Islanti on toisen kerran historiassa kammennut itsensä jalkapallon arvokisoihin, ja media huudattaa yleisöä juhlimaan kulutuskeskiluokan omakuvaa: saarille - ja individualisteille - ominaisella tavalla kaikki paitsi janttelainen ego on jo lähtökohtaisesti kääpiökasvuista, lisäksi auringon vähyys takaa sen, että lähes koko maa on helposti puhtaana pidettävää kivikkoa. Jalkapalloa nuo NATOn siipien suojista valaita harppunoivat mallihipsterit pelaavat lajia pilkaten, vailla minimaalistakaan luovuuden häivähdystä.
Sanomattakin selvää, että suomalaiset ovat täysin rinnoin mukana kannustamassa tällaista "ilmiötä". Luultavasti edes Suomen oma selviäminen kisoihin ei olisi näin ärsyttävää ja näin armoton rikos ja pyhäinhäväistys tätä vuosisataista taidemuotoa kohtaan.
Lahjattomuustutkimuslaitoksella tällaisena päivänä ainoa ilo on, että Uusi-Seelanti ei tällä kertaa selvinnyt kisoihin.
16.6.2018
lauantai 16. kesäkuuta 2018
torstai 14. kesäkuuta 2018
aamuhellyys
Olen pannut merkille monissa ihmisissä tällaisen asian, jota voisi nimittää eräänlaiseksi "aamuhellyydeksi". Ehkä vähän liian hempeä sana, mutta menköön. Oli miten oli, monilla ihmisillä näyttää menevän hyvin nukutun yön jälkeen hetki ennen kuin he löytävät arkiolemustaan määrittävän pahantuulisuutensa, töykeytensä ja esimerkiksi ideologismielisen henkisen tylppyytensä.
Olen kokenut ihmeellisiä asioita tässä tilanteessa. Historiantutkija on riemastunut läsnäolostani jollain aivan primitiivisellä lähimmäisbiologisella tasolla kuin olisi kahmaissut käsiinsä vasta puoliksi läpikäymänsä lähdeteoksen.
Vegaanifeministi, uskaltaisinko sanoa, kiehnäsi sanoilla kiitollisena löytäessään minut keittiöstä ja tarjoutui keittämään kahvia ihan siksi, että olin ensimmäinen olento, jonka hän sattui kohtaamaan Morfeuksen mailta palatessaan.
Lumous kestää yleensä viisi minuuttia. Sen jälkeen kaikki on ennallaan.
15.6.2018
Olen pannut merkille monissa ihmisissä tällaisen asian, jota voisi nimittää eräänlaiseksi "aamuhellyydeksi". Ehkä vähän liian hempeä sana, mutta menköön. Oli miten oli, monilla ihmisillä näyttää menevän hyvin nukutun yön jälkeen hetki ennen kuin he löytävät arkiolemustaan määrittävän pahantuulisuutensa, töykeytensä ja esimerkiksi ideologismielisen henkisen tylppyytensä.
Olen kokenut ihmeellisiä asioita tässä tilanteessa. Historiantutkija on riemastunut läsnäolostani jollain aivan primitiivisellä lähimmäisbiologisella tasolla kuin olisi kahmaissut käsiinsä vasta puoliksi läpikäymänsä lähdeteoksen.
Vegaanifeministi, uskaltaisinko sanoa, kiehnäsi sanoilla kiitollisena löytäessään minut keittiöstä ja tarjoutui keittämään kahvia ihan siksi, että olin ensimmäinen olento, jonka hän sattui kohtaamaan Morfeuksen mailta palatessaan.
Lumous kestää yleensä viisi minuuttia. Sen jälkeen kaikki on ennallaan.
15.6.2018
örvelön etumatka
George Orwellilla, suomalaisittain Yrjö Örvelöllä, oli helppo elämä: hänen uransa kukkiessa dystopioiden toteutumisaika oli vielä noin 20 vuotta. Tämä tarkoittaa, että käärittyään kunnon massit seuraavan helvetin täsmällisestä pohjapiirroksesta ehti vielä hyvän tovin tanssittaa beibistöä maalla ja merellä, ennen kuin siihen kuvaamaansa helvettiin joutui.
Minä siemailin äsken olutta terassilla, ja pohdin kauniskulmakarvaisen naisen puhuttelemista. Katsekontaktin saaminen oli mahdotonta, mutta tiedän syyn - jopa verraten epäviehättävästä olemuksestani poikkeavankin syyn: hänen seksuaalisuutensa, sikäli kuin sitä on, on siirtynyt jäännöksettömästi virtuaaliseen sfääriin, josta se tihkuu reaalimaailmaan huomattavan tiukoin identiteettipoliittisin ehdoin.
Mieleni kääntyi pian dystopian maalailuun, ja tulin ajatelleeksi jonkinlaista kasvontunnistuksella toimivaa hälytyslaitetta, joka ilmoittaa, ketkä paikalla olijoista ovat tykänneet henkilön uusimmasta kampauksesta jossain kuvanjulkaisualustalla. En innostunut tästä ajatuksesta pätkääkään, koska se tuntui kahden vuoden perästä seuraavalta todellisuudelta, ja arvelenpa, että tuollainen on jossain korealaisissa bileissä jo käytössäkin.
Minä vielä rimpuilen aikaani vastaan: kerran Kalliossa tyttöporukka tilautti itselleen tuopit jollain englantilaisella nuorella vilpertillä, ja minä läksin hänen mukaansa tuopinkantomieheksi. Kun työnsin tuopit tyttöjen pöytään, totesin muikealla ilmeellä: "Ahneet ensin, niin kuin Savossa sanotaan." Kosto kesti koko illan, ja huomasin myös, että luultavasti temppuni oli armeijaikäisille neidoille kautta aikain ensimmäinen kokemus siitä, että rumissakin ruusuissa voi olla piikkejä.
