Älä tytöttele
on mutatis mutandis:
"Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu."
--
Takaisin päin loogikoituna, liberaali-individualismissahan "haluton haluttu" - nuori neuroottinen nainen - on tietenkin jumala(tar), koska hän on huomiotalouden noodistossa tosi iso pallukka: hän saa toimia ns. "taloudellisen menestyksen" - enemmän tulevien kuin lähtevien resurssivirtojen - symbolina.
Me maan matoset olemme vain jumalallisen neuroosin heiveröisiä heijastuksia. Suistumme syntisinä haluamaan asioita, jotka eivät halua meitä, ja niistä me joudumme maksamaan. Maksamalla siirrymme aina askeleen pois Hänen Kasvojensa edestä. Synti pitää tasoittaa pyhittämällä kaikki se, mikä näyttää olevan mahdollisimman paljon enemmän haluttu kuin haluaja.
2.7.2018
lauantai 14. heinäkuuta 2018
rakkausottelu
Love match, sehän viittaa paitsi keskinäiseen sopivuuteen lemmen tantereilla, mielikuvituksella venyttämällä myös rakkausotteluun. Minä nimittäin tämmöisen näin taannoin:
Baaritiskillä pieni päivettynyt italialaismies ja kasvoiltaan Afrodite-veistoksesta hieman yleisen kuutiomaisuuden suuntaan poikkeava unkarilaisnainen. Nainen lepertää huonoa italiaa, mies heittelee hilpeänä humalaisia banaliteetteja. Nenääni vaikutelma on, että nainen nauttii siitä itselleen epämieluisan harvinaisesta tilanteesta, että hän pääsee leikkimään toisella ihmisellä kissa-hiiri-leikkiä, mies taas siitä, että hänet on kelpuutettu vähän sirkusartistimaisesta olemuksestaan huolimatta eroottiseen keskusteluun.
Jossain vaiheessa miehestä kuoriutuu klassisella palindromilla ilmaistuna innostunut sonni, ja hän tekee ilmeisesti jonkin eleen - en näe, kun en erikseen tuijota, kuulen vain, kuinka nainen vaihtaa unkariksi ja sanoo jotain tällaista: "Nyt saat painua vittuun, vaikka tuollainen kääpiö oletkin. Kuuletko, olet kääpiö! Kääpiö!" Avointa vihaa ei kuitenkaan syty, vaan tuokio jatkuu.
Mietin, onkohan mies ihan kartalla tilanteessaan. Nainen ei ainakaan selvästikään usko niin. Tässä vaiheessa kiitän muissa yhteyksissä minulle paljon harmia ja vierauden tunnetta aiheuttanutta yleissivistystäni, kun ymmärrän suvereenisti myös seuraavan repliikin katkelman: "la mia sorella, chi è matta come te..."¹ Nainen hahmottaa heikon italiantaitonsa ja omahyväisyytensä vuoksi vain viimeiset sanat, ja jää toistelemaan kaiun lailla: "come me... come me"². Hänen ilmeensä on kuin hän olisi ainakin saanut kukkakimpun.
15.7.2018
¹) siskoni, joka on hullu kuin sinä
²) kuin minä.
Love match, sehän viittaa paitsi keskinäiseen sopivuuteen lemmen tantereilla, mielikuvituksella venyttämällä myös rakkausotteluun. Minä nimittäin tämmöisen näin taannoin:
Baaritiskillä pieni päivettynyt italialaismies ja kasvoiltaan Afrodite-veistoksesta hieman yleisen kuutiomaisuuden suuntaan poikkeava unkarilaisnainen. Nainen lepertää huonoa italiaa, mies heittelee hilpeänä humalaisia banaliteetteja. Nenääni vaikutelma on, että nainen nauttii siitä itselleen epämieluisan harvinaisesta tilanteesta, että hän pääsee leikkimään toisella ihmisellä kissa-hiiri-leikkiä, mies taas siitä, että hänet on kelpuutettu vähän sirkusartistimaisesta olemuksestaan huolimatta eroottiseen keskusteluun.
Jossain vaiheessa miehestä kuoriutuu klassisella palindromilla ilmaistuna innostunut sonni, ja hän tekee ilmeisesti jonkin eleen - en näe, kun en erikseen tuijota, kuulen vain, kuinka nainen vaihtaa unkariksi ja sanoo jotain tällaista: "Nyt saat painua vittuun, vaikka tuollainen kääpiö oletkin. Kuuletko, olet kääpiö! Kääpiö!" Avointa vihaa ei kuitenkaan syty, vaan tuokio jatkuu.
Mietin, onkohan mies ihan kartalla tilanteessaan. Nainen ei ainakaan selvästikään usko niin. Tässä vaiheessa kiitän muissa yhteyksissä minulle paljon harmia ja vierauden tunnetta aiheuttanutta yleissivistystäni, kun ymmärrän suvereenisti myös seuraavan repliikin katkelman: "la mia sorella, chi è matta come te..."¹ Nainen hahmottaa heikon italiantaitonsa ja omahyväisyytensä vuoksi vain viimeiset sanat, ja jää toistelemaan kaiun lailla: "come me... come me"². Hänen ilmeensä on kuin hän olisi ainakin saanut kukkakimpun.
15.7.2018
¹) siskoni, joka on hullu kuin sinä
²) kuin minä.
viitteellisiä luonneminiatyyrejä naisista tuoreimman feminismin pyörteissä, sekä myöskin ideologia-analyysiä leveällä pensselillä
Pitää - tai no pitää, ja pitää, enemmänkin voi tehdä niin jos jaksaa - punoa nämä luonneilmentymät yhteen:
I
X kerran, juteltuamme maileitse ja pulpatellen jotain 10 vuotta ja hänen jopa ajoittain kukaties aavistuksen loukkaannuttuaankin minun sanoessani hänen ammentavan kommunismiinsa ainekset - tai ehkä hyvyyteensä ainekset - enemmän itäsuomalaisesta maalaiskristillisyydestä (ortodoksiasta) kuin mistään Marxilta, totesi, että "kyllä naisten elämä on siinä mielessä hankalampaa, että nyt joudun hankkimaan lapset, jos ikinä haluan, ja se hankaloittaa mun uraa" tms.
No minä vaan, että rakas leidi-beibi, jopas nyt kytkit sähköt altaaseen¹, kun tuo sun huoli lienee jotain nollannen aallon suffragettifeminismin teemoja², ellei nyt itse asiassa elämän biologisen hankaluuden päivittelyä, ja että minä olen luullut keskustelevani sinun(kin) kanssasi jo vuosia antropologiasta, sosiologiasta jne. - ja sitten tuommoinen.
Mutta sanottakoon, että X:ssä minä juuri pidän jostain iki-äidillisestä sovittelevuudesta ja klassisesta hyvyydestä. Huomasin vain, että vaikka hänellä noistakin asioista - kuten ihmisyydestä ja yhteiskunnasta yleensä - varmaan on mielipiteensä, niin hän ei kyllä tiedä ainakaan feminismistä aatehistoriallisena ilmiönä oikein mitään edes minuun verrattuna, eikä ehkä edes sen sisällöistä. Totesikin vain, että "ei niiden kanssa kannata puhua, koska uskontoa se on" - no niin.
