poliittisten dualismien asymmetrioista
Politiikkaa on aina kiusaus hahmottaa duaaliakseleiden varassa. Ihmekös tuo, kun koko homman idea on eri tavoin punnita juokkioiden voimaa.
Tällöin tietysti törmää individualismin aikana aina siihen, että jokainen loukkaantuu yksinkertaistavista mallinnuksista, aivan kuin heitä olisi vaadittu löytämään paikkansa joko sieltä tai täältä - todellisuudessahan on päivänselvää, että kilpailevat mentaliteettimassat ovat kuin eräänlaisia mannerlaattoja, joiden reunoilta putoaa jatkuvasti porukkaa yksilöllisyyden hyiseen mereen, ja jonne myös sieltä yksilöllisyyden hyisestä merestä porukkaa jatkuvasti kapuaa.
Tyypillisesti kahtiajaoissa törmää myös siihen ilmiöön, että se, mikä menee kielen ja kaikkinaisten eleilmenemien tasolla hyvin kahtia, ei mene lopulta niinkään hyvin kahtia itse todellisuudessa. Kliseisin mahdollinen, tehokkaimmin asiaa valaiseva esimerkki: miksi toinen sotienvälinen totalitarismi - alkeellisillakin maamerkeillä sellaiseksi helposti tunnistettava - jäi vuosikymmeniksi eloon, ja sai pitkän aikaa jopa varauksellista hyväksyntää? En esitä kysymystä syyllistävässä mielessä, kuten alta kai ilmenee.
Ensinnäkin on nähdäkseni tunnustettava tietty altavastaaja- ja yltävastaajamentaliteetin välinen kategorinen ero. Altavastaajat ovat eksplisiittisesti hyppäämässä tuntemattomaan, kun taas yltävastaajat yrittävät saada altavastaajat uskomaan, että ihan hyvähän se on teillekin, että olette meille alisteisia. Tämä poliittisen väännön perusasetelma tuntuu pintakuohujen alta unohtuvan helposti.
Asiasta ei tietenkään mitenkään seuraa mitään altavastaajien ja altavastaajamielisten suoran oikeassaolon tyyppistä, mutta kylläkin se epätasapaino, että toiset haluaisivat syystä tai kolmannesta vastapuolensa asemaan, toiset tyypillisesti eivät. Älyllinen argumentaatio ei ole niin makuasia kuin hegemonia hahmottaa: jotkin altavastaajamentaliteetin aseet ja otteet voi nähdä tietenkin syystä inhottavina ja järjettöminä, mutta edelleen pitäisi muistaa kysyä, miten vastapuoli lopulta ajattelisi vastaavaan paineen kokemukseen ajettuna.
Tämä koskee historiallisessa mielessä aivan erityisesti ennen toisen maailmansodan (Yhdysvalloissa New Dealin) jälkeisen sosiaalidemokratian syntyä vallinneita omaisuuseroja. Niitä vastaan nousseet eivät suunnanneet tietenkään tahallaan kohti stalinismin tyyppistä lopputulemaa, vaan lähinnä pois järjestyksestä, joka oli heille nöyryyttävä ja kelvoton, selkeä puutostila intuitiivisesti mahdolliseksi havaittuun nähden.
Toinen tärkeä kysymys: pystyykö poliittinen prosessi ikinä mitenkään haastamaan tai mallintamaan oikeasti merkitsevää hegemoniaa? Kun nuija lyö ylhäältä alas, kaikki on selvää: nuijan heilahduksen kannattaja tyypillisesti hyötyy nuijan heilahduksesta sekä konkreettisesti että psyykkisesti, nähdessään oman koetun, ihanteellisen (tämä on tärkeää!) prinsiippinsä vahvistuvan myös ulkomaailmassa ja voittavan. Mahdollinen sisäinen piipittävyys ja piiloperverssi halu nähdä oman todellisen prinsiippinsä alistuvan omalle tavoitellulle prinsiipilleen jää tavallaan piiloon, sikäli kuin valta voittaa kapinan.
Sen sijaan kun nuija heilahtaa tavallaan - ainakin paperilla - alhaalta ylös, kuten vaikka gulagin tapauksessa, kapinahengen, siis sinä liikkeelle lähteneen prosessin kannattajien tai ainakin asiaa sietävien psyykenrakenne on heti mielenkiintoisempi. Jos oletetaan, että massojen tasolla kapinamielisyydessä oli sentään jotain aitoa - miksi ihmeessä ei olisi ollut - seurauksena on tietty välitön skitsofrenia. Miksi maanpäällisen paratiisin tavoittelu tuo maan päälle huomattavasti enemmän helvettiä muistuttavan rakenteen? Asiahan vertautuu myös nykyhetkeen: "korrektiuden" opit ja vastaavat pyyhkivät pöytää vihollisillaan, joita ne myös etsivät innosta pinkeänä.
