autio niemi

Vankilassa minulla oli hyvä ystävä. Hänkin oli totaalikieltäytyjä, joskin hyvin erihenkinen kuin minä itse. Hän oli siviilissä oikeastaan jopa hieman väkivaltainen, jopa siinä määrin, että ei vain pystynyt nöyrtymään sellaiseen, että yhteiskunta antaa hänelle määräyksiä, mihin hänen pitää mennä tai olla menemättä. Piti kyllä visusti huolen, ettei häntä sekoiteta mihinkään pasifisteihin.

Oli miten oli, meillä oli linnassa tietty vähän samansuuntainen individualistinen vierauden kokemus. Vaikutti, että suomalaiset rikollisetkin ovat rikollisia vain kännissä ja kavereiden kesken, ja me olimme itse asiassa ainoat sellaiset, jotka jaksoivat kyseenalaistaa "asioiden kunnolla tekemistä". "Vankila on täynnä retorisia kysymyksiä ja triviaaleja toteamuslauseita", valittelin joskus hengessä, johon paikallaolijoista vain X pystyi sillä hetkellä yhtymään.
 Vietimme aikaa paljon yhdessä. X tupakoi, ja vaikka minä en urheilijanuorukaisena sellaiseen kyennyt, menin seuraksi mukaan oikeastaan joka kerta. Niinpä hän silloin tällöin osti esimerkiksi Omar-pussin. "Pistäs hippi suu makiaksi."

Eräs yhteinen harrastuksemme oli pöytätenniksen peluu. Pelasimme harva se ilta, ja olimme melko tasaväkisiä. Pian opimme toistemme pelitavan, ja otteluista tuli hieman näytelmänomaisia: olen jokseenkin varma, että toinen aistiessaan toisen olevan pahalla tuulella saattoi alitajuisesti antaa toisen voittaa, tai ainakin pyrki normaaliakin esteettisempään pelaamiseen. Tärkeintähän oli kuitenkin kertoilla anekdootteja ja tappaa aikaa, tuota meidän – sukupuolineutraalisti ilmaistakseni – Lusija-neitojen perivihollista.

Toki kehityimmekin. Välillä kierrepallot sinkoilivat pitkäänkin pöydän puolelta toiselle ja haamupelastukset kuormittivat ympäröivää esineistöä. Kehuimme toisiamme pitkien pallorallien jälkeen peri-nuormiehisessä varmassa tietoisuudessa, että emme olleet suinkaan mitä sattuu pallonhutkijoita.
 Tapahtuman henki oli, että tutustuttuamme suurin piirtein toisen lyöntirepertoaariin aloimme ikään kuin jaella rooleja toisillemme pelissä. Hieman kuin jos kaksi minkä tahansa tasoista halonhakkaajaa laittaa autiolle saarelle antaen heille toimeksi halkojen hakkuun, olympiadin päästä sieltä tulee takaisin yhtäältä halonhakkaamisen suurmestari ja toisaalta erinomainen lintubongaaja, jolla on vielä halonhakkuutekniikassaan hiukan hiomista. Loput persoonan piirteet ovat kiertyneet fraktaalimaisesti noiden tärkeimpien parametrien ympärille, ja ne peilautuvat yhteisten halonhakkuukokemusten piirtämän janan suhteen.

Yhtenä iltana meidät haastoi tatuoitu takatukkainen Masa. Masan lempifraasi oli seuraava: "Se mikä tehdään, tehdään kunnolla. Eikö niin." Hän halusi pelata voittajaa vastaan. Olimme X:n kanssa huolissamme, miten Masa kestää meidän luovan ja monipuolisen, sivistyksestä ammentavan ja huolellisesti punnitun pelitapamme tahdissa. Koska X voitti keskinäisen matsimme, hän sai kunnian pelata askarteluhuoneen kuninkuudesta Masaa vastaan.

Masa junttasi kaverini maanrakoon pelkkiä joka kerta samanlaisia peruslyöntejä lyöden. Hänen lyöntinsä kohdistuivat ällistyttävän kovaa aina samaan kohtaan kentän takanurkassa, eikä X ikinä ehtinyt sinne. Liikkeet näyttivät olevan oikeastaan jonkinlaisia versioita niistä, joilla hän paloitteli päivisin puuta vankilan sahahallissa. Vastustaja näytti lisäksi verkkareissaan ja hupparissaan täysin eleettömältä, vähän kuin joltain suomirokkibändin puoliväkisin ja täytteeksi mukaan otetulta basistilta.
 Kuulin kaverini egon rapisevan dominokeksin lailla, ja olin tyytyväinen, etten ollut joutunut tuohon väkivaltaisen näköiseen spektaakkeliin mukaan.

poelainen (ihmisen tarpeesta mallintaa kohtaloaan kehollaan)

Itselläni painajaiset eivät ole ihmeemmin psykologisia: olen ajat sitten tajunnut, että niitä tulee käytönnössä, kun sydän puristuu kasaan. Jos syö ennen nukkumaanmenoa ja nukkuu vasemmalla kyljellään, ötökät tulee varmasti. Samoin jos nukahtaa vaikka käsi kohollaan.

