torstai 19. heinäkuuta 2018

kulttuuriarvaus

Jos Mozart olisi ollut suomalainen, olen aika varma, että netti olisi täynnä sen tyyppisiä vitsejä kuin Eingang/Ausgang¹ Amadeus Mozart.

19.7.2018

¹) Sisään-/uloskäynti
treffeillä ylä- ja alakerrassa

Tekisi mieli sanoa, etten ole koskaan ollut yksilläkään treffeillä kenenkään kanssa, en ihmisen tai eläimen, mutta se olisi valhetta. Kerran nimittäin maakuntamatkalla vasten tapojani erikseen soittelin kauniiksi ja siihen piirteeseen erinomaisesti sointuvalla tavalla hyvin hankalaluontoiseksi tuntemalleni savolaisneidolle, ja pyysin hänet hyväksi havaitsemaamme baariin.

Pieneksi yllätyksekseni tyttö tuntui suorastaan ilahtuvan. Niinpä pian istuimme juottolan yläkerrassa juttelemassa niitä näitä työn ja opintojen tyyppisistä jonninjoutavuuksista, "treffeille" käsittääkseni hyvinkin ominaiseen molempia vaivaannuttavaan tyyliin. Jos YLE olisi pyytänyt tähän tapaamiseen paikalle arvioivan tyylikonsultin, hän olisi nähnyt ylläni - oli ollut pitkä työpäivä lumenkolaajaana - mustan puseron, mohkuranmalliset turvakengät sekä läppätaskuiset työhousut, joiden taskussa oli koko senhetkinen maallinen omaisuuteni, viisi pilkku kolme euroa, jotka mainiosti riittivät psykofyysistä kokonaistilannettani edistävään oluttuoppiin.

Tunnelma oli sanalla sanoen hölmö. Emme tavoittaneet toisiamme senkään vertaa kuin aiemmissa tilanteissa, joissa olimme kohdanneet sattumalta. Oli siis vaihdettava kerrosta ja otettava toiset tuopit. Neito tarjosi, mikä toi tilanteeseen miellyttävän kumouksellisen tuulahdeksensa. Alakerrassa puhe siirtyi maailman mittakaavan moraalisiin teemoihin, jotka olivat tämänkin nuoren neidon aiherankingissa korkealla ja jotka lähentävät ihmisiä sitä paitsi paremmin kuin kaiken maailman lähellä olevat asiat, joista tulee helposti riitaa.

"Olen itse asiassa sinut ilmastonmuutoksen kanssa", totesin. Käteni olikin Karjala-tuopin ympärillä valmiina siltä varalta, että valtameret nousisivat sijoiltaan nopeammin kuin arvaisimmekaan. "Minulla on vahva ja miehekäs olo, kun kulutan. Hiilijalanjälki on mun tapa tehdä taidetta." "Siis hetkinen", tyttö koetti keskeyttää, mutta näytti tyrmistyneeltä oikeastaan vain siinä määrin kuin nuoren naisen välttämättä kuuluu, ja sen verran kuin tietty skandaalinrakkaus antoi myöten.

"En oikein tiedä noista köyhien maiden tyypeistäkään, että mitä niistä ajatella. Rupusakkia, jos minulta kysytään", selvitin analyyttisimmalla ilmeelläni. "Ne ei oikeastaan vaan osaa sortaa meitä, se on pohjimmiltaan semmoista puhtaan teknistä huonoutta." "Et sä voi olla tosissas", seuralaiseni mietti kaikkeenvarautuneen ambivalentti ilme kasvoillaan. "Oot sä joku kokoomuslainen?" "Mun mielestä talouskasvu on vakava ja tärkeä asia, kaikista tärkein", ehdin juuri sanoa ennen kuin ilmeeni alkoi väistämättä vääntyä paljastavan muikeaksi.

