalta kaikki papukaijan värit olivat käytössä) ja vastaava elämää odotteleva puoliksi maatunut eetos saikin janoamaan mitä tahansa muuta. Yhdellä kerralla sain puhuttua noin viisihenkisen seurueen ympäri. Olimme bilemestan rappujen edessä, kun niitä vyöryi alas jalkojemme juureen humalainen mies. Portaiden yläpäässä poseerasi elämäänsä tyytyväisen näköinen portsari – tuota hahmotyyppiä kutsuimme jossain piirissä puheenpartensa takia VSJ:ksi, vittusaatana-jätkäksi. Seurueemme päätti sillä kertaa painua takaisin koloihinsa Kampukselle.

Tuossa samaisessa yökerhossa minua lähestyi kerran pikaisesti keski-ikäinen nainen. Minä olin tapahtuneesta innoissani, kenties siksi, koska tuntemattoman suorittama puhuttelu tuntui tasoittavan sitä, etten aina kelvannut edes kahvion maksavaksi asiakkaaksi. Olin lisäksi humalassa, joten sipaisin muistaakseni hänen olkavarttaan ystävällisyyden osoituksena. "You're very young", nainen narahti, ja lähti pois tehden joka eleellä selväksi, ettei halua jutella hetkeäkään lisää kaltaiseni inhimillisyyteen rojahtaneen olennon kanssa. Tunsin olevani jälleen väärällä puolella Raatteen tietä.

*

Yksi keskeisistä paikoista minulle oli tuona ajanjaksona K-raudan pihan Kesoil, yksi kotiini nähden lähimmistä jugend-kahviloista. Jo matkalla saattoi ääritapauksessa kiitää jokin esine ilmojen halki ohimoni vierestä, taikka joku keskimääräistä turhautuneempi ateenalainen ärähtää ja valehyökätä vihaisesti ilman ulkopuoliselle havaittavissa olevaa syytä. Myös myyjistä olisi moni nokkelampi-pokkelampi huomannut, ettei kansallisurheilumme ollut vielä vaihtunut keihäänheitosta nettisuvaitsemiseksi: esimerkiksi seisoskelut tiskin toisella puolella, sanattomasti kaiken palvelun ja jopa katsekontaktin ulkopuolelle rajattuna hahmona olivat usein toistuva kuvio. 

Kuvio toistui jopa suhteellisen kovatasoisessa urheilujoukkueessa, jonne tungin lajini taitajana suveerenein elkein terrorisoimaan tosijätkiä - urheilutaustaa oli, enkä vanhanaikaisen kasvatukseni vuoksi tuolloin vielä ymmärtänyt, että urheilussakin kyse on oikeasti siltä näyttämisestä, että urheilee. Minulle ei puhuttu oikeastaan sanaakaan, ei silloinkaan kun seuran treenisali vaihtui. - "Sä hymyilet liikaa", kuten eräs ystäväni minulle selvitti vuosia myöhemmin Ateenassa tekemiäni syntejä läpi käydessämme.

Tyhmälän Kesoiliin liittyy kaikesta huolimatta eräs erittäin merkittävä erävoitto miehistymiseni pitkässä ja pieleen menneessä historiassa: eräänä päivänä olin niin kertakaikkisen kyllästynyt elämän tarjoamiin vaihtoehtoihin - kahvia ja tupakkaa kuin Kolmannen naisen biisissä, opintolainan jämien turhautunutta viskelyä pokeriautomaattiin, nettipornoa (suosikkinäyttelijättäreen muodostui niin intiimit välit, että näin hänestä joskus vuosia myöhemmin untakin), kirjastoissa seisoskelua - että roihusin sisään kahvioon vakaasti päättäneenä, että sillä kerralla muut saivat väistää. 

Ja näe ihme: kävelin nahkatakki pahaa tuulta pullollaan päin lähimmän pokeriautomaatin edessä ollutta baarijakkaraa. Se kaatui ryminällä, mutta meikähän ei katsonut taakse. Joka on elänyt Suomen Ateenassa ennen hipsterikautta, tietää, kuinka suuresta asiasta on kysymys: Janten kylänväen pikatuomioistuimen eteen joutumisen mahdollisuus oli olemassa aina ja kaikkialla. Siksi katsoinkin pokeriautomaatin tarjoamia käsiä tuona päivänä poikkeuksellisen kaurismäkeläisellä ilmeellä. Nojasin etulautaan koko hartianleveydeltä ja koin olevani puoliksi rekkakuski.

*

Minulla oli kuitenkin eräs muukin harrastus yllä lueteltujen lisäksi: keräilin opintopisteitä yhdistellen urheilu- ja taidekiinnostustani. Tavoitteena oli maksimoida tehokkuus mahdollisimman vähän outoudesta tinkien. Niinpä kyllästyttyäni tuolloin ja orastaviin (talouspuolella) oikeistototalitaristisiin lässytyksiin sivuaineiden työelämärelevanssista jms. päätin suorittaa kokonaisen aineopintokokonaisuuden yhtenä tenttipäivänä. Neljän tunnin mittainen tahallaan keskinkertaisten esseiden kirjoittaminen uutta tuntemani maailman ennätystä varten sopi silloiseen olemukseeni loistavasti. Neljä viidestä esseestä meni läpi, yhden tarkasti tyyppi, joka oli luullakseni saanut vihiä hankkeestani, ja halusi torpedoida sen. En osaa selittää, miksi vaistosin näin - jollei nyt itse perustelujen huomattavaa heppoisuutta lasketa. Luultavasti suhtauduin hänen ovenkarmiinsa hieman samoin kuin baarijakkaraan Kesoililla, ja hän taisi jotenkin seota sanoissaan.

