mieli ja taika
Baltiassa eläminen oli kielispekulaation aarreaitta. Joskus Vilnan kauteni lopussa tutustuin tyttöön, jonka kanssa puhuimme kyllä englantia, mutta aina, kun häneltä loppui kielitaito kesken, pyysin häntä käyttämään liettualaista sanaa, ja järjestään arvasin edellisten vuosien aikana tajuntaani kuormaamaa vertailuaineistoa käyttäen suomenkielisen vastineen. Kerran oli puhe "niistä kasveista joissa on ne pienet jutut, tiedätkö, mitä tarkoitan - javai", ja ääntämyksen tietystä tummuudesta tunnistin tuon ikään kuin sanan jyvä etäisellä murteella lausutuksi versioksi. (Liettuaksi sana tarkoitti "viljaa".) Sitten tuli puhetta "siitä kuivasta vähän niin kuin ruohosta, šienas", tai "kohdasta missä joki rajoittuu maahan, krantas".
Joskus tuttuja sanoja pilkotti esiin suurten äänne-erojen takia vain nipin-napin (tyhjä - tuščia), toisinaan yhteydet tai siltä tuntuvat löydökset stimuloivat suoraan käsitteellistä ajattelua: medžio tuntui viittaavan puutavaraan, puusta tehtyyn, mutta samalla aineeseen yleensä - metsä tietysti tuli mieleen. Torilla ihmisten toistellessa kauppatilanteissa fraasia "man gerai" - "mulle käy" - tuli mieleen, että onkohan suomen sana "mongertaa" syntynyt vastaavissa tinkaamistilanteissa (tinka tarkoittaa muuten "sopii"). "Reikia", eli "tarvitaan", toi mieleen pienellä luovuudella sanan "reikä". "Ruoka" oli liettuaksi maistas, "punainen" raudonas (vrt. "rauta"). Sana laisvas tarkoitti vapaata ja toi mieleen suomen "laiskan", kelias ("tie") kelin ja pirštas ("sormi") esimerkiksi pirstaleen.
Jossain kohdin alkoi tuntua, että koko kielten luuranko oli jollain lailla yhteinen. "Vėl kartą" = vielä kerran, ja näin pois päin. Tein näitä huomioita sosiaaliympäristössä, jossa liettualaiset kokivat Suomen lähinnä jonkinlaiseksi kaukaiseksi hyvinvointimaaksi joka torjui ryssät ansiokkaasti toisessa maailmansodassa, ja kohtaamani suomalaiset taas pyörittelivät bisneksiään halvan kaljan maassa. Muistan, kuinka joku aika perusmukava sählyporukan tyyppi auton ratissa totesi pitkän juron hiljaisuuden jälkeen katseensa tiukasti tiessä pitäen: "Onks sulla töitä riittävästi? Jos ei oo, kysy pomolta." Aurinkolasisempaa puhetta en ollut vähään aikaan kuullut, ja meinasinkin vähän naurahtaa, kun kysyin, että miltä ihmeen pomolta. No, Prisman pomolta kuulemma.
Kauneimmat spekulaatioainekset - en voi tässä nyt taata huomioideni sataprosenttista tieteellistä relevanssia - olivat liettuan rakasta tarkoittava sana mieli - tuo tuossa on monikkomuoto (esim. "mieli kolegos") - sekä rauhaa tarkoittava liettuan sana taika, joka suorastaan kaivoi elämän pieksämästä sielustani (liettuaksi "siela") esiin sen hipeimpiä osia. - Tajusin myös liettuan indoeurooppalaisille vanhastaan ominaisen maneerisen maskuliinisanojen s:ään päättymisen (vrt. Marcus Aurelius, Odysseus jne.) kautta, että ne kielet, joissa sanoilla on suvut, ovat varmaankin lohkaisseet "naissanansa" adjektiivisista käyttötilanteista - "la luna", kuu ikään kuin "kivisenä taivaana", kun taas maskuliinit verbi-ilmaisuista - "der Mond" ikään kuin "taivaalla on kivi".
