Itä-Euroopan yhteiskuntakriittinen keskustelu pyyhkii länsi-eurooppalaisella pöytää mm. siksi, että suurempi köyhyys ja alisteisempi asema valaisevat selkeästi, etteivät nykyiset (teollisuus)yhteiskunnat jakaudu henkisesti suinkaan kahtia, vaan kolmia, ja että tällä jaolla on lietsojansa ja hyötyjänsä.
Kapitalismin murskakritiikki olisi todellisuudessa nyt jos koskaan oikeasti kaiken aa ja oo, mutta edellisellä sukupolvella - ja sen myötä oikeastaan kellä vaan kielen kentässä elävällä - on jokin refleksiivinen kyvyttömyys erottaa tätä asiaa omista kommunismin kokemuksistaan. Se juuri kytkee yhtäältä vasemmistolaisuuden nykyoloissa itsetuhoiseen ympäripyöreään humanismiin ja luo toisaalta kaiken kriittisyyden ja kehityksen luontaisille vihollisille, kaappiperversimmille lähimmäisillemme, illuusion, että nyt olisi jotenkin "koittanut heidän aikansa", ja että vika ei olisi järjestelmässä, vaan ihmisten "heikkoudessa", "tekopyhyydessä", liiassa kiltteydessä tms.
Ja tämä kaikki harhailu vieläpä suorastaan sadomasokistisiksi orgioiksi vääntyneen narsismin keskellä, jossa nämä harhailijat ovat samalla olennaisilta osin itsekin innolla mukana. - Muodostuu kokemuksellinen kupla, jossa nimenomaan syvin ymmärtämättömyys voi tuntua "älylliseltä rehellisyydeltä".
Valta paisuu ja porskuttaa turvassa, kun analyyttisimmatkaan tyypit eivät näytä tajuavan, kuinka uskonnollinen maaperä ja libidinaalisen tosikkouden kohdistuminen muuttuu ja on muuttunut (suru-uskonto -> kasvu-uskonto, ydinperheideologia -> narsismi), vaan analysoivat aikakautta kuin se olisi jonkinlainen ikuisen 60-luvun muoto. - Vanhat tyypit pyrkivät ikään kuin palaamaan levitointiensa jälkeen "kansaan", mutta liukuhihna onkin alla rullannut sen verran, että siinä samalla kohdalla on oikeasti jo snapchat.
Länsieurooppalaiselle silmälle yllättävästi otsikoivan lehden linja on ilmoituksensa mukaan "konservatiivis-liberaali". Kuva Puolasta kesältä 2019.
