nyky-suomen sanakirjasta jälleen kättäpäivää

Erityisherkkä = sosiaalisesti kömpelö mukautujaluonne. Haluaa "selkeyttä" tai ainakin saavuttaa tunteen, ettei maailmassa tapahdu asioita, joita hän ei ymmärrä. Koska sellainen ei ole peliin mukaan hyppäämättä mahdollista, e~n ympärille muodostuu harvinaisen läpitunkematon tiedostamattoman itsekkyyden aura, joka karkottaa monia. 
 E. on kuitenkin pohjimmiltaan hyväntahtoinen, mutta turhautuu helposti, jos mukautumisen tai ns. selkeyden tarve kyseenalaistetaan. Vetäytyy tuolloin omiin oloihinsa murjottamaan ja säätämään itseään sellaiseksi, että selviää seuraavasta sosiaalisesta tilanteesta kunniakkaan normaalisti.

palpaatio

Kapitalismi feilaa siinä että kun riskit voidaan eliminoida, sijoittaminen ei enää tuota markkinatietoa. 

Kolumbuksen varustaminen tuotti äärimmäisen uuden markkinatiedon (manner). Nykyään, länteen vyörymisen päätyttyä luonnolliseen rajaansa, Tyyneen valtamereen, Alone Maskin auto liitää avaruuden pimeyksien halki vailla minkäänlaista toivoa muusta kuin että varustajat, kuolemanpelkoinen keskiluokka, saa uuden maamerkin päättömälle narsismilleen.

*

Oksidentin patologiaa palpatoitaessa on kiinnitettävä huomio juuri siihen, kuinka äärirationaaliset - käytännössä kyse on kyllä yleensä isommassa kuvassa näennäisjärjestä - rakenteet toimivat eräänlaisina kehyksinä tunteiden ja moraalin korvikkeille. Se mikä peili on ulkonäölle, media on ihmisen tunne-elämälle.

Esimerkiksi ns. "punavihreän kuplan" eli altavastaajaliberalismin murheet ovat morfisesti vakuutusmatematiikasta lainautuneita. Se, että gluteeniton ruokavalio pitää olla merkittynä koltansaameksi pyörätuolin käyttäjän silmien korkeuteen, olisi tietenkin perkeleen hienoa, jos se olisi oikeasti viimeisten häijyyden rippeiden korjaamista maailmasta. 
 Todellisuudessa kyse on kuitenkin siitä, että taloususkonto kultaa tietyn riskinpelkoisen kaikkeen varautuvan asenteen hohdolla, joka saa alaluokkaise(mma)n ilmaisunsa sisällöstä (= markkina-asemien menetyksen pelko) tyhjennettynä moralismina.

*

Viktoriaaninen yksiavioisuus palaa palaamatta: wanha seksuaalisuus kauppatavarana -meininki vs. nykyinen itse kaupan seksualisoituminen. Tyydytyksen tunteen hakeminen siitä, että voi transformoida libidoaan nokkimiskisassa pyristelyyn.

Se energia, jolla kristillisessä aviojärjestelmässä (naiset passiviisia) jahdattiin naisia, on pintapuolisesti katsottuna abstrahoitunut irti kohteestaan, ja ostaa tätä nykyä abstraktin feminiinisyyden suosiota, steriloi maailman (varakkaiden kannalta) hygieeniseksi ja vaarattomaksi, nuorten neitojen neuroosien mukaiseksi, biologista ulottuvuutta poispyyhkiväksi.

*

Talouden lupaus elämän biologisista rajoituksista irtoamisesta - nautinnosta ja huomiosta ilman itsen alttiiksi asettamista millekään - vie. Kollektiivis-virtuaalinen ja abstrakti "neito-olento" vikisee, muttei tietenkään mistään ilosta tai nautintoa aavistaen, vaan kirjaimellisesti: juuri noista vähemmistöjen kurjista kohtaloista, mahdollisuuksien tasa-arvon epäonnistumisista ja moninaisuuden - mielellään 7-miljardipäisen sirkuksen - toteutumisen puutoksista.

Abstraktiin, kohteliaan kasvottomaan Valtaan halutaan osallistua, siitä halutaan ilmavirta joka vie Taivaaseen. Inhokkeja ovat oikeastaan valikoimatta ihmiset ja porukat, jotka häiritsevät sterilisaatiorituaalia, siis he, jotka muistuttavat kuolevaisuudesta ja rumuudesta. Synti on painovoiman tunnustamista, kiinnipitämistä siitä, mikä antoi seksuaalisesti mielenkiinnottomille oikeuksia ja hengähdystaukoja.

apinaäänten kaipuu

Mistä biisistä tulee megahitti ja mistä ei, ei määräydy niinkään melodian tai sanoman mukaan, vaan sen, kuinka paljon laulu pyhittää sivilisaation kieltämiä eleitä. Käsillä ja ehkä muillakin kehonosilla pitää saada huitoa. Kankeankin pitää päästä osallistumaan siihen että "äh uuh mur" ilman että hävettää.

Kertosäkeet muistuttavat itku- ja naurukramppeja.

"When the day is done", laulaa Nick Drake. 

Tuon laulun kun kääntäisi... "Kun päivä on pulkassa", vaiko jopa "kun homma alkaa olla tältä erää taputeltu"?

keskiluokkaihmisten ja vankien erot ja yhtäläisyydet

Eräs aseistakieltäytymisen ja siitä seuranneen vankilareissun opetuksista oli havainto, kuinka korostuneen moraalista, jopa banaalin moralistista yhteiskunnan "pohjasakka" on. Vankilayhteisön sisällä seksuaalirikolliset hahmotettiin pohjasakkana, ja sumeilematonta vihan purkamista heihin pidettiin ainakin retoriikan tasolla jopa hyvänä juttuna. Mutta siis merkittävä osa rikollisista oli oikeastaan muutenkin klassisen moraalin tosikkomaisia edustajia, joilla tyypillisesti näköjään nimenomaan tuo kireä moraalipressu oli revennyt kännissä, joillakin ei varmaan edes montaa kertaa.

Nopeasti huomasi siviiliin palattuaan, että keskiluokka poikkeaa vangeista oikeastaan vain ihan hivenen lierompaan suuntaan. Vaikka keskiluokkaiset ihmiset antavat itselleen tietysti paljon enemmän anteeksi, heillä on rakenteellisesti havaittavissa tosi selkeästi tuo hyvin lähelle tyhmyyden absoluuttista olemusta tuleva ääripäästään hieman "kokoomusäänestäjämäinen" käytösmalli, jossa muihin ihmisiin sovelletaan suvereenisti ja tilannetajun nolla-asteella sitä valtaa, joka itseä nujertaa ja nakertaa. 

Tavallaan tuo irvokas "herramoraalin" soveltaminen orjan asemassa ja vallan kuvitteleminen joksikin "ansioksi". Vähän kuin jalkapallojoukkue, joka vie hapen hyökkäyksensä liekiltä kuljettamalla pallon suin päin kohti puolustuslinjaa, koska "eteenpäinhän tässä on mentävä", jolloin näkökentät ja syöttösuuntien kulmat kaventuvat. Eivätkä tällaiset innokkaat etujenulosmittaja- ja pärjääjäihmiset huomaa, että kaikki pienet taltan survaisut lähimpiin ihmisiin ovat yhteiskunnan laajuudessa osa mekanismia, joka lyö heitä itseään koko ajan lekalla.

7.9.2013 pohjalta

keskittynyt

Joskus Vilnan vuosina elin aikaa, jolloin elämässäni vallitsi äskettäin lueskelemani mailitekstin mukaan "kronologinen agorafobia, kun voi katsoa nopeasti kaksi vuotta taaksepäin ja kaksi eteenpäin niin että kummallakin kaistalla näkyy pelkkää jäkälää". Tätä rupeamaa sävytti eräänä päivänä kylpyhuoneen hanan vuoto. Kerroin siitä jollekin tutulle, ja hän ehdotti minulle LVI-kauppaa nimeltä Celsis. Että tiedänkö, missä on Celsis. 