Mutta jos joku on oikeasti psyykkisesti raskaasti traumatisoitunut – tai vaikka kevyestikin, mutta ilman olennaisia tasoittavia voimia elämässä – sen alitajunta varmaan pyrkii käsittelemään sitä juttua, joten sen valvekeho käskee sitä luomaan painajaisille otollisia olosuhteita – päästäkseen lopulta kokemaan hirveyttä turvassa. Mieli ja keho pyrkii synkronoitumaan kumoten väkivalloin revityn saumakohdan.

Tämä voi muuten selittää jopa murhamiesten ja raiskaajien elkeitä, puhumattakaan jostain ylipainosta tai päihteiden käytöstä. On mahdollista, että joillakin on syvä tarve elää epäterveellisesti. Fyysistä pahoinvointia tarvitsee päästäkseen koskettamaan psyykkistä. 

Näillä voi trippailla rajattomasti. Mitä enemmän asiaa pöyhii mielikuvituksella, sitä vähemmän julkeaa väittää tietävänsä, miten toisten kuuluu elää. Ei meidän pujotteluradoilla ole samat kepit.

23.11.2013 kirjoitettuun perustuen

Moraalin primäärinen voima on paljon enemmän jokin yhteenkuuluvuus-/klaaniutumisvimma kuin esim. vaikka mikään rakkaus, joka on vain sen onnekas erikoistapaus, ja vaatii monissa oloissa ihan erityistä työtä.

On hyvä pitää varsinkin nykyisinä lässyttävinä aikoina mielessä, ettei "kylmän" järjen alta löydy mitään pelkkää paljasta kaunista tunnemassaa, vaan sieltä löytyy nimenomaan hullua valikoivuutta ja rajanvetotarpeita. Moraali on hyvin eri asia kuin mikään erinäisissä yksilöissä tai porukoissa aistittava "hyvyys". Sen olennaisimmat piirteet tulevat esiin kyvyssä – tai oikeammin varmaan kyvyttömyydessä – käsitellä poikkeuksia ja kriisejä.

5.12.2013 pohjalta

koneistoja

Hesarin kommenteista. Itse viestiä en tässä vastusta; se on looginen sotajätkien perspektiivistä. Sen sijaan loppulause laittaa niin sanotusti pullat väärään kurkkuun, ainakin minusta.

"Armeija perustuu johtamiseen ja komentoketjuihin, sekä tapoihin toimia tehokkaasti sellaisessa tilanteessa, jossa kyseessä on elämä ja kuolema. 

Henkilökohtaisesti armeijassa ollessani en myöskään voinut ymmärtää joitakin tomintamalleja tai miksi asiat tehtiin mielestäni tehottamasti tai vaikeasti. Kun kuitenkin jaksoin pohtia, kyseenalaistaa ja onnekseni sain opastusta hyviltä kouluttajilta, ymmärsin toiminnan merkityksen.

Mietitäänpä tilannetta, jossa kohtaa kaksi ihmistä taistelutilanteessa. Toinen on älykäs ajattelija, akateemisesti viisas ihminen, luova ja osaa soveltaa. Hän kohtaa keskivertoa hömelömmän treenatun sotilaan, jolla on lihasmuistissa tavat toimia. Kumpi selviää ulos voittajana taistelutilanteesta. Väittäisin, että tuo koulutettu sotilas noin 90% kerroista. Rauhan maailmassa tilanne toki varmasti on täysin toinen, mutta sellaisessa tilanteessa, jossa toimitaan vaistojen ja reaktioiden varassa, ei voi ajatella. On vain toimittava mahdollisimman tehokkaasti ja kyseenalaistamatta asioita.

Palataan tuohon telttaesimerkkiin:

Miksi teltta pystytetään tietyllä tavalla? Mitä kuvittelee kirjoittaja sellaisesta telttakylästä, joka pitää kasata tai purkaa 15 sekunnin aikana. Onko tämä helpompi toteuttaa, jos tietää, että jokaisen teltan saa kasaan samalla tavalla, vai silloin jos jokaisen kohdalla joutuu miettimään, että millä tavalla teltta on kasattu ja mistä narusta pitää vetää, että solmu aukeaa.

Monet armeijan käytännöt näyttäytyvät ajattelevalle ihmiselle hölmöinä, mutta se on tarkoituskin. Armeijan on tarkoitus kouluttaa sodan ajan tarpeisiin miehistöä, joka pystyy antmaan käskyjä ja toteuttamaan niitä kyselemättä. Näin luodaan mahdollisimman tehokas ja tappava koneisto. 