No eihän tuo totuuden nimissä mikään oikea sananlasku olekaan, mutta minä nyt satun olemaan ilmeiden kerääjä, ja siksi pitää aina välillä puhua oksaisia. Ja onhan sekin aspekti, että kun on riittävän törppö, sukupuolikollegoideni pisteet välittömästi nousevat. Parta näyttää ajetummalta juntin vierellä.
15.6.2018
George Orwellilla, suomalaisittain Yrjö Örvelöllä, oli helppo elämä: hänen uransa kukkiessa dystopioiden toteutumisaika oli vielä noin 20 vuotta. Tämä tarkoittaa, että käärittyään kunnon massit seuraavan helvetin täsmällisestä pohjapiirroksesta ehti vielä hyvän tovin tanssittaa beibistöä maalla ja merellä, ennen kuin siihen kuvaamaansa helvettiin joutui.
Minä siemailin äsken olutta terassilla, ja pohdin kauniskulmakarvaisen naisen puhuttelemista. Katsekontaktin saaminen oli mahdotonta, mutta tiedän syyn - jopa verraten epäviehättävästä olemuksestani poikkeavankin syyn: hänen seksuaalisuutensa, sikäli kuin sitä on, on siirtynyt jäännöksettömästi virtuaaliseen sfääriin, josta se tihkuu reaalimaailmaan huomattavan tiukoin identiteettipoliittisin ehdoin.
Mieleni kääntyi pian dystopian maalailuun, ja tulin ajatelleeksi jonkinlaista kasvontunnistuksella toimivaa hälytyslaitetta, joka ilmoittaa, ketkä paikalla olijoista ovat tykänneet henkilön uusimmasta kampauksesta jossain kuvanjulkaisualustalla. En innostunut tästä ajatuksesta pätkääkään, koska se tuntui kahden vuoden perästä seuraavalta todellisuudelta, ja arvelenpa, että tuollainen on jossain korealaisissa bileissä jo käytössäkin.
Minä vielä rimpuilen aikaani vastaan: kerran Kalliossa tyttöporukka tilautti itselleen tuopit jollain englantilaisella nuorella vilpertillä, ja minä läksin hänen mukaansa tuopinkantomieheksi. Kun työnsin tuopit tyttöjen pöytään, totesin muikealla ilmeellä: "Ahneet ensin, niin kuin Savossa sanotaan." Kosto kesti koko illan, ja huomasin myös, että luultavasti temppuni oli armeijaikäisille neidoille kautta aikain ensimmäinen kokemus siitä, että rumissakin ruusuissa voi olla piikkejä.
No eihän tuo totuuden nimissä mikään oikea sananlasku olekaan, mutta minä nyt satun olemaan ilmeiden kerääjä, ja siksi pitää aina välillä puhua oksaisia. Ja onhan sekin aspekti, että kun on riittävän törppö, sukupuolikollegoideni pisteet välittömästi nousevat. Parta näyttää ajetummalta juntin vierellä.
15.6.2018
"Evoluutiosta" puhutaan aika samaan sävyyn kuin jumalasta aikanaan. Diskurssi ei ole tosiasiassa maallistunut, vain sen henkilöityminen - enää ei uskota hyvään ja pahaan, mutta uskotaan edelleen kaikkivaltiaaseen, joka on viimekätinen palautuspiste ja jonka tahto on ylittämätön.
Olen viime päivinä törmännyt useisiin keskusteluihin, joissa esiintyy tällaisia: "evoluutio on luonut inhmisen sellaiseksi" tai "evoluutio ei anna tämän tapahtua". Joku voisi sanoa, että nämä ovat vain lipsahduksia, mutta epäilen. Joillekin jumalan on pakko olla 'substantiivimuotoinen'.
Asia liittynee sihen, että itselle halutaan varata verbioleminen, esim. 'vapaus'. Jumala (tai siis esimerkiksi evoluutio) on näin ymmärrettynä toisista ihmisistä irtisanoutumisen looginen kääntöpuoli tavallaan: Jeesus rakastaa sinua - minä en.
19.1.2015
Sittemmin satuin samoille työmaille Amerikassa lapsuutensa viettäneen pankkiirinpojan kanssa, ja hän käytti suvereenisti termiä "evoluotio", huom. diftongi sanan sisällä.
Olen viime päivinä törmännyt useisiin keskusteluihin, joissa esiintyy tällaisia: "evoluutio on luonut inhmisen sellaiseksi" tai "evoluutio ei anna tämän tapahtua". Joku voisi sanoa, että nämä ovat vain lipsahduksia, mutta epäilen. Joillekin jumalan on pakko olla 'substantiivimuotoinen'.
Asia liittynee sihen, että itselle halutaan varata verbioleminen, esim. 'vapaus'. Jumala (tai siis esimerkiksi evoluutio) on näin ymmärrettynä toisista ihmisistä irtisanoutumisen looginen kääntöpuoli tavallaan: Jeesus rakastaa sinua - minä en.
19.1.2015
Sittemmin satuin samoille työmaille Amerikassa lapsuutensa viettäneen pankkiirinpojan kanssa, ja hän käytti suvereenisti termiä "evoluotio", huom. diftongi sanan sisällä.
Luulen, että musiikin tahdeissakin on vähän se, että 3 ja 4 on jotenkin niin maagisesti eri asia. Ihminen osaa tietääkseni laskea juuri seitsemään vilauksella, ja onhan nyt joku seitsenpäinen saatana täysin eri asia kuin kahdeksanpäinen saatana. Kahdeksanpäisen saatanan tapauksessa tulee heti mieleen, että onko se jokin askarreltu saatanana, jolla on kaksi tasavertaista moduulia, mikä on epäilyttävää ja noloa, vähän kuin MacGyver roikkumassa jostain vaijerista kaksin käsin ja ilman että toisessa kädessä on ruuvimeisseli.
Tavallaan neliö on kaksi kolmiota, muttei kolmio niin suorasukaisesti kaksi neliötä. Todellisuutta pitää haavoittaa palauttaakseen kolmion neliöihin, kun taas neliössä näkee kolmiomaisuuden heti ihan sen sisällä.