Minä vastasin, etten ollut koskaan kuullutkaan moisesta - näin huolimatta siitä, että olin asunut paikassa jo vuosia. Selvitin lähimmän tuon nimisen liikkeen sijainnin hakukoneen kartasta, ja yllätyksekseni se näytti olevan suhteellisen lähellä. Raput alas, pyörän selkään ja noin kahdestuhannes kerta tornitalon alaovesta vasemmalle ulos. (Oikealla alkoi metsä.) 

Valuin pyörän selässä kotikatua kohti ensimmäistä, avaraa mutta väylän kapeuden vuoksi usein ruuhkaista T-risteystä, josta käännyin useimmiten oikealle. Miltei suoraan nenäni edessä avautui tuttu kolho näkymä. Se sisälsi myös hehtaarin kokoisen LVI-myymälän, jonka katonrajaan oli kirjoitettu jättimäisillä oransseilla kulmikkailla kirjaimilla kaupan nimi: "Celsis".

horoskooppi

Kuun neliö merkkiisi antaa sinulle ainutlaatuisen herkkyyden asetella maalareiden jäljiltä takaisin laittamatta jääneitä ikkunatiivisteitä. Käytä tämä päivä siihen, mutta muista myös kuntoilla ja venytellä. Ole kuitenkin tarkkana, sillä parvekkeen holvimainen ikkuna on helpompi ottaa irti kuin laittaa takaisin. Jos huomaat, ettet saa ikkunaa yksin paikalleen, laita lämmitystä lujemmalle. Voit tällä välin käydä syömässä ja odottaa apuvoimia. Älä kuitenkaan lannistu, sillä voimia tarvitaan: tiivisteitä riittää takaisin laitettavaksi tämän jälkeenkin.

Jos Jumala on Beatles, Saatana on Rolling Stones.

Jumalassa on rajoittuneisuutensa. Se ei ole kaikille se voima kaikissa kehitysvaiheissa, jota ne tarvitsee. "Hyvän puoleen kääntyminen", jos hyvä omasta vinkkelistä on aina näyttänyt joltain norminnoudattajien kerhopuuhalta.

Saatana on Jumalan nimi yöllä.

Aivan kuin länsimaissa olisi revennyt jokin kuilu sukupuolten välille juuri siksi, ettei eroa/jännitettä saa olla paperilla olemassa. Luonto jotenkin rankaisee tuosta älyttömyydestä jatkuvan hedelmättömän skisman muodossa. Mies ja nainen eivät voi ymmärtää toisiaan, jos mies ja nainen eivät ole ensin olemassa. 

Sitten siinä mykkyyden alla on vaietut riidanaiheet. Niiden kautta sukupuolet hengittävät kuin scuba-laitteilla, jolloin niiden puhe onkin pelkkää toraisasti kuplivaa paskaa.

Ihmiset, jotka kehuu jotain kirjoitusta tai puhetta "ajatuksia herättäväksi", muttei silti ala ajattelemaan.

*

Jalat tukevasti maan pinnallisuudella.

de apurahorum

Yksi mitä vielä mietin on, että niin kutsutulla "apurahajärjestelmällä" – joka tuntuu olevan hyvin monien, sanoisinko, tukinuiton postmoderneista muodoista (eli esim. ns. vientiteollisuudesta, uusimmiten pelikoodauksesta) enintään osittaiskiinnostuneiden ihmisten maailmassa jonkinlainen Toteemien Toteemi – rahavalta pystyy salakuljettamaan omaa eetostaan tieteeseen ja taiteeseen. 

En tarkoita edes pelkästään sellaisia, kuinka lääkefirmat hivuttavat tutkimustuloksia itselleen suotuisaan suuntaan, vaan ihan jo näin: "maailma on valmis, olkaa hyvät ja tehkää siitä tilastoja". Tai vaikka, että taiteen tai humanistisen tieteenteon ihan eksplisiittiseksi tehtäväksi määrittyy yhteiskunnan erinäisten rakenteiden "purkaminen" – ei niinkään esimerkiksi tutkiminen. [Rakenteiden] tukeminen taas kuulostaisi tässä yhteydessä helposti jo asenteellisen konservatiiviselta; diskurssi on niin totaalisen vääntynyt. 
  Tuohan on tavallaan ikiaikainen metsästysstrategia, koettaa saada suurempia kokonaisuuksia säntäilemään eri suuntiin – mutta eiköhän tuossa ole kyseessä vulgäärin vallankäytön sijasta ihan ajan eetos, jossa ihmiset näkevät toisensa muutenkin lähinnä jonkinlaisina kävelevinä peilipintoina. Oli miten oli, nykyinen epämääräisyyden kultti kuristaa selvästikin monia inhimillisiä vapausasteita.

Siinä vähän apologiaa, miksi tuommoisia tukia ei ole tullut haettua ainuttakaan.

Jos ihmiset osaisi psykologisessa mielessä matkustaa - siis näkisivät poissa ollessaan oikeasti jotain vierasta ja yllättävää, tai edes osaisivat hetken surra totunnaisen katoa horisontin taakse - ensimmäinen seuraus nykyisillä matkustusmäärillä olisi, että posselle tulisi ihan hillitön kokemusähky. Sen poissaolo tavallaan käräyttää nykymallisen elämyshamstrauksen pitkälti oman mielenkuplan sisäiseksi.

Runous: reilu kourallinen korjauksia kansanviisauksiin.

Ihminen kehittyy hyväksi huulenheittäjäksi tasan siinä määrin ja niillä aihealueilla kuin ja joihin hänen kasvumpäristössään on kiteytynyt teennäisyyttä.

Sama lyhemmin: huumorin vastakohta ei ole vakavuus, vaan teennäisyys.

pari yhteiskunnallista

Suomalaisen tekopyhyyden kova ydin: ns. verovähennykset. Lähes kaikenlaisesta omistamisesta ja puuhastelusta palkitaan, kunhan jaksaa näpertää universumin sijasta excel-solujen kanssa. Siinä on valtava ja vaiettu epäsuora lisärangaistus yhteiskunnan todellisille nettomaksajille: syrjäytyneille ja luoville.¹ (Tietenkin samalla myös juoville.)
 Jopa fiilistellään, että "fiksu huolehtii eduistaan" tms. Ikään kuin koko planeetan ihmispopulaatio voisi koostua pelkistä varkaista. Unohdetaan, miten lähellä etu on etuilua.

*

Vanhan kansan tase: 

Ostaa maan tyhjäksi huokeilla lainoilla, tappaa itsestään mitä lie 10 % laman nimellä ja kasvattaa kilpailuhenkisten vinkujaluusereiden sukupolven, jota vielä moralisoi.

¹) Joista tietysti suurin osa olisi tilanteen tullen kalifeja kalifin paikalla.

Koomisuuden kova ydin: joku maailmanteatterin henkilö lausuu toisen henkilön repliikin.

Huumorin tärkeys itsessään ei ole valittavissa oleva asia. Juuri tuo hahmon ja sen ilmenemisten välisen siteen joustavuus - ja sen tajuaminen - on ehkä lähinnä sitä, mitä voisi sanoa ihmisen terveydeksi henkisellä saralla. Monet meidänkään aikamme ilmiöt eivät lukeudu terveyden piiriin lähellekään.

Mutta se, mikä huvittaa, on toki näkökulmakysymys. Mitä sitä nyt keneltäkin hahmolta odottaa. Yllättyy sitten sen mukaan.

Ihminen on hyvä renki, huono isäntä.

