alusta-alustus

Alustatalouden vastainen ammattiyhdistystoiminta voisi lähteä liikkeelle ylikilpailuttamisen torpedoimisesta: tämä voisi toimia paitsi informaatiovapauden lisäämisenä (kaikki omistajien ja omistamattomien väliset transaktiot julkisiksi), myös niin, että ihmiset kehittävät yhteistyössä minimirajoja kuukaudessa tai vuodessa teetettävälle työlle per työnantaja, jolloin rajan alittaminen johtaisi kollektiivisiin toimiin, esimerkiksi jäähyihin/bänneihin.

Mutta tämä sitten joskus tuhannen vuoden päästä, kun ihmisten todellisuudentaju on lännessä palannut ja muualla syntynyt.

tuulesta ja värisoinnuista

Henkevä havainto runoilijaystävältäni: hieroglyfien estetiikka lähtee sormella hiekkaan piirtämisestä. (Vastauksena minun heittooni, että pyramidi on äärimmäinen dyyni.) 

Tällaisia pitäisi miettiä enemmän. Ei egyptiläinen välttämättä halunnut piirtää mitään perspektiivejä, vaan juhlia sitä, että hän saa pystytettyä merkkejä, joita tuuli ei vie. Tuolloin arvoa kantoivat ehkä paikallaan pysyvät dyynit ja hiekkaan piirrettyjen urien pysyvät kuvaversiot. Perspektiivi olisi nähty jotenkin rienaavana, vähän kuin eurooppalainen silmä näkee aasialaisten LSD-trippimäisen värikirjoestetiikan ylimääräisenä, ellei inhottavana. Se kumoaa meille ominaisen nuukien satojen mukaisen jäsennyksen, jossa värit ovat auringonvalon säilykeversioita, pieniä ihmeitä, mustavalkoharmaa on ihan okei ja muut värit saavat esittävän merkityksensä osin toisistaan.

malthusin ajatusvirhe idästä käsin katsottuna

Malthuslainen ajatusvirhe on yksinkertaisuudessaan se, että luulee väestön ja tuotannon kasvavan ikään kuin irti toisistaan, vailla loogisia kytköksiä. Swift näki mielestäni köyhemmiltä seuduilta tulleelle psykologisesti isättömälle hahmolle sosiologisesti tyypillisellä nerokkuudella hyvin, ettei asia ole näin yksinkertainen: tietyllä tavalla paisuva väestönosa on pohjimmiltaan labiilin ja pyramidimaisen (talous)järjestelmän piilevä pohja.

Tänä päivänä asian näkee helpoimmin Itä-Euroopasta käsin: vielä Ceaușescu aikanaan koetti saada taloutta kasvamaan nimenomaan "terveitä käsiä lisäämällä" ja sullomalla seksuaalisuutta oikein isännän elkein ydinperhemallin muottiin. Taloudessa voi yksinkertaisesti kiivetä syklinomaisin vuorovaihein, joissa väestö on vähän tuulensuunnasta riippuen joko "ylimääräistä" tai tervetullutta halpatyövoimaa. 

Tällä hetkellä idässä on miinusväestönkasvua, koska lisääntymisikäiset itäeurooppalaiset muodostavat Euroopan absoluuttisen köyhälistön, jotka ovat altavastaajia sekä suhteessa omien maidensa "boomereihin" että mimeettisenä lähteenä toimiviin lännen identiteettitrippaileviin vegeburgerinsyöjiin. Kun pelkästään liikkeessä (esimerkiksi "kasvussa" tai "valloituksilla") kasassa pysyvä sisäisesti tasapainoton systeemi paisuu, siinä muodostuu näemmä kuin luonnostaan tasaisin väliajoin ilmataskuja, joissa on mahdollista kerätä keskiluokkaisten neitojen vaatimaa "pesänrakennusta" varten nettovarallisuutta nimenomaan palvelualoilla. Siinä rytäkässä lisääntymiseen käytettävissä oleva aika menee helposti muuhun, ja ihmisten luonteet muuttuvat itse prosessinkin aikana ja myötä entistäkin itsekkäämmiksi. (Tämä on muuten käymässä myös lännen uusille proleille, so. entiselle keskiluokalle.) - Toisin sanoen ei kannata vaatia samaan aikaan "rajat kiinni" ja "vähemmän rupusakkia": rupusakki kyllä vähenee Swiftin viitoittamassa hengessä omia aikojaan, jos rikkaat syrjäyttävät oman keskiluokkansa ja teettävät työt kolonisoitujen seutujen pyrkyrivoimalla.