Tämän huuhtelun jälkeen kun kuulin tämän laulun kohdan 2.26, eli kun venäläinen teksti sanoo "mun kohdalla", "mulla" - koko säkeistö menee "on vaikeaa kertoa tai olla kertomatta, mitä on sydämelläni", jäin tietysti pohtimaan, onko tuo "syvällä sisällä" lopulta sama kuin suomen "uumen". Joku etymologi voisi varmaan vahvistaa tai kumota. Olennaista kuitenkin on, että kielet liittyvät toisiinsa ikään kuin toistensa "taipeissa", ja lainaumat vaativat varmaan myös tiettyä metafyysistä lämpötilaa.
keskiviikko 20. helmikuuta 2019
tiistai 19. helmikuuta 2019
hedelmöitysklinikoilla tulkanneen hajahöpinöitä ympäröivästä uskontotypologisesta muutoksesta
Uskonnolliselle liberalistille kokemus "omasta kropasta" on yhtä teesinomainen kuin edellisen moraalikauden ihmiselle (kulttuurisessa mielessä "kristitylle" tai vaikka ihan vain "rationaaliselle ihmiselle") oli jokin sellainen, että "sielu on ruumiin vankina" tai että "lopulta sielu ja ruumis ovat sama".
Tämä uskonnollisen dogmin - eräänlaisen siveyshöyrystä tiivistyneen käsitesakan - luonne tässä on tärkeää ymmärtää. Itseään ongelmoivan yksilön hauras omistusoikeus itseensä, sen suojelu, on hyvinvoivimmissa maissa kutakuinkin ajan moraalinen ykkösteema, ja se selittää hieman ruotimalla monia juttuja.
Esimerkiksi "rasismin" ilmiö saattaa olla jossain mielessä sitä, kun joku taho - yksilö, porukka - haluaisi elämänvaihesidonnaisesti rajata maailmaa siten, ettei joudu kilpailemaan rakkaudesta samalla kertaa kaikkien maiden kaikkia muoteja ja säätiloja vastaan. Samalla kuitenkin "kropanomistajien" - termini on harkitun sukupuoliriippumaton, vaikka ilmiö lienee tilastollisesti toki melko sukupuolittunut - intressinä on vetää samaa köyttä eri suuntaan, eli nimenomaan huolehtia siitä, että maailma pysyy mahdollisimman "värikkäänä", jotta tietyn määräisen kulttuurin oma eloonjäämisohjelma ei pääsisi alistamaan yksilöä - ja hänen omistusoikeuttaan itseensä taikka hänen valintaoikeuksiaan - alleen.
Tämä voisi olla samalla eräs tulokulma myös feminismin ja naisia ainakin eurooppalaisin lasein katsottuna sortavien kulttuurien tiettyyn paradoksaaliin "liittoon", tai ainakin yllättävään rauhanomaiseen yhteiseloon tärkeämpien kysymysten pinteessä.
Toisena seurauksena siveysteknisestä kropanomistamisesta näyttää olevan, että määrätynlaisesta - ei-patologisesta - "narsismista" voi tulla juuri tässä omistusoikeuden kautta subjektinsa muodostavassa kentässä aivan yhtä koukuttavaa kuin muista, "perinteisemmistä" rakkauden muodoista. "Omistajalla" on aina oma kroppansa joka tapauksessa ja nimenomaan objektina hellittävänään ja manipuloitavanaan.
Kropan pitäminen ikään kuin "irti" muusta maailmasta tuo luultavasti jo sinällään jonkinlaisia freudilaisia, lapsuuden kehitysvaiheisiin palautuvia kiksejä. Jos tähän vielä otetaan, että liberalistinen kauppamoraali elää lähtökohtaisen korostuneesti nimenomaan mimeettisessä kentässä - arvoa on sillä mitä muutkin haluavat tai katsovat - oikeastaan päästään tavallaan ehkä ainakin yhtä kautta siihen, miksi erotiikka tai ainakin sen yhdistyminen rakkauteen on juuri nyt tietyllä lailla heikossa hapessa länsimaissa.