Suomen kenties absoluuttisimmassa anekdoottitiivistymässä, sivareiden koulutuskeskuksessa, tutustuin aikanaan Suomen munniharppuyhdistyksen puheenjohtajaan. Titteliä himmensi vain hieman, että jäseniä taisi olla tuolloin 7, ja jokainen heistä puheenjohtaja. 

Oli kuitenkin hienoa pyytää kaveria heittämään Siwassa perushiihtäjien kuolemaksi hieman kurkkulaulua, minkä hän yleensä mielihyvin toteuttikin.

luulemme yöperhosen tulevan valon perässä,
me lämmölle sokeat

Ihmisen voi rehabilitoida vähän sitäkin kautta, että onhan meidän tila oikeasti vähän vaikea. Filosofit kuten H. Arendt, jotka käsitteellistävät ihmisen hankalassa asemassa olevana olentona, on aika oikeassa. Pieleen menee lähes joka säädöllä.

Suo siellä vetelä täällä on lievästi sanottu. Voi valita¹ kuoleman varjossa tanssimisen tiiviimmällä yhteisöllä, voi valita vieraantumisen ja kolkon järjen, joka luo turvaa, ja sitten on välimallin ilmiöitä, kuten sisä- ja ulkopiirien välisiä taistoja ja valon epäoikeudenmukaista kimpoilua puolitiehen jäävissä laumantapaisissa, kuten seura- ja yhteiskunnissa.

¹) Tai no itse asiassa ei voi valita. Tietoisuus on nimenomaan jotain hajoamista.

Joka arkeen ryhtyy, se arjen kestäköön.

kaupunkicapriccioja

I. - demokraatti

Lettukahvilan asiakkaana istuu vanhanaikaisesti pukeutunut ruutulakkinen setä. Myyjätär on nuori ja otteissaan ilmeisen arka, pyöreäkasvoinen.

- "Kauankohan hyvä syyssää jatkuu?", setä tivaa. Seuraa tauko, joka on aavistuksen pidempi kuin tuttujen keskustelussa. - "En tiedä." - "Minun puolestani saisi jatkua kevääseen asti." - "Minusta ei." - "Minusta saisi. Minä vihaan kylmää." - Taas pieni tauko.

"Minä kestän paljon paremmin neljänkymmenen asteen helteen kuin viiden asteen pakkasen." Tauontapainen. - "Siinä tapauksessa olemme eri mieltä", myyjätär sanoo vaimealla mutta päättäväisellä äänellä askareidensa lomasta. Setä suorastaan huudahtaa: "Se ei ole mikään ongelma! Olemme erilaisia. Kertokaa, miksi ihmisten pitäisi olla aina samaa mieltä?" - "Ei meidän pidäkään olla." - "Minä en halua, että minun kanssani ollaan samaa mieltä. Kuulkaa! Joskus joku aloittaa riidan kanssani, ja minä sanon: miksi riitelette? Haluaisitteko kenties, että minusta tulee sellainen kuin Te, tai Teistä sellainen kuin minä? Minä en halua olla kuin Te! Mitäs siihen sanotte? Näkisittepä, kuinka he ihmettelevät." Myyjätär vaikuttaa esineiden asetteluun ja huuhteluun keskittyneeltä.

- "Varsinkin politiikassa ihmettelevät. Ihmettelevät, kun sanon, etten halua, että kanssani ollaan samaa mieltä. Heiltä menee jauhot suuhun." Setä alkaa hekottaa. "Mitäs siihen sanotte?" Ilmassa leijuvat toisiinsa sekoittumattomina voitonriemu ja kyllästyneisyys, joista kumpaankin tuntuu liittyvän lievä huvittuneisuuden aromi.

- "Nyt menen kokeilemaan yläkertaanne. En ole koskaan käynyt siellä."

II. - juhla

Kahvilaan astelee kiireestä kantapäähän elegantti vanha herrasmies. Hän on niin elegantti, että arvelen hänen olevan suunnilleen viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä häijy olento, yhtä lailla elämän tarjoaman kitkan laiminlyönyt kuin hänen housunlahkeensakin ovat. Miehen laahustava käynti saa hänet näyttämään siltä kuin hän hänen tyylikkyytensä seuraisi hänen perässään hetken viiveellä, ja tämä kaksivaiheinen sisääntulo jopa lisää miehestä huokuvaa punnitun kohteliaisuuden vaikutelmaa.

- "Hyvää huomenta, Laci-setä." Paikkaa pitävä nainen on hieman tukeva ja näyttää kahvilanpitäjän ääritapaukselta: hänen eleisiinsä on pinttynyt jatkuva ja vaihtoehdottomuutensa vuoksi vain lievä ystävällisyys siinä missä alinomaisesta pienten esineiden ja summien käsittelystä johtuva käpertyneisyyskin. Hänet on aivan mahdoton kuvitella esimerkiksi kiipeämään puuhun tai vaikka pohtimaan, mistä kolikot loppujen lopuksi tulevat.

- "Ottaako Laci-setä tänä aamuna jotain purtavaa espressonsa kanssa?" - "Sitä minä juuri ajattelen... ajattelen." Myyjätär katsoo hetkisen etsien mieluiten välittömästi kahviin ja leivonnaisiin liittyviä vihjeitä asiakkaan asennosta, ilmeestä ja vaatetuksesta.

- "Ajattelen, siis olen." Pidempi tauko. Sen aikana myyjätär hengittää syvään ja keskittyy ydinosaamiseensa: hän näyttää arvioivan, onko asiakas verotarkastaja vai saanut liikaa aurinkoa. - "Olen, mutta mitä varten? Sitä ei voi sanoa." Hiljaisuuden tempo tuntuu kiihtyvän. - "Entä kuinka pitkään olen oikeastaan enää? Tietääköhän kukaan tuotakaan?"

"Vintage." Populaarikulttuurin kronologinen narsismi-ilmiö.

autio niemi

Vankilassa minulla oli hyvä ystävä. Hänkin oli totaalikieltäytyjä, joskin hyvin erihenkinen kuin minä itse. Hän oli siviilissä oikeastaan jopa hieman väkivaltainen, jopa siinä määrin, että ei vain pystynyt nöyrtymään sellaiseen, että yhteiskunta antaa hänelle määräyksiä, mihin hänen pitää mennä tai olla menemättä. Piti kyllä visusti huolen, ettei häntä sekoiteta mihinkään pasifisteihin.

Oli miten oli, meillä oli linnassa tietty vähän samansuuntainen individualistinen vierauden kokemus. Vaikutti, että suomalaiset rikollisetkin ovat rikollisia vain kännissä ja kavereiden kesken, ja me olimme itse asiassa ainoat sellaiset, jotka jaksoivat kyseenalaistaa "asioiden kunnolla tekemistä". "Vankila on täynnä retorisia kysymyksiä ja triviaaleja toteamuslauseita", valittelin joskus hengessä, johon paikallaolijoista vain X pystyi sillä hetkellä yhtymään.
 Vietimme aikaa paljon yhdessä. X tupakoi, ja vaikka minä en urheilijanuorukaisena sellaiseen kyennyt, menin seuraksi mukaan oikeastaan joka kerta. Niinpä hän silloin tällöin osti esimerkiksi Omar-pussin. "Pistäs hippi suu makiaksi."

Eräs yhteinen harrastuksemme oli pöytätenniksen peluu. Pelasimme harva se ilta, ja olimme melko tasaväkisiä. Pian opimme toistemme pelitavan, ja otteluista tuli hieman näytelmänomaisia: olen jokseenkin varma, että toinen aistiessaan toisen olevan pahalla tuulella saattoi alitajuisesti antaa toisen voittaa, tai ainakin pyrki normaaliakin esteettisempään pelaamiseen. Tärkeintähän oli kuitenkin kertoilla anekdootteja ja tappaa aikaa, tuota meidän – sukupuolineutraalisti ilmaistakseni – Lusija-neitojen perivihollista.