Oudolla stuntilla oli historiansa: olin edellisenä vuonna marssinut sisään jonnekin tätipuolisen akatemiabyrokraatin huoneeseen ja ilmoittanut halustani jatkaa alkuperäisestä pääaineestani poikkeavan oppiaineen x opintoja. Täti oli sellainen, joka on hyvä ikkunalaudan kukille sekä luontodokumenteille laajemminkin. Hän selvitti minulle, että opinto-oikeutta pitää hakea erikseen, ja sen saisi - ehkä - vasta pitkän ajan päästä. "Ei täällä noin vain näitä opintoja suoritetakaan", hän totesi sapekkaaseen ja ilkeään sävyyn, joka sai vereni salaa kiehahtamaan. Sisuunnuin nimenomaan tästä tapahtumasta niin, että päätin suorittaa periaatteessa koko vuodelle suunnatut opinnot päivässä - tiesin jo tuolloin, miten akateeminen teoria yleisellä tasolla generoituu, joten kirjoja ei tarvinnut lukea kokonaan, ellei huvittanut. 

Sulattelin oikeistolaista hegemoniaa tietyllä vasemmistolaiselta maistuvalla kampittavalla hengellä jalkauttavan tädin kasvojen hätääntyneenhäijyjä ryppyjä ja halvasta vallankäyttöasemasta tuntemaa riemua. Kun astuin huoneesta, pysähdyin katsomaan hänen korkkitauluaan, jossa luki kimuraisin kirjaimin: "Hyvä voittaa pahan 6-0". Tennisnaisia, pöytätennisnaisia? Oli miten oli, kohtasin kotimatkalla erään ystävättäreni, joka ei kuulemma ollut nähnyt ennen ihmistä "vihasta harmaana".

Nyt on aika mennä jääkaapille, toinen puoliaika alkaa kotvasen kuluttua. Se sisältää pahan vastaiskun, ja myös romantiikkaa.

20.9.2018
Voisin vaikka vannoa, että katolisilla ihmisillä on erilainen naamanilme kuin protestanttisen kulttuuripiirin ihmisillä. Eihän se varmaan mahdotonta olekaan: kasvoissa on hirmu määrä lihaksia, joiden kireys ja löysyys vaihtelee varmaan suhteessa vaikka mihin, aivo- ja ryhtilähtöisesti nyt ainakin, ja varmaan senkin mukana, millainen perusetäisyys tai -läheisyys ihmisten välillä kulttuurissa vallitsee. Lisäksi varmaan vaikka mikä muu parametri voi olla taustalla, silmien kyynelverhon kemiallisesta koostumuksesta alkaen.

Tässä puhun tietysti kulttuurivyöhykkeiden tasolla, en tarkoita mitään yksilöiden uskonkokemuksia - esimerkiksi paperilla tietääkseni katolinen T. Soini ei voisi ilmiolemukseltaan iki maailmassa generoitua katolisessa tai ortodoksisessa kulttuuripiirissä.

En osaisi välttämättä kuvailla noita ilmeitä adjektiivein; ehkä siitä katolisesta tulee mieleen jotenkin "naiivi" - vähän sellainen, joka voi tosiaan yllättyä, että kulttuuristen kieltopiirien ytimestä löytyy kyynistä tabujen hyötykäyttöä (viittaan esimerkiksi nykyisin esiin nouseviin lasten hyväksikäyttöskandaaleihin). Toisaalta ilme on jotenkin hämärästi myös innokas ja jollain tavalla todennäköisemmin lämmin. Jokin elämän väreily siinä on, kun taas pohjoisempi ihminen näyttää vähän sellaiselta rehvakkaalta, epähämmentyneeltä, hänen kasvoilleen on siirtynyt tietty rutinoituneisuus ja itseluottamus. Auton ovi läimähtää kiinni kuin koko prosessi olisi osa kroppaa.

20.9.2018

maanantai 17. syyskuuta 2018

nyky-suomen sanakirjasta päivää

Joukkotoiminnassa, harrastuksissa ja töissä, huomaa sanan vanhanaikainen uuden ja ajanmukaisen merkityksen. Hyvin tyypillisesti tällä sanalla viitataan sellaiseen hahmoon, jonka taskussa tai laukussa ovat kaikki porukan tarvitsemat tavarat, jotka ovat muilta unohtuneet. 

Vanhaikainen hoitaa hommia, jotka "joku kuitenkin hoitaisi", jos ei v:tä itseään olisi. Palkkioksi v:lle opetetaan kapakoissa nykyajan tapoja ja käytäntöjä. V ei täysin ymmärrä, että rakkauden, työn ja harrastukset sekä ilmastonmuutoksen voi hoitaa nykyään kokonaan netissä. Ei hahmota, että vähemmistöjen ja vähemmistömielisten kaikki ongelmat ratkeavat puhumalla heistä kivasti. Olettaa karkean newtonilaisesti talojen pysyvän pystyssä ainakin osittain muista syistä kuin asukkaiden saamien facebook-tykkäyksien voimasta. Ei myöskään ymmärrä sijoitustuottojen muodostuvan eetterissä sijoittajan omasta fiksuudesta, vaan luulee niiden perustuvan joidenkin toisten ihmisten enemmän tai vähemmän alipalkattuun työhön ja/tai ylihinnoiteltuihin pakko-ostotilanteisiin.

18.9.2018
Ihmisillä olisi paljon opittavaa taloilta. Niille sen enempää monivärisyys kuin paikallaan pysyminenkään ei ole ongelma.

18.9.2018