taloushegemonian kampittamattomuus moraalisen epäonnistumisemme oireena

Ideologisen kapitalismin (ei erotuksena "kommunismista" vaan markkinataloudesta) pakotettu salailukulttuuri - esimerkiksi ei-julkisen sopimisen oikeus on siinä aivan olennainen osa feodalistisen perinteen jatkumona - tekee sen, etteivät ihmiset tyypillisesti ollenkaan hahmota tosiasiallisia rahan liikkeitä arkielämässään. Asennehan voi olla esimerkiksi vaikka kuinka kansallismielinen/protektionistinen, mutta harva sen sijaan juo esimerkiksi Suomessa tuotettua kahvia, tai Suomen tessin mukaisesti tuotettua kahvia. Suurimmalle osalle ei tulisi mieleenkään vaatia pankiltaan sen omaa toimintaa koskevia tiliotteita. Ihminen itse on yhteiskuntansa jäsenyyden ikuinen anoja.¹

Esimerkit nyt valaisemassa sitä, kuinka subjektiivisen tuottavuusmielteen logiikka läpäisee nykyään kaiken, myös itse kansallisvaltiot. Tavallisten länkkäreiden kohtaamat rahasummat palkoista hintoihin sisältävät sisäänleivottuina kaikenlaisten historiallisen eriarvoisuuksien lasteja, ja tämän päällä yksittäisten markkinapelureiden panos on lopulta moraalisessa mielessä jonkinlainen jäävuoren huippu kaikenmaailman hyvällä omallatunnolla pikkusijoituksia tekevien tavisten massaan verrattuna.

Oikeasti olennaisia kysymyksiä nykyisessä tajunnantilassa ovat esimerkiksi sellaiset, miksi ihmisten moraalinen voima ei riitä vaikka talouden informaatioalustan haltuunottoon (esimerkiksi facebook on vähän sama kuin joku kolonisaation aikana olisi julistanut meret omakseen ja verotusoikeuteensa kuuluvaksi jossain toimistossa istuen, ja kaikki olisivat sitten "uskoneet" sen kuin paavin bullan); taikka toisena kysymyksenä, miksi ihmiset eivät pysty perustamaan vaikka suurimmille ja tuotannosta irtautuneimmille yhtiöille tahallista luottotappiota tuottavia osuuskuntia.

Vastaus taitaa olla, että emme ole missään olennaisissa kysymyksissä enää me-subjekteja. Siksi emme ikään kuin jaksa ahdistua riittävästi epäoikeudenmukaisuudesta, ja koemme alitajuisesti, että saamme, mitä ansaitsemme. Samalla ainoaksi sisäryhmän puolustukseksi määräytyy kitkerä räksytys - riidan perusaihe, eli se, kuka lopulta kuuluu lukea omaan tiukasti ymmärrettyyn moraaliyhteisöön ja ketä ei, on lähes ajaton.² (Kansallisvaltiossa on tietenkin periaatteessa tiettyä "luonnollisuutta", mutta ongelmallisen siitä tekee kuitenkin se, että oikeastaan jokaisen uskottavan kansallisvaltion varsinainen taloudellinen alaluokka on viimeistään "palveluyhteiskuntien" kauden myötä sijainnut sen itsensä ulkopuolella, toisissa maissa.)

Jos taas jotain moraalista voimaa haastaa liberalismin uskonnollistuminen rationaaliselta pohjalta olisi olemassa, silloin esimerkiksi perusturvan voisi lypsää systeemistä ulos jonkinlaisena "osakkuutena" ilman että sitä joutuisi edes leimaamaan vasemmistolaiseksi hankkeeksi. Vanhanmallisen perusturvan ongelma tästä - kieltämättä utopistisesti maalailemastani - näkökulmasta on sen *pienuus* ostovoimassa mitattuna. Eli se on oikeastaan tulonsiirto takaisin niille, joilla jo on, ei markkinoita alhaalta muovaava voima. Samoin kapitalismin neuvostohenkinen suljettuus takaa sen, etteivät ihmiset voi selkeästi nähdä, millaisia prosesseja he ostohetkillään oikeasti kannattavat. Kuitissa ei lue, kuinka monta suomalaista työpaikkaa jokin sinivalkoiseksi brändätty korporaatio on milläkin mittapuulla tuhonnut tai aikeissa tuhota.³

Koetan tässä vain tehdä plastiseksi uskonnollisen liberalismin horroksen syvyyttä, ja samalla asettaa myös nuivuuden oireena oireiden joukkoon.

¹) Kerran kauan sitten liftausreissulla pysähdyin katselemaan mottoritierampilla ollutta liikennemerkkiä, 
jossa ei ollut mitään muuta kuin yliviivattu ihminen.

²) Aukeaa paradoksiensa kautta: jos vaikka nyt keski-ikäiset miehet olisivat oikeasti huolissaan vieraiden 
sopeutumisesta, he nimenomaan kannustaisivat yhteisönsä naisia suhteisiin näiden kanssa; 
todellisuudessahan jo heiton kaikinpuoleisesta absurdiudesta näkyy, että vieraat ovat enemmäkin 
jonkinlainen länsimaiden oman seksuaalisen ja muun, yleisemmänkin uusepäonnistuneisuuden 
aallonharjalla lipuva kiistakapula. Kerran eräs ystäväni kertoi tilanteesta, jossa ajallemme tyypillisessä 
"kaksoismielenosoituksessa" joku aidan toisella puolella ollut oikeistolainen oli kuulemma huutanut jossain 
vaiheessa sanat "naisrauhaa, vitun huora".