Toki kehityimmekin. Välillä kierrepallot sinkoilivat pitkäänkin pöydän puolelta toiselle ja haamupelastukset kuormittivat ympäröivää esineistöä. Kehuimme toisiamme pitkien pallorallien jälkeen peri-nuormiehisessä varmassa tietoisuudessa, että emme olleet suinkaan mitä sattuu pallonhutkijoita.
 Tapahtuman henki oli, että tutustuttuamme suurin piirtein toisen lyöntirepertoaariin aloimme ikään kuin jaella rooleja toisillemme pelissä. Hieman kuin jos kaksi minkä tahansa tasoista halonhakkaajaa laittaa autiolle saarelle antaen heille toimeksi halkojen hakkuun, olympiadin päästä sieltä tulee takaisin yhtäältä halonhakkaamisen suurmestari ja toisaalta erinomainen lintubongaaja, jolla on vielä halonhakkuutekniikassaan hiukan hiomista. Loput persoonan piirteet ovat kiertyneet fraktaalimaisesti noiden tärkeimpien parametrien ympärille, ja ne peilautuvat yhteisten halonhakkuukokemusten piirtämän janan suhteen.

Yhtenä iltana meidät haastoi tatuoitu takatukkainen Masa. Masan lempifraasi oli seuraava: "Se mikä tehdään, tehdään kunnolla. Eikö niin." Hän halusi pelata voittajaa vastaan. Olimme X:n kanssa huolissamme, miten Masa kestää meidän luovan ja monipuolisen, sivistyksestä ammentavan ja huolellisesti punnitun pelitapamme tahdissa. Koska X voitti keskinäisen matsimme, hän sai kunnian pelata askarteluhuoneen kuninkuudesta Masaa vastaan.

Masa junttasi kaverini maanrakoon pelkkiä joka kerta samanlaisia peruslyöntejä lyöden. Hänen lyöntinsä kohdistuivat ällistyttävän kovaa aina samaan kohtaan kentän takanurkassa, eikä X ikinä ehtinyt sinne. Liikkeet näyttivät olevan oikeastaan jonkinlaisia versioita niistä, joilla hän paloitteli päivisin puuta vankilan sahahallissa. Vastustaja näytti lisäksi verkkareissaan ja hupparissaan täysin eleettömältä, vähän kuin joltain suomirokkibändin puoliväkisin ja täytteeksi mukaan otetulta basistilta.
 Kuulin kaverini egon rapisevan dominokeksin lailla, ja olin tyytyväinen, etten ollut joutunut tuohon väkivaltaisen näköiseen spektaakkeliin mukaan.

poelainen (ihmisen tarpeesta mallintaa kohtaloaan kehollaan)

Itselläni painajaiset eivät ole ihmeemmin psykologisia: olen ajat sitten tajunnut, että niitä tulee käytönnössä, kun sydän puristuu kasaan. Jos syö ennen nukkumaanmenoa ja nukkuu vasemmalla kyljellään, ötökät tulee varmasti. Samoin jos nukahtaa vaikka käsi kohollaan.

Mutta jos joku on oikeasti psyykkisesti raskaasti traumatisoitunut – tai vaikka kevyestikin, mutta ilman olennaisia tasoittavia voimia elämässä – sen alitajunta varmaan pyrkii käsittelemään sitä juttua, joten sen valvekeho käskee sitä luomaan painajaisille otollisia olosuhteita – päästäkseen lopulta kokemaan hirveyttä turvassa. Mieli ja keho pyrkii synkronoitumaan kumoten väkivalloin revityn saumakohdan.

Tämä voi muuten selittää jopa murhamiesten ja raiskaajien elkeitä, puhumattakaan jostain ylipainosta tai päihteiden käytöstä. On mahdollista, että joillakin on syvä tarve elää epäterveellisesti. Fyysistä pahoinvointia tarvitsee päästäkseen koskettamaan psyykkistä. 

Näillä voi trippailla rajattomasti. Mitä enemmän asiaa pöyhii mielikuvituksella, sitä vähemmän julkeaa väittää tietävänsä, miten toisten kuuluu elää. Ei meidän pujotteluradoilla ole samat kepit.

23.11.2013 kirjoitettuun perustuen

Moraalin primäärinen voima on paljon enemmän jokin yhteenkuuluvuus-/klaaniutumisvimma kuin esim. vaikka mikään rakkaus, joka on vain sen onnekas erikoistapaus, ja vaatii monissa oloissa ihan erityistä työtä.

On hyvä pitää varsinkin nykyisinä lässyttävinä aikoina mielessä, ettei "kylmän" järjen alta löydy mitään pelkkää paljasta kaunista tunnemassaa, vaan sieltä löytyy nimenomaan hullua valikoivuutta ja rajanvetotarpeita. Moraali on hyvin eri asia kuin mikään erinäisissä yksilöissä tai porukoissa aistittava "hyvyys". Sen olennaisimmat piirteet tulevat esiin kyvyssä – tai oikeammin varmaan kyvyttömyydessä – käsitellä poikkeuksia ja kriisejä.

5.12.2013 pohjalta

koneistoja

Hesarin kommenteista. Itse viestiä en tässä vastusta; se on looginen sotajätkien perspektiivistä. Sen sijaan loppulause laittaa niin sanotusti pullat väärään kurkkuun, ainakin minusta.

"Armeija perustuu johtamiseen ja komentoketjuihin, sekä tapoihin toimia tehokkaasti sellaisessa tilanteessa, jossa kyseessä on elämä ja kuolema. 

Henkilökohtaisesti armeijassa ollessani en myöskään voinut ymmärtää joitakin tomintamalleja tai miksi asiat tehtiin mielestäni tehottamasti tai vaikeasti. Kun kuitenkin jaksoin pohtia, kyseenalaistaa ja onnekseni sain opastusta hyviltä kouluttajilta, ymmärsin toiminnan merkityksen.

Mietitäänpä tilannetta, jossa kohtaa kaksi ihmistä taistelutilanteessa. Toinen on älykäs ajattelija, akateemisesti viisas ihminen, luova ja osaa soveltaa. Hän kohtaa keskivertoa hömelömmän treenatun sotilaan, jolla on lihasmuistissa tavat toimia. Kumpi selviää ulos voittajana taistelutilanteesta. Väittäisin, että tuo koulutettu sotilas noin 90% kerroista. Rauhan maailmassa tilanne toki varmasti on täysin toinen, mutta sellaisessa tilanteessa, jossa toimitaan vaistojen ja reaktioiden varassa, ei voi ajatella. On vain toimittava mahdollisimman tehokkaasti ja kyseenalaistamatta asioita.

Palataan tuohon telttaesimerkkiin:

Miksi teltta pystytetään tietyllä tavalla? Mitä kuvittelee kirjoittaja sellaisesta telttakylästä, joka pitää kasata tai purkaa 15 sekunnin aikana. Onko tämä helpompi toteuttaa, jos tietää, että jokaisen teltan saa kasaan samalla tavalla, vai silloin jos jokaisen kohdalla joutuu miettimään, että millä tavalla teltta on kasattu ja mistä narusta pitää vetää, että solmu aukeaa.

Monet armeijan käytännöt näyttäytyvät ajattelevalle ihmiselle hölmöinä, mutta se on tarkoituskin. Armeijan on tarkoitus kouluttaa sodan ajan tarpeisiin miehistöä, joka pystyy antmaan käskyjä ja toteuttamaan niitä kyselemättä. Näin luodaan mahdollisimman tehokas ja tappava koneisto. 

Itselleni armeijan läpikäyminen on antanut valmiuksia myös työelämään ja parisuhteeseen."