(Tähän liittyy sekin, että suomen sanat kahd-eksan ja yhd-eksän ovat johdoksia kymmenestä.)
(Tähän liittyy sekin, että suomen sanat kahd-eksan ja yhd-eksän ovat johdoksia kymmenestä.)
27.1.2015
Satieta on vaikea hyräillä. Silti hänen musiikkinsa on kuultuna kaunista ja artikuloituvaa, vähän kuin unesta kotoisin.
Juju lienee siinä, että luonnollisella tavalla kompleksi melodia pelkistyy ihmisen päässä kuin tyhjentyvä ilmapatja, ja ihminen haluaa aina täyttää muodon uudestaan.
Muun muassa Beatlesin Yesterday on pop-kappaleeksi jotenkin juuri edellisessä mielessä maaginen, menee täsmälleen länsimaisen taidemusiikin jollekin rajalle ylittämättä sitä. Siinä on jotenkin just se, että mikä on se sävel mihin mikäkin suhtautuu, sen metsästys alitajunnassa on haastavampaa, mutta samalla pinnalta se on myös jotenkin yksinkertainen lällätys. Aivan kuten länsimainen kulttuuri tai ihminen.
Kun Yesterday soi ravintolassa, hetkessä koko paikka tuntuu muuttuvan kirkoksi. Puheet vaimenevat. Sen sijaan esimerkiksi Moonlight Shadow on vain täydellinen pop-biisi - hyvä yritys keksiä ikiliikkuja. Hyvä alppihiihtosuoritus; säilyttää oman vauhtinsa.
27.1.2015, viimeinen kappale keväältä 2018
Juju lienee siinä, että luonnollisella tavalla kompleksi melodia pelkistyy ihmisen päässä kuin tyhjentyvä ilmapatja, ja ihminen haluaa aina täyttää muodon uudestaan.
Muun muassa Beatlesin Yesterday on pop-kappaleeksi jotenkin juuri edellisessä mielessä maaginen, menee täsmälleen länsimaisen taidemusiikin jollekin rajalle ylittämättä sitä. Siinä on jotenkin just se, että mikä on se sävel mihin mikäkin suhtautuu, sen metsästys alitajunnassa on haastavampaa, mutta samalla pinnalta se on myös jotenkin yksinkertainen lällätys. Aivan kuten länsimainen kulttuuri tai ihminen.
Kun Yesterday soi ravintolassa, hetkessä koko paikka tuntuu muuttuvan kirkoksi. Puheet vaimenevat. Sen sijaan esimerkiksi Moonlight Shadow on vain täydellinen pop-biisi - hyvä yritys keksiä ikiliikkuja. Hyvä alppihiihtosuoritus; säilyttää oman vauhtinsa.
27.1.2015, viimeinen kappale keväältä 2018
"kongressimatkoilla"
Työelämän hiekkalaatikkomaisuus on rutkasti aliarvoitu ilmiö. Kuulostaa puoliulkopuolisen kateellisen panettelulta, mutta väittäisin, että "työelämän" monet erityispiirteet selittyvät parhaiten sillä, että ihmiset haluavat päästä käyttämään jotain muutaman vuoden ikävaiheessa kehittyneitä tunneresurssejaan: pelaamaan valtapelejä, kiiltämään, kokemaan, tekemään toisia kateelliseksi, kampittamaan jne. Jos työelämän ainoana taustatarpeena olisi tuotanto sillä tarmolla kuin joku asialleen omistautunut (nuori) taiteilija tai tieteilijä haluaa ymmärtää itseään ja maailmaa, niin mielikuvituksen ja kaaoksen vaatimukset näkyisivät siitä paljon selvemmin, eivätkä rahan ja ajan tyyppiset arkkibanaliteetit voisi ottaa noin vain täydellisesti haltuun koko kenttää.
Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tuntevat olevansa olemassa vasta konferenssissa. Heidän mielestään yhteiskunnalliset ongelmat ovat sitä, että itse ei pääse tai omat kaverit eivät pääse konferenssiin.
29.1.2015
Työelämän hiekkalaatikkomaisuus on rutkasti aliarvoitu ilmiö. Kuulostaa puoliulkopuolisen kateellisen panettelulta, mutta väittäisin, että "työelämän" monet erityispiirteet selittyvät parhaiten sillä, että ihmiset haluavat päästä käyttämään jotain muutaman vuoden ikävaiheessa kehittyneitä tunneresurssejaan: pelaamaan valtapelejä, kiiltämään, kokemaan, tekemään toisia kateelliseksi, kampittamaan jne. Jos työelämän ainoana taustatarpeena olisi tuotanto sillä tarmolla kuin joku asialleen omistautunut (nuori) taiteilija tai tieteilijä haluaa ymmärtää itseään ja maailmaa, niin mielikuvituksen ja kaaoksen vaatimukset näkyisivät siitä paljon selvemmin, eivätkä rahan ja ajan tyyppiset arkkibanaliteetit voisi ottaa noin vain täydellisesti haltuun koko kenttää.
Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka tuntevat olevansa olemassa vasta konferenssissa. Heidän mielestään yhteiskunnalliset ongelmat ovat sitä, että itse ei pääse tai omat kaverit eivät pääse konferenssiin.
29.1.2015
Työstä revitty harhainen etenemisen ja kasvun kokemus.
Ei välttämättä ole sattumaa, että kristinuskon tietty kiertoja, syklejä ja kaaria ihannoiva eetos (kaariholvit jne!) muuuttuu pankki-katedraalien äärigotiikaksi ja suru-uskonto kasvu-uskonnoksi (Canetti), kun "maaseutu vaipuu kyyneliin, sillä jumala on muuttanut kaupunkiin" vai miten Alanko aikanaan sanoittelikaan.
Ihmiset eivät enää näe kasvukaaria ympäristössään, eikä ylimalkaan mitään sulkeutuvia kaaria. Länsimainen ihminen voi viettää halutessaan kokonaisen elämän niin ettei näe kuollutta ruumista, edes syömänsä eläimen.