Luultavasti altavastaajamentaliteettiin kuuluu juuri asetelman alkuperäisen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi lähtökohtainen tragedia: valtaansoveltumattomuus. Valtaan hegemoniaa hidastavan "neurootikkoporukan" piiristä lipsahtaa jollain logiikalla aina ne, jotka haluavat itse asiassa vahvistaa ulkomaailman kapinamieltä korostaakseen omia "kukkoja" piirteitään. Kun katsoo vaikka nuoren Stalinin kuvaa, ei voi olla huomaamatta, kuinka feminiini hahmo oli kyseessä.
Tätä kautta tietyllä tavalla palataan totalitarismien ja seksuaalisen tukahtuneisuuden yhtymäkohtiin. Jollain lailla totalitaristiset rakenteet halkaisevat yhteisöjä kahtia siten, että toiselle puolelle jää porukka, joka haluaa absorboitua siihen, mitä haluaa itsessäänkin vahvistaa, toiselle taas porukka, joka haluaa vahvistaa ikään kuin "kierosti" juuri ulkomaailmassa jotakin vastakkaista kuin mihin itse haluaisi absorboitua paremmin - eli syvempään, politiikalta piiloon jäävään hegemoniaan.
Tämä yllä oleva on samalla lyhyt esitys siitä, miksi olen kokenut tärkeäksi seksuaalijärjestelmämme vinouman - nimitettäköön sitä provokatiivis-poleemisesti vaikka yksiavioisuusperversioksi - esiin nostamisen. Kysymys nousee mielestäni esiin suoraan todellisuudesta: miksi ihmisen seksuaalisuus näyttää olevan niin totaalisen muuta maata kuin "aseksuaali" hyväntahtoisuus. Onko asia kulttuurin tuote vai tässä mielessä arkaaisempaa perua, "Saatanan keksintöä", ei kuulu kysymyksiin, joihin pystyn tältä istumalta vastaamaan.
Varmaa on, että jostain on muodostunut tai jäänyt jäljelle selkeitä sisäisiä jännitteitä, jotka pakottavat ihmiset itsepetoksiin, joista eräitä karkeimpia lienevät selkeät poliittiset mielipiteet.
31.8.2018
perjantai 31. elokuuta 2018
Eräs esimerkki, miten kieli tulee ihmisen ja maailman väliin: teoille kuvitellaan motiiveja sen perusteella, kuka näyttää tehneen mitä kenellekin.
Jalkapalloa ymmärtämön käsitys.
Olevaksi saattaminen eli teko ei välttämättä ole esim. mitään kohdetta affirmoiva, vaan se voi olla olemassa siksi, että jotain tulisi ylipäätään näkyväksi, johonkin paikkaan muodostuisi jokin substantiivi.
Nuo on sellaisia kudelmia, joita voi ymmärtää oikeastaan vasta vähintään kolmen ihmisen koplia ja niissä ilmeneviä dynamiikkoja arvioiden.
Syöttäjä "antaa silmät". Siirtää palloa valaistakseen maailmaa.
29.3.2014 pohjalta
Jalkapalloa ymmärtämön käsitys.
Olevaksi saattaminen eli teko ei välttämättä ole esim. mitään kohdetta affirmoiva, vaan se voi olla olemassa siksi, että jotain tulisi ylipäätään näkyväksi, johonkin paikkaan muodostuisi jokin substantiivi.
Nuo on sellaisia kudelmia, joita voi ymmärtää oikeastaan vasta vähintään kolmen ihmisen koplia ja niissä ilmeneviä dynamiikkoja arvioiden.
Syöttäjä "antaa silmät". Siirtää palloa valaistakseen maailmaa.
rakkauden mekaniikkaa
Jos pohdimme rakkautta wittgensteinilaisittain - ja miksi emme pohtisi, sehän on hieno pohdinnan aihe - huomaamme, että jos pyytäisimme ihmisiä kuvaamaan, mistä rakkaudessa on kyse, saisimme todennäköisesti paljon helpommin asiaan liittyvien eleiden ja oireiden kuvauksia kuin minkäänlaista konkreettista tietoa tarkasteltavasta ilmiöstä.
Olen viime aikoina alkanut mm. omaelämäkerrallisista syistä epäillä, että jos rakkautta vain uskallettaisiin lähestyä reippaan robertmusililaisella antihysterialla, eli annettaisiin mahdollisuus sellaisillekin skenaarioille, että rakkaus muistuttaa itse asiassa lähinnä jonkinlaista korkeapaineputkistoa - siis jos rakkaus avattaisiin törkeästi kaikkien tarkasteltavaksi - huomattaisiin, että rakastaminen on oikeastaan hyvin lähellä muistamista.