28.11.2013

Ja ennen kuin tässä kukaan ehtii syyttää yksisilmäisestä naurusta, on myönnettävä, että repesin 
myös tämän loppulauseelle. Toki tämmöinen huumorinlaatu edellyttää, että porautuu ensin empatialla 
suhteellisen syvälle siihen, mitä sanotaan. Jos torjuu kokonaan, ei huomaa kertojan omaan lankaansa 
pujahdusta välttämättä ollenkaan.

epäoikeudenmukaisuudesta

Ajatus, että "tofu kuuluu mullekin kun sitä nyt ylimalkaan on", mistä mentaliteetista köyhiä usein kritisoidaan ("tee työtä niin saat tofua" viiva "ei tofu kuulukaan kaikille", tuttu skaala varmaan monille), on kieltämättä raa'an taloudellisesti "järjetön". (Jos nyt suostutaan tässä heuristisesti hetkeksi olettamaan, että taloudessa itsessään olisi jotain järkeä.) Esimerkiksi monet edellisen polven tyypit lännessä näyttävät olevan paljon enemmän tuollaisia tavallaan "sallimukseen" luottavia hulluja kuin mitään proleja, olkoonkin että seuraava sukupolvi on proleutunut joiltain osin oikeasti.

Kieltämättä jos verrataan mihin tahansa historian vaiheeseen tai maailman kolkkaan, nykyinen länsimainen alempi keskiluokka kunnostautuu lähinnä nillittämisessä helpon elämän keskellä - mutta sittenkin: eikö juuri tuo luottamuksen tunne, että jotakin kautta kaikki meidän yhteisön tuottama hyvä on kulkeutuva minulle ja lapsilleni, ole tavallaan nimenomaan länsimaisen kulttuurin hyvien puolten kliimaksi?

Onnistuimme hetkeksi luomaan sivilisaation, jossa ihmiset saattoivat sankoin joukoin keskittyä ainakin jossain määrin luonteensa mukaiseen elämiseen ja unohtaa monet synkät (hideous, kuten Wilde sanoisi) vanhan ajan välttämättömyydet. "Vanha kansa" ja konservatiivit näkevät niin, että he jotenkin erityisesti "maksaisivat" toisten vapaamatkustamisen¹, tämä selvä, mutta kyllä tämä on oikeasti paljon kaksipiippuisempi asia. Nyt, kun maailma muuttuu yhä enemmän kasaksi pankkiireja, joista joillain on miljoonien alkupääoma ja toisilla ei, muutos tulee kaikkien arvioitavaksi. 

7.12.2013

Huomaan, että Suomessa epäoikeudenmukaisuus on ollut jo vuosien ajan teema lähinnä itsenäisyyspäivän 

kieppeillä. Muina päivinä siihen enenevissä määrin ihan vain suostutaan.

¹) Tuo viha voi tulla jostain sellaisesta tajusta, että itse kestäisi huono-osaisuutta oman 

häpeäorientoituneisuutensa takia vielä huonommin kuin ne, jotka sitä joutuvat vallitsevissa oloissa 

kestämään. Kohdistavat empatiansa tavallaan suoraan kokemukseen ohi persoonan, joka kokemusta kantaa. 

"Jos olisin itse tuollainen, olisin paskiainen." Ristiriidan tunne kumotaan torjuvalla asenteella ennalta.

Eli halveksinta on tunnevammaisen tapa kiittää, tavallaan.

tahranpoistajat

X on psykologi, ja jotenkin minulla on edelleen semmoinen olo, että näen sen enemmän semmoisena äkkisyvänä karjalaiseukkona, joka tietäisi sille psykologiassa opetetut asiat joka tapauksessa omin päin ihastuttavan kieroa luonnettaan, ja jolle psykologia on käytännössä vain antanut välineitä nimittää ihmisen kasvun ja kommunikaation kannalta tarpeellisia poikkeustiloja nimillä - ja toivoa niiden olevan poistettavissa, mikä itsessään on paradoksaalisti tietyllä tavalla hiton neuroottista ja kaupunkielämälle ominaista.

Muistan kun ostin kerran mustan kaulusteepaidan, jossa oli myytäessä pieni tahra. En olisi edes huomannut sitä. Myyjä kuitenkin alkoi hinkata sitä, mutta kun se tajusi, että hinkkaamisessa kestää ja se antaa jotenkin huonon kuvan kaupasta ja alentaa itsensä siinä jotenkin tavarafetisismin alapuolelle, se sanoi lopulta hieman sutkittuaan: "Nyt se on poistunut jäännöksettömästi." Seisoin tilanteessa ja hymyilin. Ajattelin: kovaa on elämä.

24.11.2013 

Yksi totuus yksiavioisuuden muotoon väännetystä seksuaalisuudesta: X:n himoitsemisen varjossa, kun asia meni vielä myötäpäivään, olin täyttynyt toivolla kuin vappupallo heliumilla, ja sain kaikki muut naiset. 

Tämäkään asia ei siis kuuluu mihinkään münchhausenilaisen self-helpin ("revi itsesi hiuksista suosta") piiriin, vaan on nöyryyttävän sosiologinen. Ihmiset vaistoaa, onko karma nouseva vai laskeva, ja yrittää "varastaa" toisen herättämän rakkauden itselleen – ja juuri sen. Koska jos rakkaus kohdistuu heihin itseensä, se herättää paineita, ja tulee alitajuisesti olo, ettei henkilö ymmärrä parisuhteen olevan pohjimmiltaan pelleilyä. 

4.10.2018

Parisuhteen kulttiin näyttää usein liittyvän tietty utopia rakkaudesta, joka ei nouse toisten ihmisten kohtelusta. Ikään kuin rakkaus ei olisi kohtelun emergentti kukka. 

Huom monikko: Toisten. Ei toisen.

6.1.2014

Romanttinen pettymys tuntuu vähän siltä kuin hampaat olisi harjattu toisin päin: ikenet hierottu turriksi ja pahanhajuinen hengitys lisätty sekunnissa.

7.1.2014

kateuden kasvu kunnollisuuden mullassa

Kateus ei mitenkään välttämättä kohdistu sellaiseen, mitä oikeasti tarvitsee tai haluaa. Kateuspotentiaali kertonee jonkinlaisesta nollaelämästä, tiettyjen sivupersoonien ylenmääräisestä tukahduttamisesta, henkilökohtaisten häröilyperinteiden laiminlyönnistä ja epäorgaanisista tavoiteasetteluista. Kateus on pohjimmiltaan omantunnonpistosta.

8.1.2014

Huomaan ilokseni, että olen kaikeksi onneksi taas selvästi taantunut yhteiskunnan silmissä 

viimeisten neljän-viiden vuoden aikana.

kansat kansoissa

X-porukan ja Y-porukan eleissä ja tavoissa on suurempi ero kuin useimpien kansojen tavoilla Euroopan sisällä tai kenties koko maailmassa.

Siinä missä pukeutumista, puheen nuottia, moraalia, makuja tms. voi pitää etnografisina tunnuspiirteinä, X:t ja Y:t ovat eri kansaa. Noiden kansojen välinen jännite onkin taustalla kun todellisia kansoja muodostuu tai on muodostumatta. Kielet ja niiden sisään ommellut sovinnaissäännöt on melkein ainoa asia joka tosiasiassa nivoo X:t ja Y:t yhdeksi. 

Veikkaan, että salaa X:t suostuu huonommin kuulumaan "kansaan" kuin Y:t. Ne katsoo linnanjuhlia ja kuningashäitä ja on elitistejä ja kansainvälisiä. Ne tykkää siististä ja oudosta ja uudesta ja salaa toivoo että kuningas kuolee. Mutta ei kuitenkaan niin että oma lapsi on vaarassa. Siksi ne on myös konservatiiveja ja pitää keskimäärin enemmän valtapeleistä pienissä tiloissa ja passiivisesta jäynästä. Kai.