II
Toinen X kunnostautui kerran tunnustamalla, että hänen mielestään se - mielestäni itsessään hyvin lattea - huomio, että naiset on vähän neuroottisia saamasta huomiostaan siihen nähden, miten paljon viettävät aikaa peilin edessä, on ihan osuva. Minä mietin, että miksi ja miten ihmeessä tuommoista kaksoisidentiteettiä jaksaa ylläpitää, että ihan tieten tahtoen moralisoi semmoista, mitä itse lietsoo ja haluaa? Luultavasti se selitys on yhtäältä ihan vain keskenkasvuisuus, mutta toisaalta ehkä enenevissä määrin semmoinen uusi nihilismi, että kaikki keinot käy, millä saa huomiota ja valtaa. Samaisen naisen mukaan miehen kiinnostumattomuus strategiana "toimii". Sitten alkaa kuulemma kiinnostaa, miksi ei kelpaa.
X epäonnistui äsken 60 watin hehkulampun vaihdossa - asia, jossa en näe sinällään mitään vikaa, sukupolvia nyt tulee ja menee. Mutta olen aika varma, että hän käyttää tuohon nähden hyvin suvereenisti maailmanselityksessään esimerkiksi sellaista sanaa kuin "mansplaining".
III
Ravintolassa kolmas X pudotti jotain lattialle, ja kehui sitten meitä kahta ukkelia, jotka meinattiin nostaa se tavara. Kolmas äijä, joka kai tunsi sen parhaiten, ei liikahtanutkaan. Minä selvitin X:lle, että junttiuden lisäksi tuollaiseen voi olla syynä manipulatiivisuuden pelko. Tämä osui suoneen: X näytti menevän paniikkiin kuin Poirotin haastattelema murhaaja, vastapäinen honkkeli taas astui tuntuvasti lähemmäs sanoen samalla tahdilla painokkaasti "nimenomaan" ja aloittaen tukkahulmuisan ryöpytyksen. Lopulta päädyttiin keskustelussa Venäjälle, missä X:n mielestä ollaan vielä kohteliaita. Jätkä vaan vihaisena, että "koska siellä mies on mies ja nainen on nainen". X taas siihen silmät ymmyrkäisenä: "Ai siinä tulee sit mukana jotain paskaa sille naiselle?"
Siis huom.: se ei joko "psykoosiaan" (en tarkoita missää taudinmääritysmielessä vaan todellisuuskosketuksen tulokulmana), sivistymättömyyttään taikka sosiaalista pelailuaan näyttänyt tietävän hölkäsen pöläystä siitä, miten sukupuoliroolit ovat alkujaan muodostuneet; siis ei mitään käsitystä esim. kristinuskon traditiosta ja porvarillisista perhearvoista. Ei hajuakaan sotalaitoksen ja kasvatuksen roolittamisesta eri sukupuolille. Jne.
IV
Neljäs X, eräs kiihkeimmin ideologisista tapaamistani ihmisistä, periaatteen tasolla kauneimmin ja samalla tietysti käytännössä varmaan syvimmin vihamielisesti ajatteleva - kerran johonkin minun kommenttiini, että "en nyt välttämättä uskoisi, että nykyään kannattaa arvostella naisten ulkonäköä [...]", että "saa arvostella, jos on pokkaa".
Jos otetaan tämmöinen porukka kuin alt-right - siis uuskonservatiivikot, lähinnä Amerikassa, jotka poksauttelee samppanjaa Trumpin voitolle eikä ole varmoja evoluutioteorian paikkansapitävyydestä jne tms. - niin nehän kai pelkistää mielellään koko feminismin ilmiöön "shit-test", joka siis tietyn tulkinnan mukaan tarkoittaa, että ns. "alfaurokset", joiden kanssa sekstaillaan tai mitä ikinä eksklusiivista nyt tehdäänkään, karsitaan esiin siten, että höynäytetään "liian kiltit" miehet olemaan mukana semmoisissa keskusteluissa, joihin ei edes uskota itse, vaan joiden pääsisältö on manipulatiivisuus. Itse en tästä teoriasta niin perusta, kun esim. tuo oma tragediani dromedaarina rakkauden erämaassa sisälsi naisen, jota en osaa kuvitella itseäni karkeamman miehen kanssa, vaan pikemminkin itseäni munattomampien - no, enivei.
Tuo kommentti kuitenkin tavallaan, vaikka X käsittääkseni päivät pitkät lukee humanististen tieteiden kirjoja ja odottaa jo etukäteen vesi kielellä "veronmaksajien" rahaa monta tonnia kuussa tarkoittavaa uraansa, moralisoi Trumppia ja kuluttaa aikaansa nauraen persuille, osoitti kuitenkin, että hän itse asiassa tosiaan on jollain tasolla se kaikkien tuntema karikatyyri feminististä, joka haluaa miehiltä asianmukaisella tavalla degradoivaa kohtelua päästäkseen sitten moralisointikiimaan, ja jolle me hyväntahtoisemmat ollaan jotain harjoitusvastustajia.
V
Viidennen X:n mukaan olen "ehkä vihainen siksi, että olin nuorena liian kiltti".
Mietin, todetaanko tuossa rivien välissä, että miehen tehtävä maailmassa on olla mulkku. Jotain tällaista mietin muutenkin usein: jos esimerkiksi seksuaalijärjestelmä edellyttää ihmiseltä epäautenttisuutta ja emotionaalista keskenkasvuisuutta, ovatko noihin kykenemättömän ihmisen elämässä ilmenevät seksuaaliset hankaluudet oikeastaan hänen omaa vikaansa, ja missä määrin? Tässähän tavallaan valtaideologia sanoo hyvin eksplisiittisesti, että kyseessä ei ole ainakaan mikään "yhteiskunnallinen ongelma". Jokaisen olisi huolehdittava itse omasta henkilökohtaisesta taantumisestaan vallitsevalle henkiselle kehitystasolle. Kritiikki tässä aiheessa yhdistetään käytännöllisesti katsoen sataprosenttisella varmuudella halveksittaviin piirteisiin, sen oletetaan kertovan henkilön "omista ongelmista".
*
En oikein tähän hätään voi sanoa muuta kuin että näköjään juuri näillä main nykyinen ideologia kaikissa kameleonttimaisissa ilmenenemismuodoissaan lienee ideologisimmillaan: uskontotypologisessa siirtymässä kristinopista (Canettin mukaan suru-uskonto) taloususkontoon/liberaali-individualismiin (kasvu-uskonto) naisten lisääntymisstrategian ja seksuaalisuuden välisen jännitteen purkautuma esimerkiksi yllä esitellyn tyyppisinä itsepetoksina toimii kai jonkinlaisena kantorakettina, joka yhdistää viktoriaanisen avoimen seksuaalivihamielen nykyiseen eräänlaiseen post-kristilliseen seksuaalinihkeilyyn ja huolehtii osaltaan eräänlaisena samuuden linkkinä, että ideologia kokee "kehittyvänsä", "kumoavansa" jotain vanhaa. - Totta puhuen enenevässä määrin tuntuu, että kyse on oikeasti taantumasta kerran jo jossain määrin maallistuneesta kristinuskosta suorastaan kulttimaisesti täysuskonnolliseen liberaali-individualistiseen joukkopsykoosiin.