En näe oikeastaan mitään syytä, miksei nykyinen "eteenpäin katsova" kulttuuri voisi vähentää maailman rakkausmassaa ihan objektiivisesti ja tuntuvasti, periaatteessa jopa mitattavasti. Aikanaan kristityn - siis kulttuurisessa mielessä - ja sitä kautta myös hänen viimein maallistuneen versionsa, ns. eurooppalaisen, peruskokemus oli ontuva kömpiminen pimeydestä valoon. Hyvinvointihakuinen liberaali-individualisti sen sijaan kömpii nollasta sataan. Miinusta ei enää ole. Siksi jälkimmäinen porukka jatkuvasti kuvaa itseään ja muita; heitä ei uhkaa kadotus vaan katoaminen.
Rakkaus lienee kysymyksenomainen asia, aikajännettä edellyttävä. Kysyy, onko se itse olemassa. Hetkessä eläville avautumaton.
31.8.2018
Jos pohdimme rakkautta wittgensteinilaisittain - ja miksi emme pohtisi, sehän on hieno pohdinnan aihe - huomaamme, että jos pyytäisimme ihmisiä kuvaamaan, mistä rakkaudessa on kyse, saisimme todennäköisesti paljon helpommin asiaan liittyvien eleiden ja oireiden kuvauksia kuin minkäänlaista konkreettista tietoa tarkasteltavasta ilmiöstä.
Olen viime aikoina alkanut mm. omaelämäkerrallisista syistä epäillä, että jos rakkautta vain uskallettaisiin lähestyä reippaan robertmusililaisella antihysterialla, eli annettaisiin mahdollisuus sellaisillekin skenaarioille, että rakkaus muistuttaa itse asiassa lähinnä jonkinlaista korkeapaineputkistoa - siis jos rakkaus avattaisiin törkeästi kaikkien tarkasteltavaksi - huomattaisiin, että rakastaminen on oikeastaan hyvin lähellä muistamista.
En näe oikeastaan mitään syytä, miksei nykyinen "eteenpäin katsova" kulttuuri voisi vähentää maailman rakkausmassaa ihan objektiivisesti ja tuntuvasti, periaatteessa jopa mitattavasti. Aikanaan kristityn - siis kulttuurisessa mielessä - ja sitä kautta myös hänen viimein maallistuneen versionsa, ns. eurooppalaisen, peruskokemus oli ontuva kömpiminen pimeydestä valoon. Hyvinvointihakuinen liberaali-individualisti sen sijaan kömpii nollasta sataan. Miinusta ei enää ole. Siksi jälkimmäinen porukka jatkuvasti kuvaa itseään ja muita; heitä ei uhkaa kadotus vaan katoaminen.
Rakkaus lienee kysymyksenomainen asia, aikajännettä edellyttävä. Kysyy, onko se itse olemassa. Hetkessä eläville avautumaton.
31.8.2018
Ehkä se on niin, että tietyt persoonallisuuden tai sosiaalisen todellisuuden komponentit edellyttävät, että jotain on nimenomaan hävettävä. Nykykulttuurille on ominaista tietty hävyttömyys ja häpeää tuntevien jääminen jalkoihin. Samalla kyllä jää jalkoihin näköjään mm. tiede ja taide. Tätä sietäisi kyllä miettiä.
Tuossa on jokin hämärä looginen niksi. Voiko olla jotenkin niin, että intiimin, emotionaalisesti lämpimän kasvatuksen kääntöpuoli on häveliäisyys ulkomaailmassa? Tuo ilmiö ehkä ikään kuin "vain on", ja itsessään jättää vielä molemmat vaihtoehdot olemaan: lunastavan olemisen eli empatian, ja toisaalta yritykset nujertaa toinen ihminen sosiaalisella kontrollilla, eli tietty mykkä torjunta, massan tai instituution voiman taakse piiloutuminen.
"Amerikkalainen" ihmistyyppi yrittää karata häpeästä kokonaan. Mutta silloin katoaa edellisessä mielessä myös lunastus.
16.2.2014 pohjalta
Tuossa on jokin hämärä looginen niksi. Voiko olla jotenkin niin, että intiimin, emotionaalisesti lämpimän kasvatuksen kääntöpuoli on häveliäisyys ulkomaailmassa? Tuo ilmiö ehkä ikään kuin "vain on", ja itsessään jättää vielä molemmat vaihtoehdot olemaan: lunastavan olemisen eli empatian, ja toisaalta yritykset nujertaa toinen ihminen sosiaalisella kontrollilla, eli tietty mykkä torjunta, massan tai instituution voiman taakse piiloutuminen.