X:t etsii koko ajan piiloviestinnän mahdollisuutta, pienenpientä yhteistä nimittäjää, taitavilla sormilla kirjailtua nimittäjää jonka nojalla heidän alati teatraaliset ilmeensä ja eleensä voisivat merkitä asioita jotka ovat omassa piirissä selviä mutta ulospäin vaikeasti tulkittavia.

(Kirjakaupassa kaksi pyylevää X:ää juoruilee hilpeän näköisinä.)

15.1.2014

X:n ja Y:n saa korvata tässä kahvilahavainnoinnissa aivan millä itseä huvittaa.

kuvitelmia musiikittomasta maailmasta

Musiikkiin hurahtaneet saattavat joskus äityä sanomaan jotain sellaista, että maailma ilman musiikkia olisi kamala. Mutta voiko sellaista maailmaa olla ihmiselle olemassa? Olen jo pitkään miettinyt, että musiikin fanittaminen johtuu tietynlaisesta musiikillisesta lahjattomuudesta.¹ Ei osaa arvostaa ja nivoa satunnaisia äänimaisemia: ilmastointilaitteiden huminoita, kellokorttien piippauksia.

Ehkä ihmisen aivot hakisivat tuolla tavoin mykässä maailmassa musikaalisia elementtejä jostain muusta, kielestä, visuaalisesta? Tosin ei ilman musikaalisuutta olisi kieltäkään, tämä on ihan selvä. Muistan Liettuaan töihin jouduttuani, kuinka jalkapallokentällä sanojen puutteessa ja aikapaineessa koki impulssin alkaa ynähtelemään asiaansa äänenkorkeuksin. Samoin kielenoppiminen käynnistyy selvästi siten, että aivojen väsyessä tokkuraan oven narinan tai pesukoneen pauheen tyyppiset äänisekvenssit alkavat täyttyä vieraan kielen sanoilla. Niiden rytmiä ja melodiaa alkaa hokemaan ja hieromaan, jolloin ne täyttyvät magialla ja niitä kunnioittaessa niitä alkaa etsimään seuraavalla kerralla aktiivisesti. Sanojen seuraan hakeutuu, niin ne liimautuvat mieleen. Niistä tulee seuralaisia.

Eli musiikittoman maailman mahdollisuus riippuu ainakin siitä, kuvitellaanko musiikiton maailma siten, että kukaan ei osaisi laulaa, vaiko siten, ettei kukaan osaisi kuulla säveliä. Samalla huomataan, että maailmassa on aika paljon sävelteknistä lahjattomuutta. Esimerkiksi lait. Tai raha. Niistä puuttuu melodia aivan täysin.

1.2.2014 pohjalta

¹) Sama ilmiö tilannetajun ja -tajuttomuuden puolella.

bluffeja

Kerran päädyin erään ystävättäreni kutsumana feministiseen karonkkatapahtumaan. Se oli aika pelottavaa: aikuiset tädit leikkivät piirileikkejä humalassa ja loitsivat itselleen itsetuntoa kuin lahkolaiset. "Kolme pientä feministiä marssi näin"...

Illan edetessä tilaisuuden rujon patriarkaalinen luonne alkoi ahdistaa minua naisen uumasta mallinnettuine viinilaseineen, feodaalisesta siveysaatteesta johdettuine protokollineen ja institutionaalisesta vallasta kamppailevine salonkikiipijöineen. Kumouksellisena eleenä kaadoin tölkkiolutta viinilasiini. "That's pretty rude", vastapäinen kosmopoliittitäti totesi.

20.10.2018

hilpeä puheenvuoro

Ei maailman loppuminen ole mikään maailmanloppu.

Sen sijaan oma tilamme, jonka myötä viime vuosituhansina on vallinnut käytännössä jatkuva maailmanlopun odottelu, on kamala asia. Tuo tila, jonka myötä julkisissa kulkuneuvoissa, uimahallin saunassa tai inva-wc:ssä tekee mieli painaa hälytysnappia tai vetää hälytysnarusta, odottaa ambulanssin, poliisin sekä palo- ja soittokunnan saapumista paikalle ja sanoa: "vittu että ihmisten maailma on mielikuvitukseton".

Tila, jossa esimerkiksi joku "ensimmäisen kiven" ajatus seksuaalisuuteen siirrettynä – siis: "se joka katsoo toista himoiten, on jo tehnyt huorin" – kerää tulkitsijoikseen anaaliveijareita, jotka vievät koko porukan vain entistä syvemmälle kontraktuaalisen seksuaalisuuden yöhön, ja jossa jo pelkkä eroksen ja muiden rakkauden muotojen välille revenneen kuilun osoittaminen sormella – edes vahingossa, pelkkää naiiviuttaan – aiheuttaa helposti ekskommunikaation. Tai kiusaamiseksiko sitä nykyään nimitetään.

Tottakai sellainen maailma loppuu: valo vähenee siitä sekä alati että toistuvasti – joskin samalla koettu pimeyskin. 

On oikeastaan yksi hailee, loppuuko maailma myös tajunnan ulkopuolella vai ei. Jos tämä omaan surkeuteensa jatkuvasti yhä älyttömämpiä lohdutuspalkintoja louhiva apinalaji pystyykin selviytymään ja planeettamme kohauttaa jälleen kerran olkiaan, jää silti jäljelle kysymys, mitä järkeä on tarpoa seitsemän miljardin persettään raapivan hipsterin armeijassa. Ihminen joutuu itse elämään joka tapauksessa tuon pelastettavan luonnon ulkopuolelle määriteltynä, varovaisen ja hienotunteisen sadismin kenttään ajettuna.

Hieman kuin – Tuomas Nevanlinnan hienoa ajatusta mukaillen – vihreys siirtää luonnonkin kapitalismin ja niukkuuden piiriin, eros ollaan uusimmiten ottamassa näennäisen moraalin kaavussa täydellisen sosiaalisen kontrollin ja viime kädessä kaupan piiriin. Vaihtoehtoja jää kaksi: ihmiskunnan velkatilin täyttyminen myös todellisuudessa eli ennemmin tai myöhemmin tapahtuva maailmanloppu, taikka ilmapiiri, jossa maailmanlopun oikeastaan soisi tapahtuvan. Painotukset hahmotusten välillä voivat vaihdella luonteen ja mielialan mukaan.

15.10.2018

akateeminen tiedotus

Tällä hetkellä luennassa Martin Heideggerin ja Jacques Derridan aikaeroja käsittelevä yhteisteos "Aikaero – aika & ero". 

Vahva suositukseni.

taivas

Jotkut jaksaa korjailla sanamuotoa "Thaimaaseen". 
 Ymmärtämättä, että sana taipuu tuolloin kollektiivisessa alitajunnassa sanan "taivas" paradigmalla.

lajimme seksuaalisuus ja kulttuurin kaarre

Tähän väliin, koska en töiden vuoksi ehdi taas kirjoittamaan mitään harkittua saati järkevää, heitän vanhaa matskua, joka on alun perin ollut blogikommentti muualla. Koen merkitykselliseksi välillä hieman taustoittaa näitä juttuja, koska jotkut  esim. "yksiavioisuusperversion" tyyppiset lahjattomuustutkimukselliset avainkäsitteet saattavat varmaankin antaa helposti hieman harhaanjohtavan vaikutelman näiden tekstien perusvireestä ja tarkoitusperistä.
 Kyse on siis puhtaasta teoretisoinnista, ehkä hieman ilkikurisesta ja tietenkin subjektiivisen elämänkokemuksen piirissä syntyneestä, muttei sen sijaan esimerkiksi saarnoista jonkin tietyn elämäntavan puolesta tai jotakin elämäntapaa vastaan, eikä varsinkaan mistään sen militantimmasta.

---

... "Tässä lienee luonnon järjestys pelissä, lajiahan on kehitettävä, eikä valikoimaton kopulointi sitä asiaa palvele."  ...

