elokuvista ja kehityksestä

En olisi minä ellen olisi tuossa pari merkintää sitten leffat haukuttuani katsonut heti pari elokuvaa.

Toinen, nimeltään The Lobster, sisälsi paljon sitä, mitä olen tottunut ainakin uusissa leffoissa näkemään: vaikka on tunnelmaltaan vetoava, niin ihan lopputwistiin asti ja sen yli tunnen, että minua on jotenkin vedätetty, kaikenlaisia manipulatiivisia temppuja on tehty; tekijöillä on nähtävästi joku pakkomielle ajatella, että juuri heidän suorittamaan tuo outo osoittelun taide olisi jotenkin erityisen tärkeää, ja lopulta jää vähän epäselväksi, että onko tässä oikeasti syvyyttä, vaiko jotenkin vain roiskittu kasaan semmoista mistä oletetaan, että "tätä yleisö varmaan pitää syvänä". - Tokihan elokuvat voi "nähdä hyviksi", jos itse on syvään luotaava ja sivistynyt tyyppi, ja siitä huolimatta katsoo jostain syystä tarpeelliseksi katsoa elokuvia.

Jos pitäisi henkevästi kiteyttää, että mistä en pitänyt tässä, niin sanoisin, että elokuvaa suositteli minulle avokadoista pitävä tyttö. Tämä heitto ei tule enää 2 vuoden kuluttua tarkoittamaan mitään, ja juuri siinä onkin pointti, miksi se tarkoittaa jotain nyt - maailmassamme, jossa väliamerikkalaiset huumekartellit ovat ottaneet avokadomarkkinoita haltuun viedäkseen noita hedelmiä rikkaiden maiden trendipelleille. No, tyttö itse on toki mainio tyyppi. Vai onko? Missä kulkee normaaliuden ja synnin välinen veteen piirretty viiva? Tytön mielestä elokuva kertoi siitä, että parisuhteisiin kannattaa ruveta alle kolmikymppisenä. Sen verran tätä nyt happamana setänä täsmentäisin, että elokuvassa taisi olla muutama topos, joissa ilmennettiin ihmisen kehityshistorian eri ulottuvuuksia tai piirteitä: hoitolaitos (joka ilmeisesti symboloi asettuneen/viljelevän väestön normimoraalia thatchermäisine johtajineen), metsä (tribaaliyhteisöt) sekä kaupunki. Kaupunki oli vapaa, mutta siellä piti korostuneesti näyttää ulospäin muulta kuin mitä sisältä oli.

Sain tästä leffasta sen verran, että jossain mielessä kristillinen/eurooppalainen traditio on ilmeisesti jo alkutekijöissään sisältänyt ja sisäistänyt antiikin yläluokkaisesta (tämä on tärkeää!) kulttuurista perimänään siemenenä kaupunki-topoksen idean. Eli siis sen, että ihmiset ikään kuin sallivat intimiteetin toisilleen (sillä ehdolla, että he pitävät huolen myös sovinnaisen kuoren luonnista). Näin siis ainakin tämän elokuvan maailmassa. Metsässä oltiin freudilaisten perusdeluusioiden hengessä jo valmiiksi suoraan jonkinlaisella kivi- tai oikeastaan rautakaudella, seksuaalisuus tabuttuneena. En tiedä, miten ihmiset tässä maailmankuvassa lisääntyivät ennen institutionaalisia suhteita. - Merkillepantava yksityiskohta: sekä hoitolaitosta että metsäheimoa johti nainen. En osaa sanoa, oliko tämä irtopisteiden keräämistä katsojaoletetuilta, vai filosofinen oivallus feminiinistä sääntöihin nivoutumisesta ja itsealistuksesta instituutioseksuaalisuuden kentässä.