Tärkeä indikaattorihan tässä on hyvin monien ajatuksissa ja puheissa spontaanisti muodostuva termi "nykyinen feminismi". Olen kuullutkin monien naisten vihaisesti soimaavan, että "tuo on ihan valtavirtaa väittää, että feminismi / naisten oikeudet on menneet liian pitkälle". Mutta minusta, kun tutkin sydäntäni, ei tunnu niinkään siltä, että "naisten oikeudet on menneet liian pitkälle" - enkä usko, että naisten oikeudet itsessään vaivaisivat niin monia muitakaan - vaan siltä, että koko feminismi-termin takana oleva ilmiöryhmä ei ole enää ollenkaan sama asia kuin kristillisessä maailmassa, karrikoidusti vaimojaan pieksävien isien ja 13-lapsisten perheiden maailmassa ilmennyt intomielisimpien (tietysti samalla silloinkin myös tosikkomaisimpien) altavastaajien oikeustaistelu, tai miten tuon nyt nopeasti verbalisoikaan, vaan korostaisin tuota kantoraketti-ilmiötä: "feminismin" nimellä tunnettu tietty ristiriitainen ja ainakin jossain määrin mielivaltainen dogmisto on eräs liberalismin uskontomaistumisen tukipilari.
12.2.2018/15.7.2018
¹) ovela biisiviittaus
²) tai mitä onkaan niin jotain mikä edeltää aikaa, jolloin sanasta "tyttö" jaksetaan loukkaantua.
Karl Kraus mietti, että on väärin vähätellä, kun joku pohtii pilkun paikkaa talon (tai tarkemmin Šanghain, vuonna 1932) palaessa - paikathan on tulessa juuri siksi, ettei pilkun paikkaa oltu riittävän huolellisesti mietitty.
Ehkä vähän samassa mielessä lause "sääli on sairautta" on vähän sellainen pilkkuvirhe. Hyvin tärkeä pilkku puuttuu.
16.3.2018 pohjalta
keskiviikko 11. heinäkuuta 2018
lämpimämmille seuduille
Osa I
Kuntoilun jälkeen menetin malttini kotiolojen mitäänsanomattomuuteen ja lähdin flaneeraamaan nälkäisenä kaupungille. Jo pizzan yhteydessä vedin litran olutta. Tämän jälkeen matka jatkui mBariin, jossa käytin vain saniteettitiloja; paluumatkan määränpää oli Vaasankatu/Hesari, jossa join kahvia ja tuopin olutta. Viime vaiheessa menin aika nuorekkaan näköiseen baariin Vaasankadulla, jossa seisoin synkkänä kahden viimeisen tuopin keralla pylvääseen nojaillen.
Kävi tässä vaiheessa se ihme, että kiinnitin elämässään epäonnistuneen miehen habituksestani huolimatta parinkin naisen huomion. Ensin tuli hiukan pyylevä ja käsittämättömän ujo tyttö, joka konstateerasi ohikävellessään ja kippistellessään, että "sulla onkin olut loppu, hihihi, mulla on vielä, hihihi". Tulin typerästä mielenterveyspotilasmaisesta hihittelystä pahalle tuulelle, lisäksi tunsin koko nuoruudestani poikkeavaa ylimielisyyttä ja statusajattelua, joka tässä tapauksessa kulminoitui johonkin sellaiseen oloon, että "tässä baarissa on kauniimpiakin naisia, mee muualle terapiaan", mikä oli itsekkyydessään tyrmistyttävä ajatus. Tyttö jäi uskollisesti odottamaan, otanko lisää olutta, kuten uumoilin tai jopa epämääräisesti lupailin, kunnes vastasin jonkun ohikulkijan suoraan kysymykseen, etten ole edes jonossa. Tyttö säntäsi pois ja vilkuili minua pahalla silmällä ystävättäriensä lomasta lopun iltaa.
Tässä välissä kaksi koko ajan riitaa haastavan näköistä rumaa jätkää alkoi jonon vieressä olleessa nurkassa tappelemaan. Jo aiemmin oli jonossa seisonut tyttö vilkuillut minua siihen malliin, että olisiko tuossa alfauros hädän tullen; katsoin takaisin tehden ristomaisen¹ suvereenisti selväksi, että minusta ei olisi hädän tullen mihinkään. Katsoinkin fatalistisesti, kun toinen jäbä riisui toiselta teräaseen ja sai sosiaaliset pointsit, vaikka mielestäni oli vaikuttanut, että tilanteen olisi voinut hoitaa puhumalla. Tappeleminen kylläkin selvästi piristi voittajan (= vähemmän sekaisin olleen miehen) iltaa.
Seuraavaksi sain seuraa todella sivistymättömän tuntuisesta ja sosiaalisesti miltei raivokkaan päällekäyvästä blondattuhiuksisesta punaposkisesta tytöstä, joka sanoi minun olevan täysin ilmeisesti masentunut ja ehdotti halia. Kyseli, haluanko olla yksin; puolittaiset vastaukseni eivät kelvanneet, joten loppukysymykseksi hän vielä esitti, onko minulla "ongelmia tyttöystävän kanssa" kiistäen kuin Pietari Kristuksen, että hänellä olisi ollut kysymyksen takana oma intressi. Selvästi tyttöystävätöntä seurankaipuuttomuuttani hätkähdettyään hänkin kuitenkin meni supisemaan ja halimaan toisten vajavaisesti missiä muistuttavien tyttöjen seuraan ilmeisen pettyneen näköisenä. Hänellä oli todella mainiot tissit.
En osaa oikein sanoa, miksi en jaksanut ko. tyttöjä. Olin kuitenkin iloinen, että minut noteeraattiin kurjasta tilastani huolimatta tai ehkä sen takia. Menin kotiin ihan hiukkasen piristyneenä, mutta mietin, olisinko tässä mielentilassa näyttänyt ovea Marilyn Monroellekin. Se on yllättävän mahdollista. Riitasointu pylvääseen nojailun tunnelman kanssa oli ainakin yhtäkkiä liikaa.