Itselleni armeijan läpikäyminen on antanut valmiuksia myös työelämään ja parisuhteeseen."

28.11.2013

Ja ennen kuin tässä kukaan ehtii syyttää yksisilmäisestä naurusta, on myönnettävä, että repesin 
myös tämän loppulauseelle. Toki tämmöinen huumorinlaatu edellyttää, että porautuu ensin empatialla 
suhteellisen syvälle siihen, mitä sanotaan. Jos torjuu kokonaan, ei huomaa kertojan omaan lankaansa 
pujahdusta välttämättä ollenkaan.

epäoikeudenmukaisuudesta

Ajatus, että "tofu kuuluu mullekin kun sitä nyt ylimalkaan on", mistä mentaliteetista köyhiä usein kritisoidaan ("tee työtä niin saat tofua" viiva "ei tofu kuulukaan kaikille", tuttu skaala varmaan monille), on kieltämättä raa'an taloudellisesti "järjetön". (Jos nyt suostutaan tässä heuristisesti hetkeksi olettamaan, että taloudessa itsessään olisi jotain järkeä.) Esimerkiksi monet edellisen polven tyypit lännessä näyttävät olevan paljon enemmän tuollaisia tavallaan "sallimukseen" luottavia hulluja kuin mitään proleja, olkoonkin että seuraava sukupolvi on proleutunut joiltain osin oikeasti.

Kieltämättä jos verrataan mihin tahansa historian vaiheeseen tai maailman kolkkaan, nykyinen länsimainen alempi keskiluokka kunnostautuu lähinnä nillittämisessä helpon elämän keskellä - mutta sittenkin: eikö juuri tuo luottamuksen tunne, että jotakin kautta kaikki meidän yhteisön tuottama hyvä on kulkeutuva minulle ja lapsilleni, ole tavallaan nimenomaan länsimaisen kulttuurin hyvien puolten kliimaksi?

Onnistuimme hetkeksi luomaan sivilisaation, jossa ihmiset saattoivat sankoin joukoin keskittyä ainakin jossain määrin luonteensa mukaiseen elämiseen ja unohtaa monet synkät (hideous, kuten Wilde sanoisi) vanhan ajan välttämättömyydet. "Vanha kansa" ja konservatiivit näkevät niin, että he jotenkin erityisesti "maksaisivat" toisten vapaamatkustamisen¹, tämä selvä, mutta kyllä tämä on oikeasti paljon kaksipiippuisempi asia. Nyt, kun maailma muuttuu yhä enemmän kasaksi pankkiireja, joista joillain on miljoonien alkupääoma ja toisilla ei, muutos tulee kaikkien arvioitavaksi. 

7.12.2013

Huomaan, että Suomessa epäoikeudenmukaisuus on ollut jo vuosien ajan teema lähinnä itsenäisyyspäivän 

kieppeillä. Muina päivinä siihen enenevissä määrin ihan vain suostutaan.

¹) Tuo viha voi tulla jostain sellaisesta tajusta, että itse kestäisi huono-osaisuutta oman 

häpeäorientoituneisuutensa takia vielä huonommin kuin ne, jotka sitä joutuvat vallitsevissa oloissa 

kestämään. Kohdistavat empatiansa tavallaan suoraan kokemukseen ohi persoonan, joka kokemusta kantaa. 

"Jos olisin itse tuollainen, olisin paskiainen." Ristiriidan tunne kumotaan torjuvalla asenteella ennalta.

Eli halveksinta on tunnevammaisen tapa kiittää, tavallaan.

tahranpoistajat

X on psykologi, ja jotenkin minulla on edelleen semmoinen olo, että näen sen enemmän semmoisena äkkisyvänä karjalaiseukkona, joka tietäisi sille psykologiassa opetetut asiat joka tapauksessa omin päin ihastuttavan kieroa luonnettaan, ja jolle psykologia on käytännössä vain antanut välineitä nimittää ihmisen kasvun ja kommunikaation kannalta tarpeellisia poikkeustiloja nimillä - ja toivoa niiden olevan poistettavissa, mikä itsessään on paradoksaalisti tietyllä tavalla hiton neuroottista ja kaupunkielämälle ominaista.

Muistan kun ostin kerran mustan kaulusteepaidan, jossa oli myytäessä pieni tahra. En olisi edes huomannut sitä. Myyjä kuitenkin alkoi hinkata sitä, mutta kun se tajusi, että hinkkaamisessa kestää ja se antaa jotenkin huonon kuvan kaupasta ja alentaa itsensä siinä jotenkin tavarafetisismin alapuolelle, se sanoi lopulta hieman sutkittuaan: "Nyt se on poistunut jäännöksettömästi." Seisoin tilanteessa ja hymyilin. Ajattelin: kovaa on elämä.

24.11.2013