*

Katsoin eilen myös muutaman Asterixin. Asterix valloittaa Rooman -pätkässä oli henkevä kohta, jossa roomalaiset itkevät, että taikajuomin vahvistetut, gladiaattoreita pöllyyttävät ja villieläimiä kesyttävät gallit "pilaavat koko sirkuksen, kun kansa viihtyy ja nauraa". Eli Asterix - Taideleffa 1:1 tässä mielessä. Tuo antiikin jälkeisen keskiajan synkkyyden päivittely onkin kyllä melkoinen puolitotuus, vähän samanlainen kuin että nähdään Pariisi Champs-Élyséesinä ja Eiffelin tornina, eikä haisevina arabilähiöinä: Roomassa osattiin varmaan lukea ja kirjoittaa paremmin kuin keskiajalla, mutta se ei tosiaankaan estänyt hommien teettämistä orjilla. Tässä voi sitten miettiä hieman S.J. Lecin hengessä, että onko ihmissyönti haarukalla ja veitsellä kehitystä. - Ja samanlaisia voi kysyä meidänkin ajastamme, kuten kohta koetan valottaa. 

Luulen tai ainakin huterasti toivon, että kivikautinen ihminen olisi jättänyt piruuttaan kivityökalut keksimättä, jos hänelle olisi teleportoimalla vilautettu kehityksen yhtenä ultimaattisena pisteenä toista maailmansotaa. - Kehitystä voi pohtia myös rajatummissa kehyksissä siinä mielessä, kumpi nyt sitten on kehittyneempi: suru-uskonnosta jo kokonaan kasvu-uskontoon siirtynyt Ruotsi vai kasvuhurmosta vasta ideologisesti tavoitteleva, pohjimmiltaan ortodoksinen Valko-Venäjä. Koronanhoitostrategia on sama: antaa kaikkien kukkien kukkia. 

Sama strategia on keskenään myös Unkarilla ja Suomella, joista toinen on Hesarin faktapohjaisen journalismin mukaan diktatuuri ja toisen muotinäytösministeristö kansainvälisen kehityksen ehdoton malli. Minulle on tullut ideologisen punavihreän junioriuden 20 vuoden takaisena veteraanina tuota tiettyä haluttavuuden ilmentämistä halun kentän ulkopuolella katsellessani ensi kerran olo, etten ole enää varma, etteikö yhteiskunnan valjastamisella naisten työelämäläsnäolon mahdollistavaksi olisi ollut vallitsevilla ehdoilla jokin hinta, jokin epämiellyttävän suuri hinta, jos asia otettaisiin jääkylmään tarkasteluun.¹ -

- En ota sitä tarkasteluun, siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedän liian suurten ihmisjoukkojen olevan kykenemättömiä abstrahoimaan tätä kysymystä irti regressiivisestä perheroolituksesta. Minä tarkoitan nyt fantasmaa, maailmaa, johon nähden tuntuu hätkähdyttävältä, että nuo ministerit ovat meikattuja, siis ihan yhtä lailla tai enemmänkin itsensä naamioita - miltäköhän muuten tuntuu nähdä peilistä vuoroin itsensä, vuoroin joku muu? - kuin naiset olivat ennen ensimmäistäkään feminismin aaltoa. Siispä kohautan olkiani ja koetan jatkaa selviytymistäni maailmassa, jossa en kanna itse arvoa, mutta joudun tuottamaan sitä, että voin edes haaveilla arvokkaampieni suosiosta. 

Jotta kyllä tuo kehityksen suunta ja määrä riippuu ainakin hieman siitä, mikä uskontolaji vakioidaan taustalle kehitystä mittaamaan. Itse uskon, että kehitystä on, ja vieläpä sen verran kuin sitä tuottaa pornon helpottuva saatavuus. Jos kokee, että taloususkonnon myötä kaikki moraali ja järki on romahtanut, voi katsoa vaikka testosteroniylijäämän käyttöä niiltä ajoilta, kun yksityistä tilaa runkkaamiseen oli vähemmän ja hyvän matskun haltuun saanti suurempi häpeäkysymys.

*

Muistan yläasteelta, kuinka opettajamme kerran sanoi, että pyytää meitä kutsumaan hänet Nobel-kakkukahveille, jos selvitämme, miksi talouden yleisen trendin oletetaan olevan lievästi nouseva. Nyt tiedän vastauksen: koska talous on jo 200 vuoden ajan itänyt kohti kristinuskon korvaavaa uskontomuotoa, ja sen uskonnon pyhä on kasvu. Kasvu vaatii uhreja, ja papiston, joka sitä mittaa, sille tietä silottaa.