Parsifal ja sensellaiset porukat oli ihan amatöörejä. Pari hassua lohikäärmettä nujertaa kuka vain, mutta pelastapa ihminen omalta narsismiltaan.
Uskonnolliselle liberalistille kokemus "omasta kropasta" on yhtä teesinomainen kuin edellisen moraalikauden ihmiselle (kulttuurisessa mielessä "kristitylle" tai vaikka ihan vain "rationaaliselle ihmiselle") oli jokin sellainen, että "sielu on ruumiin vankina" tai että "lopulta sielu ja ruumis ovat sama".
Tämä uskonnollisen dogmin - eräänlaisen siveyshöyrystä tiivistyneen käsitesakan - luonne tässä on tärkeää ymmärtää. Itseään ongelmoivan yksilön hauras omistusoikeus itseensä, sen suojelu, on hyvinvoivimmissa maissa kutakuinkin ajan moraalinen ykkösteema, ja se selittää hieman ruotimalla monia juttuja.
Esimerkiksi "rasismin" ilmiö saattaa olla jossain mielessä sitä, kun joku taho - yksilö, porukka - haluaisi elämänvaihesidonnaisesti rajata maailmaa siten, ettei joudu kilpailemaan rakkaudesta samalla kertaa kaikkien maiden kaikkia muoteja ja säätiloja vastaan. Samalla kuitenkin "kropanomistajien" - termini on harkitun sukupuoliriippumaton, vaikka ilmiö lienee tilastollisesti toki melko sukupuolittunut - intressinä on vetää samaa köyttä eri suuntaan, eli nimenomaan huolehtia siitä, että maailma pysyy mahdollisimman "värikkäänä", jotta tietyn määräisen kulttuurin oma eloonjäämisohjelma ei pääsisi alistamaan yksilöä - ja hänen omistusoikeuttaan itseensä taikka hänen valintaoikeuksiaan - alleen.
Tämä voisi olla samalla eräs tulokulma myös feminismin ja naisia ainakin eurooppalaisin lasein katsottuna sortavien kulttuurien tiettyyn paradoksaaliin "liittoon", tai ainakin yllättävään rauhanomaiseen yhteiseloon tärkeämpien kysymysten pinteessä.
Toisena seurauksena siveysteknisestä kropanomistamisesta näyttää olevan, että määrätynlaisesta - ei-patologisesta - "narsismista" voi tulla juuri tässä omistusoikeuden kautta subjektinsa muodostavassa kentässä aivan yhtä koukuttavaa kuin muista, "perinteisemmistä" rakkauden muodoista. "Omistajalla" on aina oma kroppansa joka tapauksessa ja nimenomaan objektina hellittävänään ja manipuloitavanaan.
Kropan pitäminen ikään kuin "irti" muusta maailmasta tuo luultavasti jo sinällään jonkinlaisia freudilaisia, lapsuuden kehitysvaiheisiin palautuvia kiksejä. Jos tähän vielä otetaan, että liberalistinen kauppamoraali elää lähtökohtaisen korostuneesti nimenomaan mimeettisessä kentässä - arvoa on sillä mitä muutkin haluavat tai katsovat - oikeastaan päästään tavallaan ehkä ainakin yhtä kautta siihen, miksi erotiikka tai ainakin sen yhdistyminen rakkauteen on juuri nyt tietyllä lailla heikossa hapessa länsimaissa.