Ilta jatkui vapautuneissa merkeissä. Saimme pöytään lisää seuraa ja tuoppeja, ja loimme yhteisiä muistoja, joiden varassa taisimme myöhemmin kerran suudellakin. Asiassahan oli tietty logiikkansa: huumori on eräänlainen aggression hallittu versio, tapa todistaa, että kulmahampaat on olemassa, mutta hallinnassa. 

Vielä myöhemmin, vuosia myöhemmin, vaikutti kuin tytön maailmanparannushankkeissaan sun muualla kokemat disilluusiot tai muut väärin suuntautuneet kuperkeikat olisivat sytyttäneet hänen kytevän miesvihansa ilmiliekkeihin. Itse jatkoin matkaa alakerran tunnelmista aina kellariin saakka.

19.7.2018

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Epänerot on semmoisia jotka katsoo asioita määritelmien valossa.¹

Elävät oman alitajuntansa lähetystaajuuksia häiritsevissä sosiaalisissa kuplissa, hengen lähiöissä. 

Eivät kunnioita omaa hulluuttaan.

25.4.2014

¹) Nimenomaan näin: yleistämistä, leimoja ja ennakkoluuloja pelätään ja ne tuomitaan juuri siksi, 
ettei osata mennä oikeasti niiden taakse. Siksi ne yritetään ikään kuin häivyttää, liudentaa samassa 
tasossa, a posteriori; taistellaan omassa alitajunnassa muodostuvia luokituksia vastaan. Tämän 
yhtenä heijastuksena nykyideologiassa on jatkuva taistelu siitä, mikä on minkäkin asian "oikea" 
nimi tai sisältö. Ideologia tuntuu myös kulminoituvan jatkuvasti sellaisiin käsitteisiin, jotka ovat 
periaatteessa sen kanssa eri paria.
ihminen

Ihmiset käyttää sanaa "ihminen" eroottisista kiinnostuksen kohteistaan aina kuten me muut ei oltaisi ihmisiä ollenkaan. Panin tämän merkille jo lapsena, kun X kainosti ihastuili menevämpiin naispuolisiin työkavareihinsa, niistä tuli sille yhtäkkiä ihmisiä, mikä on kuin sekoitus sen torjuntaa että ne oli Naisia ja toisaalta sitä, ettei muita pidä täysin ihmisinä, vaan enemmän Esineinä. 

Herrasmiesmäisempää toki onkin korottaa eroottisesti kiinnostava nainen Ihmiseksi kuin latistaa koko muu planeetan asujaimisto eroottisesti epäkiinnostaviksi esineiksi. Käyttökelpoista varsinkin, jos ei uskalla täysin tunnustaa itselleen, mistä päin tuulee, kun joku kollega saa yhtäkkiä roiman lisäannoksen ihmisyyttä.

Ehkä YK:n ihmisoikeuksien julistuksessakin on jotain tämmöistä. Muistutetaan vienosti, että kestä tahansa voi tylsänä työpäivänä sukeutua Ihminen.

7.4.2014 pohjalta
nerous, idiotia ja ihmiskeho

Mielenkiintoinen seikka oli venäläisen tutkijaryhmän raportti, jonka mukaan urheilusuorituksen onnistumisen kannalta mielikuvaharjoittelu on monin verroin tärkeämpää kuin itse suorituksen toistot. Toistoja ja fyysistä suorittamista tarvitaan tavallaan mielikuvien ruoaksi, eikä toisin päin.

Tästä voidaan päätellä, että menestyvillä urheilijoilla on jotenkin joko kyky olla sielun voimin täysin yhtä mielikuvituksensa kanssa, taikka sitten heillä ei edes ole mielikuvitusta ollenkaan, mikä selittäisi tietyn ilmi-idiotian. Ne on siis tämän teorian valossa jotenkin niin sisällä kehossaan että ne tavallaan ei joudu "kuvittelemaan itseään" tekemään sitä mitä ne tekee toimiessaan, eli niistä puuttuu lopulta sellainen "tarttumiskömpelyys". Ne vain tavallaan heittäytyy todellisuuden välineiksi.¹