En tietysti saa tästä Nobelia, vastaus on liian ilmeinen ja samalla tieteenalarajat ikävästi ylittävä. Oikeasti olennaista on kuitenkin, että harha kehityksen suoraviivaisuudesta on pikku hiljaa piirtynyt aivan kaikkeen. Ihmiset eivät kestä edes sitä, että "banaali virus" (Houellebecq) voi tappaa uudestaan - vaikka töiden teettäminen kaupungistumattomien syrjäseutujen köyhälistöllä on piirtänyt tämän tapahtuman ja lukuisat vastaavat seuraavat tähtiin aikaa sitten. - Paljon on kiinni järjestyksestä: fuusioenergia vai fosforin loppuminen? Siittiöiden hävittäminen maailmasta teollisia hiukkasia hengittämällä, vaiko sittenkin väestökatastrofi? Herrasväki arvatkoon, s'il vous plait. Melkein ainoa varma on, että kullakin tuntuu olevan oma tahdonturmelema epäluova unelmansa, analyysikykyä estävä pikku unelmansa.

*

Toinen leffa oli jo parempi. Miellyttävän löysää viihdettä, tekijöiden joukossa ilmeisesti alalla tunnettu Almodóvar. Häneltäkin näin jonkun leffan kerran tytön suosittelemana. Mikä siinä on, että nykyään ei voi muodostaa yhteisiä kokemuksia kenenkään kanssa virtuaalisfäärissä koukkaamatta? Vai onko se jokin moraalinen velvollisuus, tuijotella toteemia? Suuri valtatrippi se näyttää olevan, ohjaajat ja näyttelijät jumalten joukossa, ihmiset kykenemättömiä katsomaan maailmaa ilman heidän välitystään.

Oli miten oli, Relatos salvajesin viimeinen osa oli hyvää kamaa. Nuori pariskunta yritti mennä naimisiin banaalisti, mutta toisin kävi: satujen sivilisaatiota haastava alkuperäinen yhteys metsään ja tiettyyn rehtiin eläintennussinnan ja turpaanvedon karmaan otti tilanteessa ylivallan. Nainen muuttuu häissään hysteeriseksi, kun saa tietää jonkun läsnäolijoista olevan miehen rakastajatar. 

Sitten tapahtumat hieman karkaavat käsistä, morsian ja kokki panevat katolla, morsian julistaa tuhoavansa miehensä elämän saaden tämän oksentamaan angsteissaan, rakastajatar heitetään ikkunan läpi terassille, miehen äiti saa poikansa ahdingon nähdessään hirvittävän hysteerisen shokin, lääkäri saapuu hoitamaan kutakuinkin kaikkia päähenkilöitä, kunnes kuuluu kauhua aiheuttava pamaus... mies on poksauttanut samppanjapullon. Siitä rohkaisuryypyn otettuaan hän tarttuu suureen veitseen - ja ottaa ison palan kakkua, jonka hän syö nautinnolla. Sitten hän menee särkyneiden tavaroiden ja ruoanjätteiden seassa tarpoen morsiamensa luo, ja he suutelevat intohimoisesti.

Tämä eteläamerikkalaisuudessaan alkuvoimia koskettava kuvasto on aika tarkalleen minunkin näkemykseni siitä, mitä järkeä parisuhteissa voisi teoriassa olla, siis jos ihmiset eivät vaan koko ajan katsoisi leffoja ja söisi avokadoja. Kun pariskunnasta kuoritaan fauni ja nymfi esiin kaikkine lieveilmiöineen, anopille aiheutetaan sydänkohtaus ja tekohymy nollataan huolellisesti todistajien kasvoilta, on luotu hyvät pohjat rakkaudelliselle suhteelle, joka kestää jopa pidempään kuin aikuistumisrituaalin ennustamat kolme vuotta.

Mitäpä tähän enää muuta lisäämään kuin että tuota kohti, vaikka sitten kehityksen kivisellä polulla. Pyhät Pozzin Moana ja Corto Maltalainen, rukoilkaa puolestamme.

1) Muun muassa jotenkin niin, että - ainakin kulttuurievoluution normalisoiman 

seksuaalijärjestelmän vallitessa - miesten kunnianhimo pyrkii biologisista syistä 

olemaan vallitsevaan järjestykseen nähden transsendentaalia, kun taas naisten 

on todennäköisemmin vallitseviin oloihin sopeutuvaa. Uskonnollisen liberalismin 
luontaisen seksuaalikielteisyyden ja pakkomielteisen yksilökeskeisyyden vuoksi 
tällaisia aika olennaisiakaan seikkoja ei voi kuitenkaan ottaa edes tarkasteluun.