Ehkä enemmänkin niin, että juuri lajin kehitystä palveli aikanaan ihmisellä – ihminenhän ei ole varsinainen peto eikä edes simpanssin tyyppinen territoriaalinen itsestään selvästi ”patriarkaalinen” eläin, vaan sosiaaliselta järjestykseltään luonnossa ilmeisesti lähempänä bonoboa (pan paniscus) – nimenomaan ”valikoimaton kopulointi”. Ihminen on vaelteleva laumaeläin. Tästä voi olla jäänteenä mm. se, että aivan kuten bonoboilla, ihmisnaarailla on jotenkin luonnostaan enemmän kiinnostusta oman elämänpiirin laajennukseen (uutta väriä/verta viiva maahanmuuton ihanuus), kun taas uroksilla on keskimäärin hitusen territoriaalisemmat (niillä mennään mitä on viiva ählämit ulos) perusmieltymykset.

Kulttuurievoluutio ja tietoisuus, nuo kana ja muna, ovat emergoineet perheinstituution ja sen varaisen seksuaalisuuden, joka on siis oikeasti perversio, koetan nyt tähdentää, että tämä ei ole vitsi. Esimerkiksi juuri tuo mainittu naaraiden orgasmivaikeus on varmaankin peruja siitä, ettei ihmisnaarasta ole alun alkaen tarkoitettu tyydytettäväksi yksin vaan porukalla (kerralla!), niin paljon kuin tämä keskustelun kaikkia osapuolia varmaan ahdistaakin. (Vaikka uskoisi luonnonvalintamielteisiin kuinka, eihän miljoonastakaan yhdynnästä seuraa kuin yksi raskaus tietyllä aikajänteellä.) Jonkin verran asioita voi tässä kontekstissa ymmärrellä; esim. nuorten naisten seksuaalisuudessa on silmin nähden paljon sellaista, että jonkun on ikään kuin lunastettava se syyllisyys, että seksuaalisuus on käytännössä täysin eri kuin paperilla. Itsestään pihalla oleva ihminen alistuu käytännössä ja raivoaa teoriassa – esim. tällä hetkellä naiset, varsinkin nuoret, noudattavat kilpailu- ja pätemisyhteiskunnan vaatimuksia aivan uskomattomalla pieteetillä, lähes itsettöminä.

Esim. seksuaalivalinnan mielle saattaa olla tämän ajan kaikkeinideologisinta kamaa – yhdistelmä kristillistä neurasteniaa ja vallitsevaa liberaalia valintakulttia¹. Ihminen on tuhansien vuosien ajan peilannut seksuaalisuuttaan - osittain vankeudessa pitämänsä - euraasialaisen eläinkannan mukaan, kun taas alun alkaen seksuaalisuus on ollut, siinä missä muukin, metsässä kiertelevien laumojen sisäinen asia. Esim. Freudin teorioissa näkyilee kai paljon tätä Grimmin satujen maisemista siirrettyä settiä, että ei pysty enää piirtämään tiettyä totaaliseksuaalisuutta² kaiken taakse, vaan suistuu Nietzsche-harhaan ja näkee maailman siten, että alkubarbariassa kaikki oli hurjempaa ja vallan läpitunkemaa, kun taas todellisuudessa kaksi tärkeintä kulttuurievoluution emergoimaa omistusinstituutiota – miehen omistussuhde naiseen, naisen omistussuhde lapseen – taitavat olla aika uusia, ja ne ovat monen hyvän asian lisäksi aika suuressa vastuussa kaikenlaisesta yhteisöjensisäisestä väkivallasta.

Nykyisessä kulttuurissa noiden kahden omistusrelaation yläpintaa taitavat olla sininen liberalismi (tässä kommenttiketjussa mm. ajatus, että naiset pitää ”viime kädessä” hankkia työllä) ja punavihreä liberalismi, joka laajentaa äiti-lapsi-suhteen tunnelman koko yhteiskuntaa koskevaksi normiksi.

2017/11/11

¹) Jos eivät työt sun muut menevämpien metkut häiritsisi jatkuvasti, tuota voisi perata enemmänkin, mitenkä
kulttuurin kaarrevaiheessa kaksi eri mentaalimassaa juottuvat kiinni toisiinsa muodostaen jonkinlaisen sidoksen, 
vähän kuin jossain peruskoulun luonnontieteissä puhuttiin tällaisista kuin "kovalenttinen sidos" jne.
 Esimerkiksi nykyään otetaan jotenkin 'perverssi aines' (kovuus) puolivillaisesta kristinuskosta ja mukamas 
'pehmeä' aines liberalismista/valistuksesta, mutta todellisuudessa lopputulos on kumpaakin 'kovempi', koska - 
kärjistetysti - kaikki haluavat menestyä ja viihtyä, mutta kukaan ei oikein jaksaisi mahdollistaa sitä toisille. Tai 
jotenkin noin.

Idea siis, että nuo ennen toista maailmansotaa vielä napit vastakkain olleet mentaalimassat ovat jotenkin 
tämän blogimerkinnän kommenteissa vuosia sitten tarkoittamassani mielessä "kuluneet reunoistaan", ja nyt ne ovat 
fuusioitumassa muodostaen kulttuuriin tyylipuhtaan 90°n kulman, jota sisältä päin koettuna luullaan edistykseksi.
Eli pohjimmiltaan aviojärjestelmään palautuva omaisuuden ja instituutiovallan arvostus yhdistyy omaan 
neuroottiseen kampittamiseensa jättäen ulkopuolelle ne, jotka noudattivat edellistä kulttuurikautta "bona fide". 
(Esim. tyypillisesti maalaiset, tasa-arvon tosissaan ottavat vasemmistolaiset, kierousvajeiset l. ideologisista syistä
automaattiseen valta-asemaan kuvitellut "valkoiset keski-ikäiset miehet" jne.) - Itä-Euroopan nykyinen 
konservatiivinen regressio saattaisi olla hieman sama ilmiö kuin pitkän ajoneuvon peräpään heitto kaarteessa 
vastakkaiseen suuntaan.

²) Tällä on erinäisiä seurauksia mm. sille myytille, että pornografia olisi jotenkin "tunteeton" seksuaalisuuden muoto.
Enemmänkin se on realistisempi kuva ihmisen seksuaalisuudesta eräänlaisena sähköilmiönä, jonka valtaan porukka 
joutuu jossain tilanteessa, ja jonka osallistuja kokee osaksi sisältä, osaksi ulkoa. Näin mm. sadomasokismi voisi olla 
yritys "totaaliseksuaalisuuden" simulointiin, eli siinä pyritään olemaan "seksuaalisuuden sisällä" sen sijaan että 
"tehdään sitä", eli sen annetaan myös "kohdistua itseen".
 Luultavasti "parisuhteen" instituution hankaluudet juontuvat siitäkin, että niissä tuo koko alkujaan valtaan liittyvä 
sähköilmiö yritetään väkisin kesyttää jonkinlaisiin uomiin, jolloin valta ja jopa sadismi eri muodoissaan tyypillisesti 
pääsee tihkumaan ajan myötä koko elämänmuotoon, ikään kuin ulos mielekkäästä kontekstistaan. Samalla 
yksiavioisuus perversiomuotona luo omaksi varjokseen itse eniten tuomitsemansa seksuaalisuuden muodot, joissa 
seksuaalisuuden tietty "sähköisyydestä" eläminen ja frustraationvaraisuus tulee ilmiselvänä esiin, kuten esim.
prostituution ja pedofilian.

vonkaamisen teologiaa

Erotuksena yhtäältä fatalistisempiin ja toisaalta raivokkaampiin hengenelämän suuntauksiin kristinuskossa on periaatteessa mahdollisuus pyytää Jumalalta asioita – mutta ilman oikeutta suuttua, jos hänen suunnitelmansa olivatkin toiset. Tämän periaatteen morfinen yhteys vonkaamiseen on hyvin selvä.