3.2.2015
Ei välttämättä ole sattumaa, että kristinuskon tietty kiertoja, syklejä ja kaaria ihannoiva eetos (kaariholvit jne!) muuuttuu pankki-katedraalien äärigotiikaksi ja suru-uskonto kasvu-uskonnoksi (Canetti), kun "maaseutu vaipuu kyyneliin, sillä jumala on muuttanut kaupunkiin" vai miten Alanko aikanaan sanoittelikaan.
Ihmiset eivät enää näe kasvukaaria ympäristössään, eikä ylimalkaan mitään sulkeutuvia kaaria. Länsimainen ihminen voi viettää halutessaan kokonaisen elämän niin ettei näe kuollutta ruumista, edes syömänsä eläimen.
3.2.2015
marxin virhe
Jotenkin veikkaan, että porvarit eivät olleet tehneet mitään "vallankumousta" mitään järjestäytynyttä aatelistoa vastaan, mistä voisi ottaa legitiimisti mallia. Aatelisto ei ollut tuotantojärjestys, eivätkä porvarit olleet heitä vihaisesti kampittavia janttelaisia, vaan porvareilla oli siirtomaa-ajan myötä jo jokin sellainen substanssiosaaminen, jota ancien régime ei pystynyt enää hallitsemaan. Porvarit eivät tulleet alhaaltapäin, ei ollut Pellonpään yksivirkkeiset repliikit saundträkkinä.
Se muutos ei ollut tosiaankaan organisaatioiden ja instituutioiden transformaatio, vaan syvästi symbolinen homma, jotain jumalan potkaisemista kauemmas ihmiskunnasta. Eikä se ollut edes mikään sivistyksen taitekohta, vaan monet uuden ajan neroista olivat jo elämäntyönsä tehneet, kun politiikassa alkoi vasta kuohua. Työväen kamppailu oli ja jossain määrin on yhä edelleen jotain paljon tautologisempaa ja porvarillisen maailman sisäistä touhua. Mitä en siis dissaa, mutta kiistän tuon hegeliläisen historiahomman Marxilla.
Mietin jotenkin myös Donetskin¹ myötä kaikkien sotien kaoottisuutta, ja että missä määrin joku Ranskan vallankumouskin voi olla oikeasti myytti. Tavallaanhan se oli symbolisesti ja jälkikäteen nähtynä nykymuotoisen politiikan alku, ehkä, mutta myös jotain sellaista, missä jokin jo sisältä ontto rakenne tuli hetkessä alas. Samalla de facto siellä varmaan roska- ja rosvojoukot riehui keskenään, suvut juonitteli, rakkaudessa pettyneet unelmoi veriroiskeista ja ulkovallat halusi päästä eri tavoin osingolle. Eikä mennyt kauaa ennen kuin monarkismi oli palannut Napoleonin muodossa.
5.2.2015
¹) Ukrainan sota käynnissä
Jotenkin veikkaan, että porvarit eivät olleet tehneet mitään "vallankumousta" mitään järjestäytynyttä aatelistoa vastaan, mistä voisi ottaa legitiimisti mallia. Aatelisto ei ollut tuotantojärjestys, eivätkä porvarit olleet heitä vihaisesti kampittavia janttelaisia, vaan porvareilla oli siirtomaa-ajan myötä jo jokin sellainen substanssiosaaminen, jota ancien régime ei pystynyt enää hallitsemaan. Porvarit eivät tulleet alhaaltapäin, ei ollut Pellonpään yksivirkkeiset repliikit saundträkkinä.
Se muutos ei ollut tosiaankaan organisaatioiden ja instituutioiden transformaatio, vaan syvästi symbolinen homma, jotain jumalan potkaisemista kauemmas ihmiskunnasta. Eikä se ollut edes mikään sivistyksen taitekohta, vaan monet uuden ajan neroista olivat jo elämäntyönsä tehneet, kun politiikassa alkoi vasta kuohua. Työväen kamppailu oli ja jossain määrin on yhä edelleen jotain paljon tautologisempaa ja porvarillisen maailman sisäistä touhua. Mitä en siis dissaa, mutta kiistän tuon hegeliläisen historiahomman Marxilla.
Mietin jotenkin myös Donetskin¹ myötä kaikkien sotien kaoottisuutta, ja että missä määrin joku Ranskan vallankumouskin voi olla oikeasti myytti. Tavallaanhan se oli symbolisesti ja jälkikäteen nähtynä nykymuotoisen politiikan alku, ehkä, mutta myös jotain sellaista, missä jokin jo sisältä ontto rakenne tuli hetkessä alas. Samalla de facto siellä varmaan roska- ja rosvojoukot riehui keskenään, suvut juonitteli, rakkaudessa pettyneet unelmoi veriroiskeista ja ulkovallat halusi päästä eri tavoin osingolle. Eikä mennyt kauaa ennen kuin monarkismi oli palannut Napoleonin muodossa.
5.2.2015
¹) Ukrainan sota käynnissä
maanantai 11. kesäkuuta 2018
reviisori
Illalla raitiovaunuun astui pienikokoinen kasvoiltaan viinan parkkiinnuttama sinipukuinen, hymyilevä tarkastaja.
Vastassa oli ryhmä juhlatuulella olevia afrikkalaistaustaisia nuoria. Tarkastaja, ilmeisesti konservatiivien pakkotyöllistämisohjelman uhri tai autettava, miten päin tämän kukin haluaa nähdä, koki ilmiselvää alemmuudentunnetta vierasta kieltä (englantia) taitavien elinvoimaisten nuorten hyvähenkisen ryppään edessä. Onneksi minä olin potentiaalisena rötösherrana paikalla tarjoten tarkastajalle tekemistä.