³) Omistava taho on todennäköisesti jokin mihinkään maahan sitoutumaton holding-yhtiö, joka mittaa
 jatkuvasti, kuinka kauas emämaasta - eli yrityksen kasvun alkuedellytykset luoneesta maasta - eri 
prosessit on vielä kannattavaa ulkoistaa. Työsuhteen oheiskulut ja riskit pyritään maksattamaan 
tyypillisesti pakkoyrittäjien ketjuilla. Esimerkiksi itse olin töissä edesmenneellä Valtion 
Tietokonekeskuksella Liettuassa suunnilleen Suomen sosiaaliturvan suuruisella palkalla.

liberté, egalité, banalité

Talouskeskustelua voisi tervehdyttää - sen lisäksi, että tunnustettaisiin, ettei taloutta ole ontologisesti olemassa¹ - ihan jo se, että rahaa tarkasteltaisiin realistisesti palkintona esimerkillisestä keskinkertaisuudesta, ei suinkaan palkintona esimerkillisestä suoriutumisesta.

Rahalla maksaminenhan tarkoittaa kielelle käännettynä jotakin semmoista, että "tunnustan, ettei haluni ole yksilöllinen". (Sen lisäksi, että kaikki kauppaan romahtaminen on tietenkin aina sen tunnustamista, ettei tilanteessa ole mitään luovuutta, eli emergenssiä, jolle ei vielä ole mittapuuta.) Tästä voikin johtaa kaksi lisälakia: a) rahan kerääminen tarkoittaa, että tuntee jonkinlaista jatkuvaa halua olla entistäkin vähemmän yksilöllinen; b) onnistuminen rahan itseisarvoisessa keräämisessä tarkoittaa vielä tämän lisäksi, että ihminen on myöskin kykenevä tarjoamaan toisille jotakin poikkeuksellisen banaalia.

Taloudellinen eriarvoisuus muodostuu - sen tärkeimmän syyn lisäksi, että se on todella monella tasolla historiallisten jatkumojen tulosta - pitkälti siitä, että lopulta vain harvassa ihmisessä (ja porukassa) esiintyy luonnostaan tuo edellisissä tarkoitettu eräänlainen "radikaali kaksoisbanaliteetti". Kun tämä asia on kerran selvitetty, voisimme edes pohtia realistisesti, haluammeko oikeasti antaa ehdottoman, joka elämänalueelle ulottuvan päätösvallan yhteisöissämme niiden kaikkein keskinkertaisimmille "yksilöille" - ja jos, niin miksi.

Huomautan vielä, ettei johtopäätös automaattisesti ole, että systeemi olisi tällä hetkellä yleiset (tekniset ym.) reunaehdot huomioiden kaikilla tasoilla huonoin ajateltavissa oleva. 

Yhtäältä on kyllä selviä merkkejä siitä, että nykymuotoinen kapitalismileikki alkaa toteutua enenevässä määrin itse todellisuuden kustannuksella - en viittaa tällä nyt edes demografisten ja ekologisten katastrofien suuruisiin kolossaaliongelmiin, vaan ihan vain siihen jatkuvaan pikkupräntillisten sopimusten saneltuun allekirjoitteluun kulminoituvaan, vastuun iänikuisen ulkoistamisen ja prosesseihin hukuttamisen maailmaan, jossa realiteetteja yritetään manageroida merkkamalla raksia ruutuun ja panemalla silmät kiinni. "Todennäköisesti tein työni. Neuvotelkaa vakuutusyhtiön kanssa, jos ei tunnu siltä."

Taas toisaalta on niin, että nykyisen narsismin vallitessa suoritettava taloudellinen tasaus saattaisi tehdä taloudellisella touhuamisella rumuuttaan ja tyhmyyttään kompensoivien tavisten - varsinkin tavisäijien - elämästä lopullisesti täysin sietämätöntä. Tästäkin on jo selviä oireita näkyvissä.

Kysymys kuuluukin, mistä tempaista jokin vastavoima orastavalle mimeettiselle singulariteetille.

¹) Filosofian laitokselta tulleen, talouden sosiaalisen ontologian piirissä olemassaolevaksi tunnustavan 
palautteen perusteella totean seuraavaa:  tarkoitan tässä nyt lähinnä kysymystä siitä, onko olemassa 
"taloutta", joka ei olisi todellisuuteen otetun näkökulman siksi värjäämää. Ihminen, joka haluaa 
rikastua, tai vaikka hakeutua sorrettuuden uhripositioon, näkee esimerkiksi niin kutsutun "työn" helposti 
taloutena, vaikka sen voisi aivan hyvin nähdä myös jo lähtökohtaisesti sadomasokistisena rituaalina,
esimerkiksi ikkunanpesun toispuoleisena aerobicina, jonka pitkän aikavälin tarkoitus on aiheuttaa niska- ja 
hartiakipua. (Kiiltävien pintojen luontihan, esimerkiksi juuri kiinteistönhuolloksi naamioituna, on itse asiassa 
erittäin hyvä esimerkki "arvon" illusorisuudesta ja sukulaisuudesta seksuaalisiin patoutumiin.)