Länsimainen kulttuuri on essentiaalisesti juuri vonkaamisen kulttuuria. Tätä taustaa vasten uusimman, toistaiseksi nimettömän uskontomme (ideologisessa nimeämisparadigmassa "liberaali-individualismin") tapa problematisoida vonkaamista ja toisaalta sadistisesti nollattujen tapa kollektiivisesti suuttua ja nillittää ovat molemmat selkeitä regressioilmiöitä.

Niin uskomatonta kuin se onkin, jopa ydinperhemallin varaisesta reduktiosta on näemmä löytynyt polku alaspäin.

30.9.2018

Melankolikko kantaa sisällään jotain mitä pitää itseään arvokkaampana. Siinä syy, miksi raskasmielisyydellä on taipumus kulminoitua ääritapauksessa kuolemankaipuuseen.

29.9.2018

freudilainen

Inhimillisen kehityksen indeksi ja monet vastaavien mittareiden lukemat ovat suunnilleen kääntäen verrannollisia maan korkeimman tornin korkeuteen. Tai ehkä vielä tarkemmin sanottuna johonkin eksaktimpaan, tyyliin kuinka korkea torni on suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Ihminen on pohjimmiltaan simppeli olento, joka tarvitsee hyvin voidakseen suojaa, lämpöä, ravintoa ja tornien mataluutta.

26.9.2018

Laajennetun itsemurhan tekijä punoo väkisin ne yhteisen kohtalon langat, jotka jäivät elämässä punomatta.

24.9.2018

Kuvassa - kielen tasolla ns. "faktassa" - kukaan ei hengitä. Kuvassa elävä olento on tilassa, jossa se kestäisi hengissä tukun sekunteja.

Juuri siksi tarkka sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuva (fakta) luo vahvan illuusion, että se sulkee jotain pois. Aivan kuin ilmiöt eivät eläisi naapureistaan, vastakohdistaan, ehdoistaan. 

Kuva, fakta, käsite. Ja viimein, käsitteistä käsitteimpänä, nimi. Luultavasti aikamme ideologia floppaa jossain siinä kohdin, että se saa yksilön ylpeäksi "nimestään": attribuuteistaan, maineestaan. Eli se samastuu ulottuvuuksiinsa, jotka siinä ovat oikeasti kuolleinta massaa.

Monille vahvin psykedeeli olisi digitaalisen välineistönsä heittäminen roskakoriin.

22.9.2018

6:0

Toinen puoliaika: kotiottelu Ankkalinnassa

Ensimmäinen puoliaika sisälsi myös näkymättömiä tapahtumia, joista satunnainen tarkastelija jätettiin törkeästi paitsi. Siinä mielessä tämäkin ottelu muistuttaa elämää itseään. Näillä piilotapahtumilla oli myös välittömiä vaikutuksia myöhempiin vaiheisiin. 

Esimerkiksi eräänä päivänä, vuosia myöhemmin, sankarimme kohtasi Suomen hallintokaupungin päärautatieaseman pihassa nuoren naisen, josta oli salaa unelmoinut monien siihenastisen elämänsä vaiheiden läpi. Asia kuulostaa jälkeenpäin naurettavalta, mutta tragedian ja komedian ero onkin suunnilleen samaa luokkaa kuin polkupyörän sisä- ja ulkorenkaan välinen: käytännössä sama kappale, sisäkkäisyyden vuoksi kaksi maailmaa.

Tarinaan kuuluu, että sankarillamme oli motivaatiopohjana klassisen nuoren intomielen haihattelun lisäksi oman varjonsa, nuoruuden pelkuruutensa ylitys. Niinpä kohtaaminen rautatieasemalla tuntui erityisen kohtalonomaiselta: nahkatakkinsa tällä välin monessa mielessä riisunut ja pelihuumorinsa pääkaupungissa muutenkin aivan uudella tavalla löytänyt Pahuuden Piilokärki oli tässä vaiheessa voimiensa tunnossa ja omasta mielestään valmiina mihin tahansa koitokseen. Tunne johtui pitkälti siitä, ettei hän tiennyt maailmasta kauhean paljon.

*

Taas kului vuosia, tällä kertaa jopa vielä useampia. Eräänä päivänä katsoin työmaa-alueella risteyksessä oikealle, ja näin yhtäkkiä tutun naisen. Tällä kertaa sydämeni ei enää pompahtanut, sillä se oli opetellut käyttämään turvavyötä. Sen sijaan panin ilolla merkille, että pitkäaikainen suosikkini oli vastoin tapojaan pienen alkoholiannoksen sosiaalistama. Se puki häntä selvästi, ulosanti tuntui nuorekkaammalta ja inhimillisemmältä kuin aikoihin.

Kohdatessaan jonkun pidemmän tauon jälkeen on aina iloinen, jos on jotain faktuaalista kerrottavaa. Liian usein joutuu toteamaan, että "paskaaks tässä, päivä kerrallaan mennään", tai jotain muuta vastaavaa. Tällä kertaa minulla oli esimerkiksi sellainen sisäisen teksti-tv:ni alasivutason uutinen, että jalkapallojoukkueemme oli voittanut harrastesarjan piirinmestaruuden. Olin kuullut puskaradiosta väitteen, että vastustajamme, jonka voitimme hieman yllättäen mutta täysin ansaitusti 6:0, oli pohjimmiltaan poliisien joukkue.

"Ai mitä?! Te pelasitte Karhukoplaa vastaan?" Neiti kysyi äänessään tietty hysteerinen, murusen kauhua sisältävä into. Hymyilin poirotiaanisesti pääteltyäni sekunnissa takaisin päin, että leidi oli jotenkin onnistunut sekoittamaan minun, Pahuuden Piilokärjen, arkkivihollisekseni mieltämänsä poliisin Karhu-ryhmän Aku Ankan rikollisjengiin. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan nautin kotoisalta tuntuvasta psyykkisestä kaaostilasta, ja koetin muistutella itselleni, että olen tekemisissä eettisesti keskimäärin kehittyneemmäksi oletettua sukupuolta edustavan täysivaltaisen aikuisen ihmisen kanssa, jonka kuva minusta jonkinlaisena korkeampien voimien voitelemaa esivaltaa vastaan asettuvana Aku Ankkana on luultavasti mitä kypsin.

Jutustelu jatkui mukavassa hengessä, luultavasti neidin kiskaiseman kaljan ansiosta huomattavastikin mukavammassa kuin muutamalla edellisellä kerralla. Hänen laskuhumalansa alkoi vaikuttaa vasta jossain kaukana Itä-Helsingissä. Kysyin erikseen, halusiko leidi pitää edelleen välejä virallisesti poikki merkityksessä, josta J. Karjalainen laulaa biisissään Mennyt mies ovelalla "mielestä"-sanan kaksoismerkityksen sisältävällä säkeellä. Vastaus oli kyllä, siis etäisyyden pitoon. 

Pilvi kulki kuun edestä, Pandoran lipas narahti kiinni. Pidin itseni tilanteesta tietoisesti hieman etäällä ja katsoin monella tasolla hieman jähmettyneen näköistä hahmoa, jolla oli aavistuksen kehostaan poissaolevan näköinen, kenties tietynasteisen itsetyytyväisyytensä ansiosta ilon puolelle kallistuvan näköinen ilme. Minun oli hetkeksi vaikeaa muistaa edustavani raiskauskulttuuria. Nainen oli siinä ja ei ollut. En ole koskaan sen jälkeen nähnyt häntä. Tarkoitan sanalla nähdä tässä jotain semmoista, mikä vaatii nähtävän ilmenemistä, jonkin piilotetun vilahtamista esiin.

20.9.2018