7.8.2014
¹) mestarilaulaja Ylihärsilä
Osa II
Matkalla lähijunapysäkille ohitan haaremihousuisen tytön. Arvioin ohimennen, etteivät hänen kasvonsa ole levottomuutta herättävän kauniit, sijoitan ne nopeasti jonnekin tuntemieni naisten välimaastoon. "Ei mitään ekstraa", tuumin. Nopeasti laskettu aiemmin elämässä näkemieni naiskasvojen keskiarvo muodostaa kainalosauvan, jonka avulla vaellan pysäkin penkille omahyväisen turhautuneisuuden vallassa - loistava strategia tilanteissa ja tunnelmissa, joissa tarvitaan lämpimien tunteiden ennakkotorjuntaa, ja sellaisia tilanteita yhteiskunnassamme totta vie riittää. Rakkaudettomuus on ammattimaista, ja sitä paitsi sillä on monta kaunista nimeä asiallisuudesta uskollisuuteen.
Tyttö hyppää samaan vaunuun. "Mokomakin hippi", ajattelen. "Elää metropolissa eikä silti osaa näyttää mystisesti miltä sattuu, vaan pitää olla jokin tietty", motkotan ääneti sisäisen pahantuulisuuteni herkästä tasapainosta hellästi huolehtien.
Hetken päästä löydän itseni istuskelemasta penkillä suoraan tyttöä vastapäätä. Koetan katsoa mahdollisimman elokuvatähtimäisesti muualle, ikkunasta ulos. Se on hienotunteista, ettei toljota toisia. Sitä paitsi jäisin toljotuksessa varmaan taas kerran tappiolle. Jakaa nyt huomiota saamatta sitä, vain höhlä tekee niin! Yritän pinnistellä, että näkisin kiskoissa, puissa ja muussa rekviisiitassa jotain mielenkiintoista. Vaunun sisällä kulkevat metalliputket, joista matkustajat voivat pitää kiinni, saavat myös osansa epärehellisestä tutkijan katseestani.
En voi silti olla huomaamatta, että tyttö on oikeasti aika kaunis. Hän säteilee jotain outoa rauhaa ja lempeyttä. Minuun iskee epäilys, että hän on aika hyväntahtoinen, tai jopa kenties näkee minut jostain syystä sympaattisena. Putkien ja puuston tutkimusten välillä katseeni kiitää kerran jos toisenkin hänen kasvojensa kautta. Jollakin kerralla ilmeeni muuttuu hetkeksi puolitahtomattani uteliaan ystävälliseksi, ja saan vastauksena varovaisen hymyn.
Keskustan lähestyessä vaunu alkaa täyttyä. Keski-ikäinen nainen talloo vahingossa varpaitani, pyytää anteeksi ääneen ja terästää tarkoitustaan sipaisemalla pikaisesti reittäni. "Ei mitään", sanon aivan tosissani, koska hetkellinen puolen ihmisen paino kenkiin ahdetun väsyneen jalkani päällä tuntuu lähinnä miellyttävältä, vähän kuin hieronnalta. Katsahdan vastapäistä haaremihousuista tyttöä, joka on alkanut ruuhkassa näyttää erikoisen kauniilta, aivan kuin hän olisi itse asiassa se asia tässä vaunussa, joka vetää ikkunoista sisään tulvivaa viistoa valoa puoleensa.
Tyttö hymyilee varpailleastumisepisodille sydämestään. Tapahtuma alkaa tuntua minustakin hilpeältä, inhimillisyyden säikeeltä jyskyttävässä junassa. Lopun matkaa katselemme tytön kanssa toisiamme vuoron perään. Välillä katseet törmäävät ujosti, ja näen hänen silmissään suurta hyväksyntää. Hän astuu junasta reitin keskivaiheilla, enkä malta olla vilkaisematta, miltä moinen kaunotar näyttää profiilista. Huomaan, että hän luo minuun vielä yhden silmäyksen ennen katoamistaan sivuille avautuvista automaattiovista laiturille, ja viimeisessä katsekontaktissa on molemmin puolin lentosuukon tunnelma.
syyskuuta 2017
Osa I
Kuntoilun jälkeen menetin malttini kotiolojen mitäänsanomattomuuteen ja lähdin flaneeraamaan nälkäisenä kaupungille. Jo pizzan yhteydessä vedin litran olutta. Tämän jälkeen matka jatkui mBariin, jossa käytin vain saniteettitiloja; paluumatkan määränpää oli Vaasankatu/Hesari, jossa join kahvia ja tuopin olutta. Viime vaiheessa menin aika nuorekkaan näköiseen baariin Vaasankadulla, jossa seisoin synkkänä kahden viimeisen tuopin keralla pylvääseen nojaillen.
Kävi tässä vaiheessa se ihme, että kiinnitin elämässään epäonnistuneen miehen habituksestani huolimatta parinkin naisen huomion. Ensin tuli hiukan pyylevä ja käsittämättömän ujo tyttö, joka konstateerasi ohikävellessään ja kippistellessään, että "sulla onkin olut loppu, hihihi, mulla on vielä, hihihi". Tulin typerästä mielenterveyspotilasmaisesta hihittelystä pahalle tuulelle, lisäksi tunsin koko nuoruudestani poikkeavaa ylimielisyyttä ja statusajattelua, joka tässä tapauksessa kulminoitui johonkin sellaiseen oloon, että "tässä baarissa on kauniimpiakin naisia, mee muualle terapiaan", mikä oli itsekkyydessään tyrmistyttävä ajatus. Tyttö jäi uskollisesti odottamaan, otanko lisää olutta, kuten uumoilin tai jopa epämääräisesti lupailin, kunnes vastasin jonkun ohikulkijan suoraan kysymykseen, etten ole edes jonossa. Tyttö säntäsi pois ja vilkuili minua pahalla silmällä ystävättäriensä lomasta lopun iltaa.
Tässä välissä kaksi koko ajan riitaa haastavan näköistä rumaa jätkää alkoi jonon vieressä olleessa nurkassa tappelemaan. Jo aiemmin oli jonossa seisonut tyttö vilkuillut minua siihen malliin, että olisiko tuossa alfauros hädän tullen; katsoin takaisin tehden ristomaisen¹ suvereenisti selväksi, että minusta ei olisi hädän tullen mihinkään. Katsoinkin fatalistisesti, kun toinen jäbä riisui toiselta teräaseen ja sai sosiaaliset pointsit, vaikka mielestäni oli vaikuttanut, että tilanteen olisi voinut hoitaa puhumalla. Tappeleminen kylläkin selvästi piristi voittajan (= vähemmän sekaisin olleen miehen) iltaa.
Seuraavaksi sain seuraa todella sivistymättömän tuntuisesta ja sosiaalisesti miltei raivokkaan päällekäyvästä blondattuhiuksisesta punaposkisesta tytöstä, joka sanoi minun olevan täysin ilmeisesti masentunut ja ehdotti halia. Kyseli, haluanko olla yksin; puolittaiset vastaukseni eivät kelvanneet, joten loppukysymykseksi hän vielä esitti, onko minulla "ongelmia tyttöystävän kanssa" kiistäen kuin Pietari Kristuksen, että hänellä olisi ollut kysymyksen takana oma intressi. Selvästi tyttöystävätöntä seurankaipuuttomuuttani hätkähdettyään hänkin kuitenkin meni supisemaan ja halimaan toisten vajavaisesti missiä muistuttavien tyttöjen seuraan ilmeisen pettyneen näköisenä. Hänellä oli todella mainiot tissit.