Ei uusitestamentillinen etiikka, tai ylimalkaan moraalin kultainen sääntö, tarkoita ainakaan sivistyseurooppalaisessa tulkinnassaan mitään pelkkää sellaista pökkelyyttä, että "tee jotain mikä on omasta mielestäsi kilttiä, niin hyvä tulee".

Enemmänkin kuin jossain liikenneturvakampanjassa: "näe ja tule nähdyksi".

varhaisia filosofisia tutkimuksia

Filosofisesti terävimmilläni, noin 12 vuoden iässä, minua kiinnostivat jatkuvasti mitä moninaisimmat maailmamme ongelmat.

Eräs hankkeistani oli pyrkimys selvittää tehokkain tapa siirtyä pelaamaan kavereiden kanssa pipolätkää kaupungin toiselle laidalle. Olin jotenkin törmännyt seuraavaan etäisesti Zenonin paradoksia muistuttavaan ongelmaan: miten voi olla, että yksi hanke edellyttää kahta pukeutumista. En ollut antanut näille käsitteille, tai siis käsitteen kokoisille ja muotoisille todellisuuden kentän jakeille, muistaakseni varsinaisesti nimiä, mutta ongelman muistan hiertäneen ihan toden teolla. Kaksi oli minulle noihin aikoihin mystinen ja pyhä numero, ja halusin päästä siihen liittyvistä ilmiöistä perille juurta jaksain.

Edellä mainitussa nuorhegeliläisessä hengessä en voinut suvaita sitä, että yhtä harrastetta varten pitää pukea kengät kaksi kertaa, vieläpä kahdenlaiset kengät. Luistimet olin määrittänyt kengiksi muistaakseni sen nojalla, että ne puetaan sukkien päälle. Sen sijaan distinktiota niiden virallisesti hyväksytyn pääfunktion nojalla en kokenut tarpeelliseksi. Tällä linjauksella oli oleva drastisia seurauksia, kuten kohta pääsemme näkemään.

Asia ei jättänyt minua kerta kaikkiaan rauhaan, ja lopulta päädyin yrittämään epäilemääni näennäisen kakseuden paljastamista miinustamalla prosessista fysikaalisen maailman operaation, jonka arvelin pingottuneen kahden erihetkisen fyysisen olinpaikkani välille osittaisturhuutta aiheuttaen. Tässä palaamme Zenoniin. Matka, siis banaali siirtymä paikasta toiseen, osoittautui nopeasti analysoituna siksi komponentiksi, joka pakotti tässä yhteydessä pyhän kahden turhaan käyttöön.

*

Vaappuessani kaupungin loskaisen ydinkeskustan läpi luistinsuojat jalassa tunsin, että analyysin jano oli ajanut minut tällä kertaa hyvin vaikeaan paikkaan. Jo pystyssä pysyminen vaati jäisessä sohjossa enemmän taitoa kuin olisin asiaa teoriatasolla luonnostellessani saattanut kuvitellakaan. Pian sain havaita, että tieteen objektiivisuuden esteenä olivat myös kanssaihmisten olettamat ja tottumukset. Minulla oli vahva, joskin häpeän vuoksi vahvistamatta jäänyt otaksuma, että sain tuona päivänä osakseni enemmän katseita kuin minulla oli niihin aikoihin yleisesti ottaen tapana.

Pälyilin talvenlannistamassa keinovalaistuksessa ristikkokypäräni takaa, mutta lopulta sekään ei tuntunut tuovan suojaa. McDonald'sin kohdalla mulkaisin suuren ikkunaruudun läpi, ja sieltä perheenäidiltä saamani katseen myötä tunsin, kuinka sieluni tietoisuustaso narahtaen kasvoi suorastaan koko elämäni mittakaavassa havaittavalla intensiteetillä.