Tyypillisesti se kenttä, jossa nerous pitää ilmentää - oli kyseessä tiede, taide tai urheilu - yrittää harhauttaa näkemään yksinkertaiset asiat monimutkaisina ja monimutkaiset yksinkertaisina. Ehkäpä neroutta määrittääkin eniten eräänlainen poikittaisuus suhteessa vallitsevan sosiaalisen kentän syy- tai juoparakenteeseen - yksilötasolla tyypillisesti taustalla on jotain irtikasvua jostain selkeästä mutta valtavirtaan nähden poikkeavalta tuntuvasta sosiaalisesta järjestyksestä. Massan tuoma ulkoinen paine lykkää ensin liian syvälle "omaan" kulttuuriin sisään, jolloin sen tabuista saa sähköiskun, "postpsykoottisessa" tilassa näkeekin sitten kuvapinnat palapeleinä.

Tavallaan neroissa on myös aina kyky heittäytyä tyhmäksi. Ja osin tässä hämää, että epänerojen tapa asettaa toisiaan nokkimisjärjestykseen jonkin tyyliin deduktiivisen päättelynopeuden perusteella on kertakaikkiaan eri ilmiö. Monet uskovat kaiken maailman älyskaaloihin ja pitävät jotain Matti Nykästä tyhmänä, vaikka eivät osaisi ikimaailmassa keksiä ainuttakaan sen tasoista heittoa kuin vaikka fifti-siksti.

Jotenkin nämä asiat ovat syklinen ilmiö ja ääripäät jotenkin kummasti lähestyvät toisiaan. Ihmisten hakeutuminen normaaleiksi, se, etteivät he joudu skismaan ja suistu raiteiltaan, sulkee heidät tietyn piirin sisään. Suurin osa epäneroudesta opitaan tiukan metodisesti virallisissa kouluissa.²

27.4.2014 pohjalta

¹) Lisäpohdintana tietysti: voiko mielikuvitusta olla ilman kömpelyyttä, arkuutta?
²) En unohda, kuinka psykologian opettajamme lukiossa yritti "opettaa" meille ihmisen työmuistin 
rajallisuuden, ja lähes loukkaantui, kun minä ja yksi tyttö opeteltiin heittämällä koko testirimpsu 5 
minuutissa. Se, että olin luonut mielikuvituspaikan, jonka tiloihin jaoin tehtävän sanat ryppäissä, 
vaikutti hänen mielestään olevan jonkinlaista fuskausta.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

akilles ja sisärenkaan paikkaus

Akilleen kantapään myytti on tarkalleen tämän formalisoitavan ilmiön tarinamuoto: painetta ei voi ympäröidä ilman vuotokohtaa.
 Ajatusleikkinä: polkupyörän sisärenkaassa on moninkertainen paine ilmanpaineeseen verrattuna, monta baaria. Ensin siis pitää luoda yhtenäinen pussi, jonka voi sitten nimenomaan sen heikosta kohdasta käsin ahtaa täyteen. Toisin päin ei käy. Ei voi puhaltaa keuhkoistaan johonkin fyysisesti rajoittamattomaan kohtaan lisää ilmaan kuutiometriä kohti ja päällystää sitä sitten jollain tapetilla. Ilman rajaa paine liukenee. Mutta jos raja on oikeasti umpinainen, se rajaa vain saman mitä sen ympärilläkin on.

Kirjoittamisessakin huomaa tämän. Lukemattomia kertoja olen pidemmän tekstin päätöskappaleessa sanonut jotain päinvastoin kuin tarkoitin. Jonkun mielestä ehkä "freudilainen lipsahdus", minusta se on venttiili. Kuvatakseen maailmaa hyvin tekstissä on oltava aivan järkyttävä paine. Siksi siinä pitää olla venttiili. Mitä lähempänä ollaan tekstin "juurisäveltä", jota kohti pomppiva melodia pyrkii palaamaan, sitä lähempänä ollaan paradoksia, verbaliikan Schrödingerin kattia.