En osaa oikein sanoa, miksi en jaksanut ko. tyttöjä. Olin kuitenkin iloinen, että minut noteeraattiin kurjasta tilastani huolimatta tai ehkä sen takia. Menin kotiin ihan hiukkasen piristyneenä, mutta mietin, olisinko tässä mielentilassa näyttänyt ovea Marilyn Monroellekin. Se on yllättävän mahdollista. Riitasointu pylvääseen nojailun tunnelman kanssa oli ainakin yhtäkkiä liikaa.
7.8.2014
¹) mestarilaulaja Ylihärsilä
Osa II
Matkalla lähijunapysäkille ohitan haaremihousuisen tytön. Arvioin ohimennen, etteivät hänen kasvonsa ole levottomuutta herättävän kauniit, sijoitan ne nopeasti jonnekin tuntemieni naisten välimaastoon. "Ei mitään ekstraa", tuumin. Nopeasti laskettu aiemmin elämässä näkemieni naiskasvojen keskiarvo muodostaa kainalosauvan, jonka avulla vaellan pysäkin penkille omahyväisen turhautuneisuuden vallassa - loistava strategia tilanteissa ja tunnelmissa, joissa tarvitaan lämpimien tunteiden ennakkotorjuntaa, ja sellaisia tilanteita yhteiskunnassamme totta vie riittää. Rakkaudettomuus on ammattimaista, ja sitä paitsi sillä on monta kaunista nimeä asiallisuudesta uskollisuuteen.
Tyttö hyppää samaan vaunuun. "Mokomakin hippi", ajattelen. "Elää metropolissa eikä silti osaa näyttää mystisesti miltä sattuu, vaan pitää olla jokin tietty", motkotan ääneti sisäisen pahantuulisuuteni herkästä tasapainosta hellästi huolehtien.
Hetken päästä löydän itseni istuskelemasta penkillä suoraan tyttöä vastapäätä. Koetan katsoa mahdollisimman elokuvatähtimäisesti muualle, ikkunasta ulos. Se on hienotunteista, ettei toljota toisia. Sitä paitsi jäisin toljotuksessa varmaan taas kerran tappiolle. Jakaa nyt huomiota saamatta sitä, vain höhlä tekee niin! Yritän pinnistellä, että näkisin kiskoissa, puissa ja muussa rekviisiitassa jotain mielenkiintoista. Vaunun sisällä kulkevat metalliputket, joista matkustajat voivat pitää kiinni, saavat myös osansa epärehellisestä tutkijan katseestani.
En voi silti olla huomaamatta, että tyttö on oikeasti aika kaunis. Hän säteilee jotain outoa rauhaa ja lempeyttä. Minuun iskee epäilys, että hän on aika hyväntahtoinen, tai jopa kenties näkee minut jostain syystä sympaattisena. Putkien ja puuston tutkimusten välillä katseeni kiitää kerran jos toisenkin hänen kasvojensa kautta. Jollakin kerralla ilmeeni muuttuu hetkeksi puolitahtomattani uteliaan ystävälliseksi, ja saan vastauksena varovaisen hymyn.
Keskustan lähestyessä vaunu alkaa täyttyä. Keski-ikäinen nainen talloo vahingossa varpaitani, pyytää anteeksi ääneen ja terästää tarkoitustaan sipaisemalla pikaisesti reittäni. "Ei mitään", sanon aivan tosissani, koska hetkellinen puolen ihmisen paino kenkiin ahdetun väsyneen jalkani päällä tuntuu lähinnä miellyttävältä, vähän kuin hieronnalta. Katsahdan vastapäistä haaremihousuista tyttöä, joka on alkanut ruuhkassa näyttää erikoisen kauniilta, aivan kuin hän olisi itse asiassa se asia tässä vaunussa, joka vetää ikkunoista sisään tulvivaa viistoa valoa puoleensa.
Tyttö hymyilee varpailleastumisepisodille sydämestään. Tapahtuma alkaa tuntua minustakin hilpeältä, inhimillisyyden säikeeltä jyskyttävässä junassa. Lopun matkaa katselemme tytön kanssa toisiamme vuoron perään. Välillä katseet törmäävät ujosti, ja näen hänen silmissään suurta hyväksyntää. Hän astuu junasta reitin keskivaiheilla, enkä malta olla vilkaisematta, miltä moinen kaunotar näyttää profiilista. Huomaan, että hän luo minuun vielä yhden silmäyksen ennen katoamistaan sivuille avautuvista automaattiovista laiturille, ja viimeisessä katsekontaktissa on molemmin puolin lentosuukon tunnelma.
syyskuuta 2017
tiistai 10. heinäkuuta 2018
köysiradan alla
Vuoren ja laakson yhdistävän köysiradan alla kulkee polku. Seisoskelin tänään hetken siellä, raivatulla metsäkaistalla. Mäennyppylän takaa ilmestyi tyhjiä kahden istuttavia penkkejä tasaisin väliajoin hiljaisen narinan saattelemina. Ne näyttivät nousevan tyhjyydestä oudolla vääjäämättömyydellä ja jatkoivat matkaansa metsän yli selkäni takana kadoten viimein yläaseman rakennuksen syövereihin. Alhaalla laaksossa häämötti punertava, vihertävä, sinertävä ja valkertava miljoonakaupunki, jonka äänet eivät kuuluneet. Toisella kaistalla ylöspäin, toisella alaspäin leijuvat istuimet ohittelivat toisiaan kaikessa rauhassa hihnapyörien raksuttaessa eleettömiä tervehdyksiään. Jokainen tyhjä penkki kauhaisi omat kuutiometrinsä ilmaa kuin jonkin arkiaamupäivän haltijan toimeksiannosta.
Aloin kulkea polkua alaspäin pyörääni taluttaen. Välillä istuimet liitivät niin matalalla, että niihin olisi voinut hyppäämällä tarttua. Hökötyksen rytmi ja melodia alkoivat viedä mukanaan, semminkin kun aurinko koetteli takaraivoani, ja pikkuhiljaa polku muuttui keskittymistä vaativaksi heinikoksi, jota sävyttivät vuoroin liukas hiekka, vuoroin taas pienet kalliomuodostelmat. Pyörä alkoi luontoon päästyään elää omaa elämäänsä ja pakotti minut välillä kiihdyttämään, kun sen muutenkin etupainoinen rakenne heilahti jonkin jyrkemmän kohdan yli, välillä taas jarruttamaan, kun se jäi esimerkiksi takapyörästään kiinni heinikkoon. Kimalaiset lentelivät ympärilläni, ja aivan kuin ne olisivat kokeneet minut tunkeilevammaksi ja käsittämättömämmäksi kuin kaupungin teillä.