Tarkastaja eteni karkuun vaunun syvempiin osiin kysellen systemaattisesti lähinnä ystävällisen näköisten ihmisten lippuja. Yleensä ottaen hän vain vilkaisi niitäkin, ja kun hän sanoi kiitos, hän todella tarkoitti sitä: "Kiitos, että kunnioititte minua ihmisenä, ettekä lähettänyt minua pois, vaikka häiritsin iltaanne." Pienen kierroksen jälkeen mies tuli takaisin kohdalleni, ja ilmeisesti joko kahden minuutin takaiset tapahtumat unohtaneena tai afrikkalaisten rypästä uudelleen säikähtäen hän tuli luokseni: "Hyvää iltaa. Tarkastaisin matkalippunne."
Näytettyäni lippuani tällä kertaa jo väistämättä hivenen hymyillen tarkastaja rohkaistui. Hän seisahtui viereeni tyytyväisenä iltapuhteensa juuri päätökseen saamaansa osaan, ja mutisi minulle tuttavallisesti, silmissään väsynyt mutta hyväntahtoinen luottamuksen loimu: "Ovat ehtineet jo vetää kunnolla perseet olalle..." "Anteeksi kuinka?", kysyin korviani aluksi kaiken jälkeenkin puoliksi uskomatta. "Ovat hyvässä vauhdissa ... ovat vetäneet perseet olalle, nuo neekerit", tarkastaja sanoi suorastaan laupiaasti hymyillen, jopa naurahtaen, ja häntä leikkimielisesti pilkkaaviin englanninkielisiin keskustelunpätkiin kielitaidottomuuttaan hengen tasolta yhtyen.
Muistin vanhat keski-eurooppalaisen lukion opetukset ns. faattisesta viestinnästä. Tarkastajan lähdettyä jäin laskeskelamaan yhtälöä, kuinkahan paljon sosiaalisen median tuhoaallon jäljiltä ihmisiin jää kykyä ymmärtää, että osalla maailman sanoista ihminen yrittää sulkea kommunikatiivisen piirin, jossa häntä kuunneltaisiin. Motivaatiopohja on oikeasti mahdoton päätellä deduktiivisesti mistään sanasta, edes iskulauseesta.
11.6.2018
Illalla raitiovaunuun astui pienikokoinen kasvoiltaan viinan parkkiinnuttama sinipukuinen, hymyilevä tarkastaja.
Vastassa oli ryhmä juhlatuulella olevia afrikkalaistaustaisia nuoria. Tarkastaja, ilmeisesti konservatiivien pakkotyöllistämisohjelman uhri tai autettava, miten päin tämän kukin haluaa nähdä, koki ilmiselvää alemmuudentunnetta vierasta kieltä (englantia) taitavien elinvoimaisten nuorten hyvähenkisen ryppään edessä. Onneksi minä olin potentiaalisena rötösherrana paikalla tarjoten tarkastajalle tekemistä.
Tarkastaja eteni karkuun vaunun syvempiin osiin kysellen systemaattisesti lähinnä ystävällisen näköisten ihmisten lippuja. Yleensä ottaen hän vain vilkaisi niitäkin, ja kun hän sanoi kiitos, hän todella tarkoitti sitä: "Kiitos, että kunnioititte minua ihmisenä, ettekä lähettänyt minua pois, vaikka häiritsin iltaanne." Pienen kierroksen jälkeen mies tuli takaisin kohdalleni, ja ilmeisesti joko kahden minuutin takaiset tapahtumat unohtaneena tai afrikkalaisten rypästä uudelleen säikähtäen hän tuli luokseni: "Hyvää iltaa. Tarkastaisin matkalippunne."
Näytettyäni lippuani tällä kertaa jo väistämättä hivenen hymyillen tarkastaja rohkaistui. Hän seisahtui viereeni tyytyväisenä iltapuhteensa juuri päätökseen saamaansa osaan, ja mutisi minulle tuttavallisesti, silmissään väsynyt mutta hyväntahtoinen luottamuksen loimu: "Ovat ehtineet jo vetää kunnolla perseet olalle..." "Anteeksi kuinka?", kysyin korviani aluksi kaiken jälkeenkin puoliksi uskomatta. "Ovat hyvässä vauhdissa ... ovat vetäneet perseet olalle, nuo neekerit", tarkastaja sanoi suorastaan laupiaasti hymyillen, jopa naurahtaen, ja häntä leikkimielisesti pilkkaaviin englanninkielisiin keskustelunpätkiin kielitaidottomuuttaan hengen tasolta yhtyen.
Muistin vanhat keski-eurooppalaisen lukion opetukset ns. faattisesta viestinnästä. Tarkastajan lähdettyä jäin laskeskelamaan yhtälöä, kuinkahan paljon sosiaalisen median tuhoaallon jäljiltä ihmisiin jää kykyä ymmärtää, että osalla maailman sanoista ihminen yrittää sulkea kommunikatiivisen piirin, jossa häntä kuunneltaisiin. Motivaatiopohja on oikeasti mahdoton päätellä deduktiivisesti mistään sanasta, edes iskulauseesta.
11.6.2018
Ehdoton aikamme ideologinen kulmakivi:
Googlessa löytyy jotain ziljoona hakutulosta sidotulla sanaparilla "hyvä ja asiallinen", muttei yhtään sellaisia kuin "huono ja asiallinen" tai "hyvä ja asiaton". Tähänkään epäkohtaan ei maassamme juurikaan kiinnitetä huomiota.
25.2.2015
Googlessa löytyy jotain ziljoona hakutulosta sidotulla sanaparilla "hyvä ja asiallinen", muttei yhtään sellaisia kuin "huono ja asiallinen" tai "hyvä ja asiaton". Tähänkään epäkohtaan ei maassamme juurikaan kiinnitetä huomiota.
25.2.2015
Tänä päivänä¹ lukemani uutisen mukaan unkarilainen Jobbik-puolue pitää puolisalaista "akatemiaa", jossa se väittää Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumia "vasemmistolaiseksi levottomuuden aiheuttamiseksi". Ja siis tuomitsee myös reformaation ja renessanssin (!).