Seuraako tästä suorastaan: ilman jonkin käsitteen virhekäyttöä - kaksoiskäyttöä - ei voi muodostaa lausetta? Kauniimmin: ilman ristiriitaa ei ole tarinaa? Vähän tämmöinen gödeliläinen homma: mielekäs lause edellyttänee ainakin yhtä komponenttia, jonka merkitys ei juonnu täysin siitä merkitysjärjestelmästä, jota käytetään. Ilman huumoria ei ole tarkkuuttakaan, edes sitä tarkkuutta, joka ihmiselle on ylipäänsä mahdollinen.

15.7.2018
paidattomuuden opetukset

Aikanaan juoksentelin paljonkin kesälenkkejä ilman paitaa. Moni törppelö varmaan näkee tuommoisen toiminnan ainoana mahdollisena syynä narsismin; itse voin kertoa, että aurinkohieronnan lisäksi käynnissä oli jatkuva kulttuuriantropologinen kenttätutkimus. Ehdoton suosikkihetkeni oli pari hyväntuulista nuorta sekakäyttäjää Piritorilla, jotka alkoi laulaa ironisesti Rockyn tunnaria. Voin kertoa, että harva asia elämässä on mukavampaa kuin nauraa itselleen kevättuulen pieksäessä rintakarvoja, olkoonkin että niitä minulla on ehkä kaks.

Oli miten oli, tutkimuksessani huomasin monenlaista. Esimerkiksi länsimaiden oletettu seksuaalinen vapautuneisuus ei edes ennen nykyistä avoimen luostarimaista vaihetta, jolloin seksi ja erotiikka on siirtynyt nettiin ja sen myötä kunkin subjektin solipsistiseen kuplaan, ulottunut pienimpäänkään arkielämän eroottiseen itseilmaisuun. Käytännössä ainoat suorat reaktiot tuli miehiltä - harvoja homojen reaktioita paljon yleisempiä olivat vihamielen ja ahdistuksen ilmaisut. Vanha kansa ja hyvin selkeästi maalaiset ukot saattoi tosin nähdä hahmossa urheilijan, jokahan oli tietysti heidän mielessään hyvä asia.
 Naiset sen sijaan kommentoi vain tietystä ikäryhmästä ylöspäin ja selvässä kännissä, jolloin tosin eri päin kuin mitä siveys olisi vaatinut. Samoin ainakin vielä ennen älypuhelinzombiuden aikaa saattoi nähdä, että esimerkiksi liikennevälineiden suojista nuorikoiltakin tuli kiinnostuneen näköisiä katseita.

Nykyinen erotiikan rappio kohti Tinderiä tuo mukanaan sitten ihan omia kauhujaan. Kerran näin poliittisesti tarmokkaampien jalkapallotapahtumassa, kuinka samanväristen paitojen loppuessa kesken asia ratkaistiin siten, että yksi äijä pistettiin riisumaan paitansa kokonaan. Paikalla ollut pomottelevahenkinen nainen, jonkinlainen seurabyrokraatti, kyseli moralistiseen sävyyn: "Miksi tuolla pojalla ei ole paitaa, haluaako se, että me katsotaan sitä?" Sanan "katsotaan" lausumisessa oli jotain outoa inhottavuutta, jonka luulin hävinneen maailmasta vanhakantaisen mummouskonnollisuuden myötä, tiettyä inhoa kaikkea kukoistusta kohtaan, mutta myös jotain uutta: aivan kuin nainen olisi edustanut porukkaa, joka on pidättänyt oikeuden säädellä itse, ketä katsotaan, mistä kohti ja milloin.
 Yhdistettynä noihin liikennevälineiden ikkunoista tulleisiin katseisiin tulee mieleen, että jos ihminen ei ole 10 vuodessa biologisesti muuttunut, on tainnut tapahtua jonkinlainen neurootikkojen esiinmarssi ja voitto: kukaan ei saa "tulla ihon alle", kukaan ei saa paljastaa julkisesti tietävänsä, että neurootikkokaan ei ole pohjimmiltaan pelkkä halun kohde.

15.7.2018