Parsifal ja sensellaiset porukat oli ihan amatöörejä. Pari hassua lohikäärmettä nujertaa kuka vain, mutta pelastapa ihminen omalta narsismiltaan.
matka
Siinäkin semmoinen matka tavallaan, vähän eri mielessä kuin hipit fiilisteli. Kaikki aloittaa äitinsä sylissä parkuen, useimmat siinä vaiheessa maailman pienenä napana, jonka pienistä liikkeistä ja tarpeista pidetään huolta syvästi ja ehdoitta.
Mikään ei estä jonain yksinäisenä ja kirkkaankylmänä päivänä kellistymästä katuojaan päällä absurdi satsi hieman orgaaniselle haisevia vaatteita, mistä sitten viedään pois tiettyjä periaatteita ja rituaaleja noudattaen, mutta ilman mahdollisuutta sen pois pyyhkimiseen, että olit omalle lajillesi ja kaikille potentiaalisille laumoillesi lähinnä hylkiö, josta oli oikeastaan korkeintaan hetkittäiseksi viihteeksi. Tai ainakaan juuri kukaan ei kokenut tarpeelliseksi tunnustaa enempää.
Siinäkin semmoinen matka tavallaan, vähän eri mielessä kuin hipit fiilisteli. Kaikki aloittaa äitinsä sylissä parkuen, useimmat siinä vaiheessa maailman pienenä napana, jonka pienistä liikkeistä ja tarpeista pidetään huolta syvästi ja ehdoitta.
Mikään ei estä jonain yksinäisenä ja kirkkaankylmänä päivänä kellistymästä katuojaan päällä absurdi satsi hieman orgaaniselle haisevia vaatteita, mistä sitten viedään pois tiettyjä periaatteita ja rituaaleja noudattaen, mutta ilman mahdollisuutta sen pois pyyhkimiseen, että olit omalle lajillesi ja kaikille potentiaalisille laumoillesi lähinnä hylkiö, josta oli oikeastaan korkeintaan hetkittäiseksi viihteeksi. Tai ainakaan juuri kukaan ei kokenut tarpeelliseksi tunnustaa enempää.
aleksanteri pieni
Kreikkalainen kulttuuri muuttui imploosiovaiheessaan samanlaiseksi paimentolaiskulttuuriksi kuin suuri osa muustakin Euraasiassa. Tulee, särkee, julistaa omaksi, hetken päästä häipyy. Jättää jälkeensä uudenlaisen kaaoksen.
Mitä kertoo historiankirjoituksesta, että tällaisen ruumiillistuma nähdään jotenkin "suurena"?
Kreikkalainen kulttuuri muuttui imploosiovaiheessaan samanlaiseksi paimentolaiskulttuuriksi kuin suuri osa muustakin Euraasiassa. Tulee, särkee, julistaa omaksi, hetken päästä häipyy. Jättää jälkeensä uudenlaisen kaaoksen.
Mitä kertoo historiankirjoituksesta, että tällaisen ruumiillistuma nähdään jotenkin "suurena"?
kevät 2019
Ensimmäinen kevätpäivä. Tytöt nupullaan. Niille kukille näyttää kasvaneen käsiensä väliin muovi- ja metalliläpyskät, joita ne katsoo somia päitään alaspäin taivuttaen.
*
Nykyistä radiosoittomateriaalia ei voi enää arvioida musiikin paradigmassa. Se on enemmänkin ornamenttia, perpetuum mobile, joka pyrkii tuomaan ikään kuin lohduksi sitä monotoniaa ja fraasimaista toistuvuutta, joka ihmisten elämästä on imetty pois.
Ensimmäinen kevätpäivä. Tytöt nupullaan. Niille kukille näyttää kasvaneen käsiensä väliin muovi- ja metalliläpyskät, joita ne katsoo somia päitään alaspäin taivuttaen.
*
Nykyistä radiosoittomateriaalia ei voi enää arvioida musiikin paradigmassa. Se on enemmänkin ornamenttia, perpetuum mobile, joka pyrkii tuomaan ikään kuin lohduksi sitä monotoniaa ja fraasimaista toistuvuutta, joka ihmisten elämästä on imetty pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)