"Perhearvoja" kannattamaan astuu jollain ihmeen logiikalla politiikassa aina kaikista pimein sakki. Tuo jokin sakki, jolle ei tee historian harrastelu hyvää.
Ja länsimainen yhteiskunta on yllättävän huonosti varautunut jotenkin kehittämään täsmälliset - siis ei vaistonvarais-intuitiiviset - käsitteet tälle, mikä tuollaisessa grandiöösissä identiteetinmuodostuksessa on vaarallista. Se, että ne on "taludellisesti tehottomia" tai "irrationaalisia", ei riitä. Myös talousfanatismi (à la Stubb) on taloudellisesti tehotonta ja irrationaalista, vaikkei se ole mitään varsinaista fasismia.
Uusliberalismihan on vähän kuin sitä mieltä, ettei muilla paitsi itsellä ole mitään väliä, ja siltä pohjalta tuollaisia haihattelijoita ei voi tietysti kumota, ainakaan jos ne ovat jo saaneet oikeasti jalansijaa. Unkarissa tuon Jobbikin kannatus on nuorten keskuudessa suurin, jotain kolmanneksen, ja koko väestöstä joidenkin kyselyjen mukaan noin neljänneksen äänioikeutetuista. Nämä eivät ole ihan pieniä lukuja. Venäjällä ja Turkissa jokin jossain määrin tuon tyyppinen posse taitaa olla ihan oikeasti vallallakin, ainakin tänne tihkuvien uutisten valossa.
¹) 26.2.2015
Poliittinen kenttä on sittemmin muuttunut. Valtapuolue Fidesz on siirtynyt lisää oikealle ja Jobbik on alkanut kosiskelemaan vasemmiston (!) ääniä.
Tämän tuuttauksen voi kai lukea tietyllä tavalla kaksoistuuttauksena tuon edellisen kanssa.
"Perhearvoja" kannattamaan astuu jollain ihmeen logiikalla politiikassa aina kaikista pimein sakki. Tuo jokin sakki, jolle ei tee historian harrastelu hyvää.
Ja länsimainen yhteiskunta on yllättävän huonosti varautunut jotenkin kehittämään täsmälliset - siis ei vaistonvarais-intuitiiviset - käsitteet tälle, mikä tuollaisessa grandiöösissä identiteetinmuodostuksessa on vaarallista. Se, että ne on "taludellisesti tehottomia" tai "irrationaalisia", ei riitä. Myös talousfanatismi (à la Stubb) on taloudellisesti tehotonta ja irrationaalista, vaikkei se ole mitään varsinaista fasismia.
Uusliberalismihan on vähän kuin sitä mieltä, ettei muilla paitsi itsellä ole mitään väliä, ja siltä pohjalta tuollaisia haihattelijoita ei voi tietysti kumota, ainakaan jos ne ovat jo saaneet oikeasti jalansijaa. Unkarissa tuon Jobbikin kannatus on nuorten keskuudessa suurin, jotain kolmanneksen, ja koko väestöstä joidenkin kyselyjen mukaan noin neljänneksen äänioikeutetuista. Nämä eivät ole ihan pieniä lukuja. Venäjällä ja Turkissa jokin jossain määrin tuon tyyppinen posse taitaa olla ihan oikeasti vallallakin, ainakin tänne tihkuvien uutisten valossa.
¹) 26.2.2015
Poliittinen kenttä on sittemmin muuttunut. Valtapuolue Fidesz on siirtynyt lisää oikealle ja Jobbik on alkanut kosiskelemaan vasemmiston (!) ääniä.
Tämän tuuttauksen voi kai lukea tietyllä tavalla kaksoistuuttauksena tuon edellisen kanssa.
Hesarista kommentti:
"Itse asiassa lapsien hankkiminen on sitäkin itsekkäämpää: lapsethan tehdään vain ja ainoastaan itsekkäistä syistä. Tyydytetään halua hoivata, jatkaa sukua, hankkia perillinen, monistaa itsensä, jäädä kotiin yhteiskunnan tuilla, saada puettava nukke tai sopiva palanen julkisuuskuvaan - mikä nyt kunkin ihmisen perimmäinen motiivi onkin.
Eikä päätös rajoitu vain omaan napaan. Päätös hankkia lapsia vaikuttaa myös lapseen. Olisiko lapsi halunnut omat vanhempansa, jos olisi saanut valita? Kun lukee enenevässä määrin uutisia julmuuksista lapsia kohtaan, vastaus olisi yllättävän usein ei.
Lapsien tekemättä jättäminen ei puolestaan vaikuta kuin yksilöön itseensä. Kukaan ei kärsi - ja veronmaksajat sekä luonto kaikkein vähiten. Lapsi on kuitenkin pahin ekokatastrofi, jonka yksityinen henkilö voi normaalitoiminnallaan maailmalle aiheuttaa. Nettoveronmaksajia on puolestaan suomalaisesta väestöstä vähemmistö, joten suurimmalla todennäköisyydellä syntyvä lapsi maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin tuottaa.
Lapset - täydellisen itsekäs valinta - ja tehty vain tyydyttämään omia mielihaluja ja tarpeita. Tämähän on totuus, jos peiliin uskaltaa katsoa."
Alku pätevää psykoanalyysiä, viimeiset kaksi kappaletta sitä liberalismia, jota muslimit, ortodoksit, psykootikot ja ylipäätään kaikenlaiset vitalistit meissä nykylänsimaisissa en masse vihaa. Pöyristyttävin väite on, että vähemmistö syntyvistä lapsista on "tuottavia". Jos minä ajattelen, että joku julkeaa väittää mahdollista lastani tältä perustalta turhaksi, että se taikoo jonkun mielestä vähemmän imaginäärisiä numeroita kuin joku lahjaton pankkiiri, niin kohta muutan itsekin Syyriaan taistelemaan tuollaista vastaan.