"Amerikkalainen" ihmistyyppi yrittää karata häpeästä kokonaan. Mutta silloin katoaa edellisessä mielessä myös lunastus.
16.2.2014 pohjalta
Eräs hankala positio: astua todellisuuden eteen ja yrittää sanoa samaa kuin se itse. Esimerkkitapaus.
torstai 30. elokuuta 2018
Valta: magneettikenttä, joka muodostuu omaa tahtoaan murskaavan yksilön rimpuilusta hänen yrittäessään asettua kulloinkin vallitsevan banaaliuden voimaviivojen jatkoksi. Todellisuuden ja yhteisön moraalin välinen erotus inkarnoituna. Useimmille pelkästään voimana näyttäytyvä sisäinen rehellisyys- ja tajuntavaje. Kulloinkin normaaleimpana pidetyn itsepetoseleistön äärimmäistymä.
Siinä onkin tämän blogin tähän asti ehkä selfhelpein lopputulema: jos haluat valtaa, romahda sisäisesti.
Ja samalla vasemmiston ja vastarannankiiskeyden ajaton tragedia: joka haluaa valtaa edes viitteellisin järkisyin, ei koskaan saa sitä. Sisältöä ei voi koskaan viedä vallan piiriin.
Tähän blogimerkintään heittämäni kommentti vuosien takaa tulee mieleen.
30.8.2018
Siinä onkin tämän blogin tähän asti ehkä selfhelpein lopputulema: jos haluat valtaa, romahda sisäisesti.
Ja samalla vasemmiston ja vastarannankiiskeyden ajaton tragedia: joka haluaa valtaa edes viitteellisin järkisyin, ei koskaan saa sitä. Sisältöä ei voi koskaan viedä vallan piiriin.
Tähän blogimerkintään heittämäni kommentti vuosien takaa tulee mieleen.
30.8.2018
Ihminen voi lentää oikeastaan vain leijana.
Semmoiset jotka pääsee elämässä korkealle, niistä pidetään tiukasti kiinni, niin alhaalla ettei leijuja sitä ehkä näekään.
Mitä "katkerammalta" tämä ajatus kuulostaa, sitä vahvemmin tulkitsija lienee valtaideologissa sisällä.
Esimerkin vuoksi, kun sukua jatkaa, luulee noudattavansa helposti "luontoa", vaikka varmaan aika suuri osa luonnollisuuden tunteesta on se tunne, kun oma elämänmuoto asettuu kohdikkain niiden ihmisten tahdon kanssa, joilta rakkautta on yleensä herunut absoluuttisesti eniten. Kaunis tunne lienee kyseessä sinänsä.
Parisuhteita juhlitaan hyvin oireellisesti koko sukuklaanin kesken. Rehellisyys alkaisi siitä, jos myös eroja juhlittaisiin suvussa, taikka suhteita ainoastaan kahdestaan. Kulttuurimme on kaikkiaan jotenkin puoliksi omantunnoneettinen. Sama pätee moneen: myyjien yliarvostus ostajiin nähden, lähtevät ohjukset uutisissa. Silmät kiinni silloin kun tapahtuu. Kaunista lopputulosta toivotaan, tehdään kaikkemme pikkujutuissa.
30.8.2018
Semmoiset jotka pääsee elämässä korkealle, niistä pidetään tiukasti kiinni, niin alhaalla ettei leijuja sitä ehkä näekään.
Mitä "katkerammalta" tämä ajatus kuulostaa, sitä vahvemmin tulkitsija lienee valtaideologissa sisällä.
Esimerkin vuoksi, kun sukua jatkaa, luulee noudattavansa helposti "luontoa", vaikka varmaan aika suuri osa luonnollisuuden tunteesta on se tunne, kun oma elämänmuoto asettuu kohdikkain niiden ihmisten tahdon kanssa, joilta rakkautta on yleensä herunut absoluuttisesti eniten. Kaunis tunne lienee kyseessä sinänsä.
Parisuhteita juhlitaan hyvin oireellisesti koko sukuklaanin kesken. Rehellisyys alkaisi siitä, jos myös eroja juhlittaisiin suvussa, taikka suhteita ainoastaan kahdestaan. Kulttuurimme on kaikkiaan jotenkin puoliksi omantunnoneettinen. Sama pätee moneen: myyjien yliarvostus ostajiin nähden, lähtevät ohjukset uutisissa. Silmät kiinni silloin kun tapahtuu. Kaunista lopputulosta toivotaan, tehdään kaikkemme pikkujutuissa.
30.8.2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)