Sitä mukaa kun pääni yläpuolella leveinä mutta tyhjinä narisevista tuoleista ja kampittamistani yrittävästä luonnosta alkoi tulla hallitseva realiteettini, aloin siirtyä hieman unen kaltaiseen tilaan, jossa tulee välttämättä miettineeksi sellaisia, että mitä jos täältä ei jostain syystä ikinä pääsisi pois. Olisin leveärenkaisella kaupunkipyörällä varustettu puoliksi paahtuneenvärinen yksinäinen papualainen, jolla olisi muutamanväristä riepua suojanaan luonnon hirveyttä vastaan ja joka tutkisi ympäröivää metsää varovasti kaistale kaistaleelta.
Pian unikuvamaiset auringonpieksämät ajatukset ja todellisuus alkoivat sekoittua: ehkä minut oli houkutellut tutkimusmatkalle juuri olo, että tämä kuva heijastaa tällaisenaan ihan oikeaa elämääni perheettömänä ihmisenä miljoonakaupungissa, ehkä jopa maailmassa. Mietin: pääni yläpuolella lentää kasoittain pareina eläviä ruumiinsa kadottaneita aaveita, jotka narisevat ja kulkevat koko elämänsä ympyrää radalla, jossa voi päästä vain ylös tai alas. Heidät on pingotettu kaupungin ja vuoren väliselle suoralle, joka on itsessään eräänlainen tekniikan avittama oikopolku jumalten luo, jonne itse menen pyörääni kuin jonkinlaista papualaisen heimosoturin perseen alle asennettavaa taikakeihästä käyttäen. Ylläni liitävien aaveiden käynti on marssin kaltaista, heidän aikataulunsa ja etäisyytensä ovat hyvin selvät.
Samaan aikaan oma käyntini jonkinlaiseksi epämääräiseksi kouruksi muuttuneella polulla alkoi saada yhtä kristuksellisempia sävyjä. Konttaamisen ja tahattoman leukakosketuksen sekä toisaalta hallitsemattoman persliu'un vaarat olivat suurin piirtein yhtä suuret, ja ne vaanivat minua vuoron perään. Nilkkoja alkoi kutittaa heinikossa kunnolla, ranteet vääntyivät koko ajan siirreltävän pyörän painosta ja mieleni teki koko ajan kiroilla. En enää jaksanut kiinnittää mitään huomiota koko köysirataan, joku penkeistä olisi voinut minua omasta puolestani vaikka kalauttaa otsaan.
Kun köysirata vielä yhtäkkiä pysähtyi, aloin kokea lapsuuden perussyyllisyyden tyyppisiä oloja, että minut on nähty jostain ulkoapäin, ja etten olisi saanut olla koko tuolla tiellä, jonka yläpuolella toisiinsa kohtalon sitein kahlitut aavepariskunnat tuntuivat ulvovan matkallaan tyhjästä tyhjään. Aloin tuntea, että pääni yläpuolella voidaan paremmin, ja että näytän varmaan naurettavalta ihmeellisiin asentoihin vääntyessäni täällä puoliksi tekniikkaan ja puoliksi luontoon kuuluvassa pienessä ja epämiellyttävässä kuningaskunnassani. Ainoa jäljelle jäänyt etuni vaikutti olevan, että olin olemassa, hohtava ja värisevä lihankimpale, jolla oli omat laulunsa ja oikeus aitoon ahdistukseen.
Viimeiset askeleeni pois kourusta olivat mielenosoituksellisen nopeita. Tuhahdin helpottuneena, hyppäsin pyörän selkään ja ajoin pois.
10.7.2018
Vuoren ja laakson yhdistävän köysiradan alla kulkee polku. Seisoskelin tänään hetken siellä, raivatulla metsäkaistalla. Mäennyppylän takaa ilmestyi tyhjiä kahden istuttavia penkkejä tasaisin väliajoin hiljaisen narinan saattelemina. Ne näyttivät nousevan tyhjyydestä oudolla vääjäämättömyydellä ja jatkoivat matkaansa metsän yli selkäni takana kadoten viimein yläaseman rakennuksen syövereihin. Alhaalla laaksossa häämötti punertava, vihertävä, sinertävä ja valkertava miljoonakaupunki, jonka äänet eivät kuuluneet. Toisella kaistalla ylöspäin, toisella alaspäin leijuvat istuimet ohittelivat toisiaan kaikessa rauhassa hihnapyörien raksuttaessa eleettömiä tervehdyksiään. Jokainen tyhjä penkki kauhaisi omat kuutiometrinsä ilmaa kuin jonkin arkiaamupäivän haltijan toimeksiannosta.
Aloin kulkea polkua alaspäin pyörääni taluttaen. Välillä istuimet liitivät niin matalalla, että niihin olisi voinut hyppäämällä tarttua. Hökötyksen rytmi ja melodia alkoivat viedä mukanaan, semminkin kun aurinko koetteli takaraivoani, ja pikkuhiljaa polku muuttui keskittymistä vaativaksi heinikoksi, jota sävyttivät vuoroin liukas hiekka, vuoroin taas pienet kalliomuodostelmat. Pyörä alkoi luontoon päästyään elää omaa elämäänsä ja pakotti minut välillä kiihdyttämään, kun sen muutenkin etupainoinen rakenne heilahti jonkin jyrkemmän kohdan yli, välillä taas jarruttamaan, kun se jäi esimerkiksi takapyörästään kiinni heinikkoon. Kimalaiset lentelivät ympärilläni, ja aivan kuin ne olisivat kokeneet minut tunkeilevammaksi ja käsittämättömämmäksi kuin kaupungin teillä.
Sitä mukaa kun pääni yläpuolella leveinä mutta tyhjinä narisevista tuoleista ja kampittamistani yrittävästä luonnosta alkoi tulla hallitseva realiteettini, aloin siirtyä hieman unen kaltaiseen tilaan, jossa tulee välttämättä miettineeksi sellaisia, että mitä jos täältä ei jostain syystä ikinä pääsisi pois. Olisin leveärenkaisella kaupunkipyörällä varustettu puoliksi paahtuneenvärinen yksinäinen papualainen, jolla olisi muutamanväristä riepua suojanaan luonnon hirveyttä vastaan ja joka tutkisi ympäröivää metsää varovasti kaistale kaistaleelta.
Pian unikuvamaiset auringonpieksämät ajatukset ja todellisuus alkoivat sekoittua: ehkä minut oli houkutellut tutkimusmatkalle juuri olo, että tämä kuva heijastaa tällaisenaan ihan oikeaa elämääni perheettömänä ihmisenä miljoonakaupungissa, ehkä jopa maailmassa. Mietin: pääni yläpuolella lentää kasoittain pareina eläviä ruumiinsa kadottaneita aaveita, jotka narisevat ja kulkevat koko elämänsä ympyrää radalla, jossa voi päästä vain ylös tai alas. Heidät on pingotettu kaupungin ja vuoren väliselle suoralle, joka on itsessään eräänlainen tekniikan avittama oikopolku jumalten luo, jonne itse menen pyörääni kuin jonkinlaista papualaisen heimosoturin perseen alle asennettavaa taikakeihästä käyttäen. Ylläni liitävien aaveiden käynti on marssin kaltaista, heidän aikataulunsa ja etäisyytensä ovat hyvin selvät.