Tai no en muuta, mutta onhan tuo vastenmielistä. Huomaa myös ekologian ilmeinen liittyminen ihmisvihaan. Samoin (tässä mielessä) liberaalit kommentaattorit sanoo eksplisiittisesti, ettei suomalaisuudella ole mitään erityistä merkitystä. Tämä on rajatapaus regressiivisyyden suhteen; sitovat perinteet ovat enimmäkseen regressiota, mutta jonkinlaisen yhteisön pitäminen fokuksessa mielestäni ei. Näitä asioita ei voi oikeasti ajatella noin, että näkee kaikki muut ihmiset kontingenttinä. Se ei ole ainakaan mitään ehtaa epäitsekkyyttä, mitenkään nyt kanin tavoin lisääntymistä ihannoimatta. Tämä on taas tämä kaiken jyräävä diskursiivisuus ja subjektiivisuus.
26.2.2015
Pannut merkille sittemmin, että kolmikymppisiksi-kolmivitosiksi elämyksiä hamstraaville ihmisille (naisille) tämä tarve selittää lisääntymättömyys valinnaksi ja jopa hyväksi asiaksi on vielä paljon määrittävämpi kuin tajusin tuolloin. Esimerkiksi nyt välillä Suomessa asuttuani ymmärrän, että tämän ylläolevan pöytälaatikko-jatkokommenttini sävy puuroutettaisiin alitajunnassa jonkinlaisen naisten synnytyskoneeksi alistamisen tarpeen kanssa joissakin piireissä. Jätettäköön asia vuosikymmenten ratkaistavaksi.
"Itse asiassa lapsien hankkiminen on sitäkin itsekkäämpää: lapsethan tehdään vain ja ainoastaan itsekkäistä syistä. Tyydytetään halua hoivata, jatkaa sukua, hankkia perillinen, monistaa itsensä, jäädä kotiin yhteiskunnan tuilla, saada puettava nukke tai sopiva palanen julkisuuskuvaan - mikä nyt kunkin ihmisen perimmäinen motiivi onkin.
Eikä päätös rajoitu vain omaan napaan. Päätös hankkia lapsia vaikuttaa myös lapseen. Olisiko lapsi halunnut omat vanhempansa, jos olisi saanut valita? Kun lukee enenevässä määrin uutisia julmuuksista lapsia kohtaan, vastaus olisi yllättävän usein ei.
Lapsien tekemättä jättäminen ei puolestaan vaikuta kuin yksilöön itseensä. Kukaan ei kärsi - ja veronmaksajat sekä luonto kaikkein vähiten. Lapsi on kuitenkin pahin ekokatastrofi, jonka yksityinen henkilö voi normaalitoiminnallaan maailmalle aiheuttaa. Nettoveronmaksajia on puolestaan suomalaisesta väestöstä vähemmistö, joten suurimmalla todennäköisyydellä syntyvä lapsi maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin tuottaa.
Lapset - täydellisen itsekäs valinta - ja tehty vain tyydyttämään omia mielihaluja ja tarpeita. Tämähän on totuus, jos peiliin uskaltaa katsoa."
Alku pätevää psykoanalyysiä, viimeiset kaksi kappaletta sitä liberalismia, jota muslimit, ortodoksit, psykootikot ja ylipäätään kaikenlaiset vitalistit meissä nykylänsimaisissa en masse vihaa. Pöyristyttävin väite on, että vähemmistö syntyvistä lapsista on "tuottavia". Jos minä ajattelen, että joku julkeaa väittää mahdollista lastani tältä perustalta turhaksi, että se taikoo jonkun mielestä vähemmän imaginäärisiä numeroita kuin joku lahjaton pankkiiri, niin kohta muutan itsekin Syyriaan taistelemaan tuollaista vastaan.
Tai no en muuta, mutta onhan tuo vastenmielistä. Huomaa myös ekologian ilmeinen liittyminen ihmisvihaan. Samoin (tässä mielessä) liberaalit kommentaattorit sanoo eksplisiittisesti, ettei suomalaisuudella ole mitään erityistä merkitystä. Tämä on rajatapaus regressiivisyyden suhteen; sitovat perinteet ovat enimmäkseen regressiota, mutta jonkinlaisen yhteisön pitäminen fokuksessa mielestäni ei. Näitä asioita ei voi oikeasti ajatella noin, että näkee kaikki muut ihmiset kontingenttinä. Se ei ole ainakaan mitään ehtaa epäitsekkyyttä, mitenkään nyt kanin tavoin lisääntymistä ihannoimatta. Tämä on taas tämä kaiken jyräävä diskursiivisuus ja subjektiivisuus.
26.2.2015
Pannut merkille sittemmin, että kolmikymppisiksi-kolmivitosiksi elämyksiä hamstraaville ihmisille (naisille) tämä tarve selittää lisääntymättömyys valinnaksi ja jopa hyväksi asiaksi on vielä paljon määrittävämpi kuin tajusin tuolloin. Esimerkiksi nyt välillä Suomessa asuttuani ymmärrän, että tämän ylläolevan pöytälaatikko-jatkokommenttini sävy puuroutettaisiin alitajunnassa jonkinlaisen naisten synnytyskoneeksi alistamisen tarpeen kanssa joissakin piireissä. Jätettäköön asia vuosikymmenten ratkaistavaksi.
ystävä
Pyörän hajottua olen mennyt futiskyydit X-nimisen paikallisen herran Audissa, ja sen kanssa siinä tulee juteltua kaikkea harmitonta (sinällään se on ilmeisen älykäs ihminen, joka on työstänyt jonkinlaisen perusvihan itsessään harkitsevaksi ja empaattiseksi luonteeksi - mutta jos sille syöttää verryttelyssä metrin vinoon, se "kostaa" heti, siltä varalta, että kyseessä oli loukkaus).
Jotenkin alkaa aina masentaa enemmän, kun tajuaa, että perushyvän tyypin kanssakaan ei voi tässä maailmassa jutella mistään, kun fokuksessa on aina työ ja matkustaminen. Näistä se on silleen ylpeä, itse taas en edes matkustele ja työkään ei mulle sinällään kauheasti merkitse, niin en voi oikein vastata muuta kuin että niin, mun työ taas on 1800-luvun liukuhihna omissa aivoissa, mille se hymähti empaattisesti.