Tutkimuksen toisessa osassa kypärästä oltiinkin pääkoppani sisäisellä ylähuoneen päätöksellä luovuttu. Noin kahden kilometrin päässä kotoa aloin silti epäillä, etteivät hoippuvat askeleeni vieneet silläkään kertaa kohti tieteen voittoa, vaan eräänlaista elämystä: ylämäki peilijäässä ei luvannut siihenastisten ei-vapaaehtoisten tanssiaskelten valossa hyvää. Ponnistukseni valuivat lopulta hukkaan kuitenkin jo mäen juurella, jonne mailanvarteen keräämäni varusteet komeasti levisivät minun käydessä nyppylän alapäähän makaamaan. Hengitin raskaasti, tunnustelin kipuja eri puolella kehoani, ja rukoilin, ettei kukaan nähnyt minua.

"Sattuiks suhun?", huolehtivainen naisääni sanoi jostakin silmilleni liukuneen pipon rajaaman näkökentän reunasta. "Ei", vastasin. Auttajan lempeys sinne tai tänne, en halunnut häneltä vertaisarviointia kenkävalinnastani.

Arbiträärimaisema, jossa käsitteet erottuvat. Turhautumisen valossa.

Jotenkin tautien historiaa kun katsoo, niin ei ole mitenkään niin käsittämätöntä, että ihmiskunnalla on kilahtanut vähän hattuun viimeisten vuosikymmenten teknologinen kehitys. Ei ole koskaan ollut tällaista, että on tuntunut mahdolliselta "selvitä elämästä hengissä" siinä määrin, että Juice sanaili asiasta, vaikkakin juuri käänteistä toki väittäen.

Nythän tämä epidemia on jotenkin ehkä myös minun aistiakseni valaissut, minkälainen porukka tyypillisimmin äänestää ympäri länsimaailmaa esiin nousevia uuskonservatiivisia liikkeitä. Ne on jotenkin just niitä, jotka menee omalle mökilleen ja julistaa sieltä, että muut on ihan tyhmiä kun ne noudattaa rajoituksia. Nuo tuollaiset "mehän ollaan jo voitettu kaikki ongelmat kun Neuvostoliittoa ja ruttoa ei ole" -tyypit on siirtyneet jonkinlaiseen ikuiseen hyvinvointiin, missä ne ei jotenkin hahmota, että muut ihmiset joutuu tekemään niiden hyvinvoinnin eteen tässäkin maailmassa paljon töitä. En tarkoita vain bangladeshilaisia tai vaikka erilaisia hoitajia, vaan oikeastaan ketä vaan meitä kiinteistöjäomistamattomia.

Joku voi nyt sitten kokea kriisin kansallisen tason hoidon olevan jokin jumalallinen merkki, että "rajat kiinni" -politiikka on, miten sen nyt sanallistaisin, "osoittautunut oikeaksi" tai jotain - jopa vaikka talouden avaaminen kansanterveyden yli priorisoiden tuntuisikin vieraalta. Joka on minun kirjoituksia kuunaan seuraillut, tietää, että en ole mikään "persu on natsi lällällää" -mies. Uuskonservatiiveja en silti kelpuuta tosiaankaan mistään ns. "heikoista" huolehtimisen mannekiineiksi. Enempikin ovat just niitä, joiden mielestä tuurilla ja taidolla muodostunut/muodostettu em. kermaperseporukan hyvinvointi on säilytettävä muuttuvassa maailmassa hinnalla millä hyvänsä.

Ja luulen, että kuka tahansa täysjärkinen on myöskin tajunnut, että kansainvälinen yhteistyö on paperia juuri siksi, että se on säilynyt oikeasti alisteisena globaalin finanssikapitalismin status quolle. Kriisinhoidossa palataan kansalliselle tasolle samoista syistä kuin lamoistakin kärsivät aina paikalliset työväestöt ja työttömät: koska systeemi on globaali hierarkia, ei mikään kansojen vapaaehtoinen yhteistyöjärjestely.

Tämä kirjoitus vaikutti näihin pohtimisiin jossain määrin.

Pidän tätä kirjoitusta sinänsä aika keskinkertaisena, ihan jo siksikin, koska pyrin henkeen 

ja vereen välttämään kaikkia ajankohtaisaiheita ja (sosiaalisen tai epäsosiaalisen) median 

paisuttamia k(u)ohuja.

Pidän kuitenkin esillä, koska regressio kuri- ja kunnollisuuspohjaiseen syvälahjattomuuteen 
on hihhuliliberalismin ylilyöntien vastapainona niin ilmeinen riski.