Samaan aikaan oma käyntini jonkinlaiseksi epämääräiseksi kouruksi muuttuneella polulla alkoi saada yhtä kristuksellisempia sävyjä. Konttaamisen ja tahattoman leukakosketuksen sekä toisaalta hallitsemattoman persliu'un vaarat olivat suurin piirtein yhtä suuret, ja ne vaanivat minua vuoron perään. Nilkkoja alkoi kutittaa heinikossa kunnolla, ranteet vääntyivät koko ajan siirreltävän pyörän painosta ja mieleni teki koko ajan kiroilla. En enää jaksanut kiinnittää mitään huomiota koko köysirataan, joku penkeistä olisi voinut minua omasta puolestani vaikka kalauttaa otsaan.
Kun köysirata vielä yhtäkkiä pysähtyi, aloin kokea lapsuuden perussyyllisyyden tyyppisiä oloja, että minut on nähty jostain ulkoapäin, ja etten olisi saanut olla koko tuolla tiellä, jonka yläpuolella toisiinsa kohtalon sitein kahlitut aavepariskunnat tuntuivat ulvovan matkallaan tyhjästä tyhjään. Aloin tuntea, että pääni yläpuolella voidaan paremmin, ja että näytän varmaan naurettavalta ihmeellisiin asentoihin vääntyessäni täällä puoliksi tekniikkaan ja puoliksi luontoon kuuluvassa pienessä ja epämiellyttävässä kuningaskunnassani. Ainoa jäljelle jäänyt etuni vaikutti olevan, että olin olemassa, hohtava ja värisevä lihankimpale, jolla oli omat laulunsa ja oikeus aitoon ahdistukseen.
Viimeiset askeleeni pois kourusta olivat mielenosoituksellisen nopeita. Tuhahdin helpottuneena, hyppäsin pyörän selkään ja ajoin pois.
10.7.2018
piritorin yö
Menin Heinähattu-pubiin, join 3 olutta. Tapasin päivän jalkapallosta tyypin, hipsteri, ahdistui mun ahdistuneisuudesta, lähti pois. Oli kuitenkin loppuun asti asiallisen ystävällinen ja mainitsi senkin, minne seurue siirtyi. No, pari reilut viisikymppistä tätiä alkoi jutskata mulle. Ne otti oikeuden jaella mulle elämänohjeita sen perusteella, että "hyvännäköinen kundi" oli baarissa yksin.
Tietysti asia meni taas ehkä vähän enemmän toisin päin, mitä de facto elämänohjeiden jakeluun tulee, mutta mielenkiintoisia oli mummot joka tapauksessa. Toinen oli joku tutkijatohtori, jonka murhe oli, että sen duunarilta syntynyt tytär piti sitä porvarina ja elitistinä. Mitä se olikin, jonkinasteinen narsisti. Silti jotenkin mukavakin. Oli käynyt 79 Budapestissä ja sitä oli luultu huoraksi. Olen viime aikoina tajunnut, miten totaaliosuvaa trollausta joku "markkina-arvoteoria" on naisille, melkein julmaakin. Naiset pelaa jonkinlaista markkinapeliä koko ikänsä, siis keskenään, ja ne pelkää tosi paljon, että se tulee jotenkin yleisesti näkyväksi. Tai miten sanoisin. Jännän ambivalentisti tyyppi muisteli vanhemmiten, että "paljonkohan ne ois musta maksanu". Tietenkin annettiin ohjeena, että "pysy itsenäsi", "arvosta naisia" jne.
Jossain vaiheessa tätien keskinäiset välit alkoivat avautua kirjallisessa syvyydessä. Tää narsistisempi alkoi lauseen tyttärestään: "kun on sellainen uppiniskainen teini..." mihin ystävätär jatkoi häntä osoittaen sävyyn, jolla ujot puhuvat, kun sadas oikeutetun huomautuksen aihe saa heidät viimein aukaisemaan suunsa: "...kun on sellainen uppiniskainen teini äitinä..." Nöyrempi oli selvästi vähemmän koulutettu ja vaikka intoili palkallista lomaansa, sain änkytyksestä selvää, että pelkäsi työttömyyttä, ja ei pitänyt siitä, että tohtori valitti omaa osaansa (ennen kuin meni taksilla kotiin). Sanoin, että ymmärrän olon, koska olen sekä ikkunanpesijänä että kääntäjänä pätkätyöläinen. "Normi", tyttö sanoi surullisena. Toinen leijui jonkinlaisessa omahyväisyydessä, mutta tarjosi tupakan. Ohjasin hänet taksitolpalle, ja flaneeraus jatkui.
Kävelin kolmisen tuntia Vaasankadun kulmilla edestakaisin. Piritorilla mannemies ja nainen pummi multa pari euroa kun piti saada "ykköstä" (olutta). Tässä vaiheessa joku sekava mutta iloinen narkki oli vaatinut minua kulkemaan hänen kanssaan käsikynkkää samalla kun joku soitti torin nurkassa sen kitaraa. Suostuin, tanssittiin hetki, mutta koska itse olin jo laskuhumalankin jättänyt ja selvänä, sanoin jossain vaiheessa vähän ironisesti "no niin". Tästä kaksivuotiaan tasolle regressoitunut ystäväni ei pitänyt vaan sanoi "stupid", ja loukkaantui. Tiesin kyllä, että olen suorastaan vaarallisilla vesillä, kun rakkautta on tarjolla puoli annosta. En silti kokenut kohtuulliseksi lähteä karkuun kuin naiset olisi tehneet, mutta ei nyt myöskään huvittanut hampaattoman hullun kanssa tanhuta koko aamuyötä.
Näin jossain vaiheessa kun joku rehdin näköinen tavismies lähti kohteliaasti hyvästellen groteskisti nimetystä thaikkupaikasta nimeltä "Fysikaalinen hieronta". Ovenraossa vilahti maidonruskean värinen tässä subjektiivisessa kokonaistilanteessani käsittämättömän eroottisen säteilyn omannut gasellijalkainen nainen. Rehti mies seuraavaksi herätti talonoven edustalla nukkuneen juopon, joka ei ollut kovin hyvällä tuulella, vaan hänen huutonsa raikasi autioilla kaduilla 200 metrin päähän. Tosin siitä oli ajoittain vaikea saada selvää sekä foneettisis-artikulatorisista että käsitteellis-kognitiivisista syistä, mutta tällaisia se sisälsi, että "huora, onks sulla tulta", ja että "menkää vit-tuun siitä ilveilemästä, saa-ta-na".
25.6.2015
Yksi ystäväni kerran mainitsi halustaan tykittää kovaa tekstiä, joka kuvaisi "elämän todellista luonnetta".
Luulen, että tuossa ars poeticassa piilee tämän yllä olevan monisyisen epäkorrektiuden viipaleen ainoa
mahdollinen puolustus.