Katselin kuitenkin yönmustaa kolean näköistä maantietä ja ajattelin, että meidän maksimiläheisyystaso ehkä on kuin onkin tässä. Ilmavaihtoteknologiamessut ei puhuttele mua, ja pelkään, että jotenkin jos yrittäisin kertoa, mitä koen tässä maailmassa, se "ymmärtäisi ymmärtämättä" - ikään kuin luullen, että mun tunteet on jotain "mun valintoja", joita pitää "kunnioittaa", minkä se tekisi asiallisesti ja samalla kaiken inhimillisen ymmärryksen kehtoon tappaen. Tällaista tää on, työstä puheen ollen.
27.2.2015
Pyörän hajottua olen mennyt futiskyydit X-nimisen paikallisen herran Audissa, ja sen kanssa siinä tulee juteltua kaikkea harmitonta (sinällään se on ilmeisen älykäs ihminen, joka on työstänyt jonkinlaisen perusvihan itsessään harkitsevaksi ja empaattiseksi luonteeksi - mutta jos sille syöttää verryttelyssä metrin vinoon, se "kostaa" heti, siltä varalta, että kyseessä oli loukkaus).
Jotenkin alkaa aina masentaa enemmän, kun tajuaa, että perushyvän tyypin kanssakaan ei voi tässä maailmassa jutella mistään, kun fokuksessa on aina työ ja matkustaminen. Näistä se on silleen ylpeä, itse taas en edes matkustele ja työkään ei mulle sinällään kauheasti merkitse, niin en voi oikein vastata muuta kuin että niin, mun työ taas on 1800-luvun liukuhihna omissa aivoissa, mille se hymähti empaattisesti.
Katselin kuitenkin yönmustaa kolean näköistä maantietä ja ajattelin, että meidän maksimiläheisyystaso ehkä on kuin onkin tässä. Ilmavaihtoteknologiamessut ei puhuttele mua, ja pelkään, että jotenkin jos yrittäisin kertoa, mitä koen tässä maailmassa, se "ymmärtäisi ymmärtämättä" - ikään kuin luullen, että mun tunteet on jotain "mun valintoja", joita pitää "kunnioittaa", minkä se tekisi asiallisesti ja samalla kaiken inhimillisen ymmärryksen kehtoon tappaen. Tällaista tää on, työstä puheen ollen.
27.2.2015
sunnuntai 10. kesäkuuta 2018
laumanjohtaja
Aurinko paahtaa rinteessä olevalle verraten matalahkojen rakennusten ja rakennelmien ympäröimälle aukiolle kuin rangaistus. Metro- ja raitiovaunupysäkkien välillä huojuvat ihmiset näyttävät sillä jonkinlaisilta vaeltavilta beduiineilta, ja aukion reunalla kädet taskussa virnuileva flanööri saattaa siellä helposti kokea Quasimodon säteen lävistävän sydämensä jo ennen iltaa.
Eipä ihme siis, että sosialismin ränsistysjälkien siivoamisen myötä paikan keskelle ilmestynyt tuoreimman tyhjyydenpalvonnan estetiikkaa ilmentävä korokkeeton ja reunukseton suihkulähde vetää puoleensa virkistäytymisenjanoisia ihmettelijöitä.
Suihkulähde on myös tavallista ovelampi siinä suhteessa, että se sylkee ajoittain vain höyrymäistä vesisumua, toisena hetkenä nilkkoihin ylettyvää kevyttä kuplivaa vesisuihkua, taas kolmantena hetkenä miehen korkuista vesipylvästä, joka tulee kuin tykin suusta.
Suihkulähde on myös tavallista ovelampi siinä suhteessa, että se sylkee ajoittain vain höyrymäistä vesisumua, toisena hetkenä nilkkoihin ylettyvää kevyttä kuplivaa vesisuihkua, taas kolmantena hetkenä miehen korkuista vesipylvästä, joka tulee kuin tykin suusta.
Seisoskelen kivenheiton päässä ja näen kokonaisen koululuokan opettajineen tepastelevan vesisumussa. Mieleeni juolahtaa ajatus, etteivät he ehkä tiedä suihkulähteen systeemiä, ja jään tiirailemaan kiinnostuneena, mitä seuraavaksi tapahtuu. Otan verrokkiryhmäksi pulut, joilla on selvästi hyvin samantyyppinen sosiaalinen järjestäytyminen kuin koululuokalla, paitsi että he ovat ihmissilmin katsottuna koko ajan välitunnilla tai syömässä.
Kun vesisuihku muuttuu nilkan korkuiseksi vaahdoksi, pikkuruisin ja heikkohermoisin tyttö kirkaisee kuuluvasti, ja siinä silmänräpäyksessä, ulkopuolisesta tarkkailijasta käsittämättömällä nopeudella, lähes koko porukka on ymmärtänyt jostain hiuksenhienosta vivahteesta, yhdistellen tytön reaktiota ja todellisuutta, että heitä uhkaa vaara alhaalta. Flegmaattisimmatkin, aikuisia äijä myöten, heilahtavat massan paineella samaan suuntaan. Moni kirkuu tai päästää jonkin muun äänen.
Kun vaarasta on selvitty, lauman keskinäinen sidos on tilapäisesti selvästi koholla. Seuraa vapautunutta naureskelua ja kaikenlaista haavojen nuoleskelua, keskinäistä sandaalien ja lettien asettelua ja kaikkea sen tyyppistä.
Onhan ihminen alkujaan tämmöinenkin. Ei kaikki valta suuntaa voimaan ja kunniaan. Quasimodoilen kotiin hyväntuulisena ja optimistisena: ehkä vain joitakin kymmeniä tuhansia vuosia, ja tämän elämäntunteen varaan nojaava etiikka ja estetiikka on tullut takaisin!
11.6.2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)