Elokuvat ovat jonkinlaista metafyysistä turismia, halpalentoja oman kehon ulkopuolelle.

*

Luulen, että annettuun suuntaan tuijottelija unelmoi aina samasta: että jossain olisi "hyvä valta".

kyyhkyset

Nyt eletään jännittäviä aikoja. Ikkunalaudalleni on muuttanut pari kyyhkystä. Siellä ne panevat menemään, tasainen pyöreistä lähteistä tulevan kuuloinen kolina sulautuu perusdepressiivisen puolittaiseen aamuerektiooni aina kello kahdeksalta, kun unet olisivat muuten suloisimmillaan.

Ensireaktioni on aina avata ikkuna ja läväyttää se uudestaan kiinni, että lähtevät varmasti hiiteen. Sitten minut kuitenkin valtaa karu itse-epäilys: nuo ovat nähtävästi onnistuneet elämässä paremmin kuin minä. Tai kuka tietää, ehkä kyyhkyset eivät ole koskaan alun alkaenkaan tappaneet luontosuhdettaan ja seksuaalisuuttaan samalla tavalla kuin ihminen? Ehkäpä nuokin tuossa ovat vain normi keskiluokkaisia luusereita siivekkäässä muodossa? Mistä voin tietää?

Ja enkö minäkin, jos leikitään, että olisin lentokykyinen ja onnistunut jollain ilveellä neutraloimaan jonkun naaraspuolisen lajikumppanini narsismia riittävissä määrin itsestäni mielekkäältä tuntuvana hetkenä, liitelisi halki naapuruston ihmisten asumuksia rynkyttelemässä? Huokaisen ja käännän kylkeä. Mikäs minä olen tätäkään episodia häiritsemään, näinä valistuneina aikoina.

*

Ikkunalautani on selvästi hyvä niille. Olen jättänyt raskaat puiset kaihtimet taktisesti raolleen varmaan jo viime kesänä, että tuuletus toisi sisään mahdollisimman suuren määrän ilmaa suhteuttuna subtrooppisvivahteisiin hyönteisiin. Talvella näilläkään leveyspiireillä ei ole tällaisella väliä, lähinnä vain sillä että ikkuna on visusti kiinni. Isoissa myrskyissä nämä vanhat rakenteet taas tuntuvat kolisevan jollain tavalla joka asennossa.

Linnut mahtuvat joustavuuttaan kaihdinten alta, siellä ne kokevat olevansa suojassa. Kun astun - hienotunteisesti hetken valiten - pälyilemään niitä, ne katsovat hetken hämmentyneen oloisina, kuin kysyisivät neuvoa toisiltaan. Sitten toinen pyrähtää karkuun, ja toinen seuraa hetken päästä perässä. Vaikutelma on, että jos osoittautuisin riittävän monta kertaa vaarattomaksi, ne eivät enää karkaisi ensinkään. Niissä on selvästi jotain perimmäistä leppoisuutta.

*

Mitä nuo oikeastaan meistä ihmisistä ajattelevat? Onko niiden geneettisessä muistissa jokin taju siitä, että maailma on nyt outo ja tilapäinen, kummallisesti kovuuteen ja kulmikkuuteen viehtyneiden apinoiden hetkellisesti pilaama? Vai ottavatko ne talot, lyhtypylväät ja ikkunalaudat osana ikiaikaista luontoa, samanlaisena kuin graniitti on? Mistä ihmeestä tuota voi tietää?

Tätä pohtiessani tunnen itseni jonkinlaiseksi urbaaniksi rölliksi. Tunnetuin esikuvani itse taisi olla vielä ensimmäisen sukupolven akateeminen, hänen äitinsä povessa oli varmasti lyyrapinssi. Veikkaan, että Röllistä hänen alkuperäinen jantelainen vertaisryhmänsä tuntuu jonkinlaiselta hylkivältä roskajoukolta, kun taas kaupunkien varsinaiset ihmiset lähinnä roskaavalta joukolta, liian itsevarmalta ja pelottavalta, että muita näkökohtia jaksaisi lähteä loputtomasti tonkimaankaan.

Röllin kohtalo ei ole oikeasti kovin ruusuinen. Opiskeluaikoinaan hän kantoi mukanaan rahtusellisen jotain omituista mammutinkaatajan karmaa, piti yhteishengen tavoittelua itsestäänselvänä ja itki sisimmissään kaikenlaista tuhoa ja kuolemaa. Siksi - ja ehkä myös Tiina-tontun toivottoman ruotsinmielisyyden vuoksi - hän oli epätyydyttävistä opinnoistaan valmistuttuaan käytännössä pakotettu palaamaan törmäysvyöhykkeelle. Siellä hän toimii edelleen palkattomana diplomaattina. 

Nyt Röllin elämää sävyttää viinanhuuru, itsekseen hihittely ja ennen kaikkea eräänlainen lievä masokismin vire: hänellä ei ole lopullistuneessa välitilassaan mitään vääntövoimaa suhteessa henkilöihin, jotka kokee kohtalonpiirinsä sisäisiksi. Sosiaalisuus korvautuu luonnon totemisoinnilla, ja vähäisen hygieniakiinnostuksen vuoksi hänen elämänsä reunoja huuhtoo tällä hetkellä vain nettipornon valtameri. Nopea nettiyhteys pitää Röllin osana sivilisaatiota, sen tarkkailijajäsenenä.

* 

"Jos minulla olisi kova nälkä, nuo pulut varmaan maistuisivat hyvälle", ajattelen, ja nukahdan uudestaan.