Menin Heinähattu-pubiin, join 3 olutta. Tapasin päivän jalkapallosta tyypin, hipsteri, ahdistui mun ahdistuneisuudesta, lähti pois. Oli kuitenkin loppuun asti asiallisen ystävällinen ja mainitsi senkin, minne seurue siirtyi. No, pari reilut viisikymppistä tätiä alkoi jutskata mulle. Ne otti oikeuden jaella mulle elämänohjeita sen perusteella, että "hyvännäköinen kundi" oli baarissa yksin.
Tietysti asia meni taas ehkä vähän enemmän toisin päin, mitä de facto elämänohjeiden jakeluun tulee, mutta mielenkiintoisia oli mummot joka tapauksessa. Toinen oli joku tutkijatohtori, jonka murhe oli, että sen duunarilta syntynyt tytär piti sitä porvarina ja elitistinä. Mitä se olikin, jonkinasteinen narsisti. Silti jotenkin mukavakin. Oli käynyt 79 Budapestissä ja sitä oli luultu huoraksi. Olen viime aikoina tajunnut, miten totaaliosuvaa trollausta joku "markkina-arvoteoria" on naisille, melkein julmaakin. Naiset pelaa jonkinlaista markkinapeliä koko ikänsä, siis keskenään, ja ne pelkää tosi paljon, että se tulee jotenkin yleisesti näkyväksi. Tai miten sanoisin. Jännän ambivalentisti tyyppi muisteli vanhemmiten, että "paljonkohan ne ois musta maksanu". Tietenkin annettiin ohjeena, että "pysy itsenäsi", "arvosta naisia" jne.
Jossain vaiheessa tätien keskinäiset välit alkoivat avautua kirjallisessa syvyydessä. Tää narsistisempi alkoi lauseen tyttärestään: "kun on sellainen uppiniskainen teini..." mihin ystävätär jatkoi häntä osoittaen sävyyn, jolla ujot puhuvat, kun sadas oikeutetun huomautuksen aihe saa heidät viimein aukaisemaan suunsa: "...kun on sellainen uppiniskainen teini äitinä..." Nöyrempi oli selvästi vähemmän koulutettu ja vaikka intoili palkallista lomaansa, sain änkytyksestä selvää, että pelkäsi työttömyyttä, ja ei pitänyt siitä, että tohtori valitti omaa osaansa (ennen kuin meni taksilla kotiin). Sanoin, että ymmärrän olon, koska olen sekä ikkunanpesijänä että kääntäjänä pätkätyöläinen. "Normi", tyttö sanoi surullisena. Toinen leijui jonkinlaisessa omahyväisyydessä, mutta tarjosi tupakan. Ohjasin hänet taksitolpalle, ja flaneeraus jatkui.
Kävelin kolmisen tuntia Vaasankadun kulmilla edestakaisin. Piritorilla mannemies ja nainen pummi multa pari euroa kun piti saada "ykköstä" (olutta). Tässä vaiheessa joku sekava mutta iloinen narkki oli vaatinut minua kulkemaan hänen kanssaan käsikynkkää samalla kun joku soitti torin nurkassa sen kitaraa. Suostuin, tanssittiin hetki, mutta koska itse olin jo laskuhumalankin jättänyt ja selvänä, sanoin jossain vaiheessa vähän ironisesti "no niin". Tästä kaksivuotiaan tasolle regressoitunut ystäväni ei pitänyt vaan sanoi "stupid", ja loukkaantui. Tiesin kyllä, että olen suorastaan vaarallisilla vesillä, kun rakkautta on tarjolla puoli annosta. En silti kokenut kohtuulliseksi lähteä karkuun kuin naiset olisi tehneet, mutta ei nyt myöskään huvittanut hampaattoman hullun kanssa tanhuta koko aamuyötä.
Näin jossain vaiheessa kun joku rehdin näköinen tavismies lähti kohteliaasti hyvästellen groteskisti nimetystä thaikkupaikasta nimeltä "Fysikaalinen hieronta". Ovenraossa vilahti maidonruskean värinen tässä subjektiivisessa kokonaistilanteessani käsittämättömän eroottisen säteilyn omannut gasellijalkainen nainen. Rehti mies seuraavaksi herätti talonoven edustalla nukkuneen juopon, joka ei ollut kovin hyvällä tuulella, vaan hänen huutonsa raikasi autioilla kaduilla 200 metrin päähän. Tosin siitä oli ajoittain vaikea saada selvää sekä foneettisis-artikulatorisista että käsitteellis-kognitiivisista syistä, mutta tällaisia se sisälsi, että "huora, onks sulla tulta", ja että "menkää vit-tuun siitä ilveilemästä, saa-ta-na".
25.6.2015
Yksi ystäväni kerran mainitsi halustaan tykittää kovaa tekstiä, joka kuvaisi "elämän todellista luonnetta".
Luulen, että tuossa ars poeticassa piilee tämän yllä olevan monisyisen epäkorrektiuden viipaleen ainoa
mahdollinen puolustus.
maanantai 9. heinäkuuta 2018
poirot
Kommunikaatiosekvenssi ystävän kanssa, töissä:
- "Älä siirrä kaappeja jos on ikkunan eessä. Ne menee rikki."
- "Mahdun sinne taakse ja voihan niitä siirtääkin varovasti. Se on välillä kivaakin tehdä vähän kuin muuta työtä välillä..."
- "Sä voit myös masturboida. Sekin on muuta työtä."
Tästä jotenkin pystyy "kirjailijahenkisenä" tajuamaan, että tuo ajatuspomppu on niin iso, että siinä täytyy olla joku taustoittava ajatussilta, ja tänään jotenkin mietin, että siinä on tuommoinen sähköpiiri:
a) "tärkeintä on raha. tärkeintä on ettei kaappi mene rikki. en luota tuohon niin paljoa. riski on liian suuri"
b) aggressio "uhkaa" kohtaan taipuu passiiviaggressioksi, koska läheiselle ihmiselle ei voi ilmentää vihamieltä suoraan joutumatta tunneristiriitaan
c) passiiviaggressio ilmenee kiroilun tyyppisenä ulosantina, jossa mieleen tulee jotain, mitä lapsena opetettiin vihaamaan ja pelkäämään, esim. nyt, tadaa, seksi
d) ns. faattisen eli yhteyttäpitävän viestinnän lakien mukaan asiaankuulumaton tunne "naamioidaan" käyväksi eleeksi sosiaalisessa todellisuudessa huumorin, läpänheiton keinoin.
Luulen että joku X näkee maailman pelkästään tällaisena. Sitä ei naurata vitsit, koska se keskittyy siihen kauheaan ja tukahtuneeseen takana, eikä näe sitä työtä jota tuossakin on kuitenkin periaatteessa jo tehty (eli sosiopaattinen ele on monessa suhteessa joviaalimpi kuin vaikka semmoinen mykkä aggressio joka on Suomessa vielä tyypillisempi).
26.5.2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)