Viimeisin turhien ihmisjoukkojen muodostumisaalto on protestanttisessa maailmassa (ja kaappiprotestanttisessa Ranskassa) juuri nyt käynnissä: karkeamman kolonisaation aikana vielä tuiki tarpeellinen roskajoukko haluttaisiin tässä syklin stagnaatiovaiheessa ja Euroopan romahdettua Kalifornian siirtomaaksi periaatteessa mieluiten tuhota. Heille ei muodostu yhteiskunnassa paikkaa, koska juuri nyt taloudessa on käynnissä ulosmittausvaihe, ja seuraava "uloshengitys" tulee herra ties milloin (jos enää ikinä).

Amerikkalaiset elokuvat ovat jalkauttaneet tämän syvän murheen eurooppalaiseenkin tajuntaan: esimerkiksi Suomessa saamaleiset ovat saaneet heittäytyä "naamiaisinkkareiksi", maahanmuuttajat tässä mielessä "naamiaisneekereiksi". Mamsellit ja mamsellinmieliset haluavat pelastaa nämä ihmiset kaikelta pahalta ja junailevat ikuisia kieltolakejaan - kielto on (naisilta vaaditussa) yksiavioisuudessa jokin täysin perustava keskiluokkaisen naiseuden bassokuvio.

Sulkeutuvaa elämänvaihetta elävät (varsinkin vanhemmat miehet) taas ovat löytäneet vieraan tuntuisesta porukasta sen ylijäämäväestön, joka ratkaisee Linkolan dilemmana kuvattavissa olevan protestanttisen teologian ongelman: jos jotkut meistä ovat selvästikin juuri tällä hetkellä turhia varallisuuden paisuttamisen kannalta - ketkä he ovat? Jos en vallan väärin muista, protestanttipappi Björn "Nalle" Wahlrooksin otti tähän asiaan huolestuneena kantaa sanoessaan, että osa ihmisistä tuo vain hiekkaa pankin lattialle.

Nyt siis olemme tilanteessa, jossa on valittava, ketkä meistä ovat amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen onnen pursuittelun kannalta kaikista turhimpia purseita. Asiasta on tullut selvästikin sievä riita, johon minulla ei ole ihan oikeasti mitään kantaa. En ole hyväksynyt sitä myöhäisestä protestantismista urbaaniin uskonnolliseen liberalismiin siirtynyttä premissiä, että ihmiselämän mielekkyys mitataan toisten ihmisten elämän mielekkyydestä riippumattomalla tasolla.

korjauksia tasavallan presidentin uudenvuoden puheeseen

Saukko ei tällä kertaa tyytynyt pelkästään surffailemaan uskonnollistuvan liberalismin eri haarojen hysterioiden laineilla otsa isällisesti kurtussa, vaan täräytti ilmoille myös ihan oikean epäajatuksen: "Jokainen on oman onnensa seppä."

Välittömästi avautuvat kysymykset ovat seuraavat: 

a) miten tämä uskonnollinen liirumlaarum suhteutuu tieteelliseen tietoon tai mihinkään rationaaliseen analyysiin yleensä: pikemminkin vaikuttaa, että klerikaalivetoisen talousjärjestelmämme halu luoda "menestystarinoita" siellä, missä on kyse lähinnä raa'asta tuurista, ja taipumus eräänlaiseen verettömään ihmisuhraamiseen tekevät maailmasta koko ajan tehottomamman särkemällä ihmisten valmiita verkostoja, vastuuttamalla yksilöitä toimimaan täysin väärissä ympäristöissä sekä paisuttamalla pienten "epäoikeudenmukaisuuksien" varaisia eroja keinotekoisesti valtaviksi. 

On myös huomautettava, etteivät nämä "epäoikeudenmukaisuudet" vaikuta olevan perehtymisen perusteella mitään abstrakteja kapasiteettieroja, vaan korrelaatiot ovat big datan tasolla osin aivan kummallisia: kuten ed. linkin takaa ilmenee, jo paikka aakkosjärjestyksessä vaikuttaa "menestykseen". Nyrkkisääntönä "järkevin" yksittäinen selittävä tekijä on, että ihmiset haluavat tässä nyt vallitsevassa uskonnossa kuvitella kaiken olevan "ansaittua", ja käyttäytyvät sen mukaan. He esimerkiksi herkästi "palkitsevat" aiemmin menestyneitä ja "rankaisevat" niitä, jotka eivät ole aiemmin menestyneet. Antropologisesti katsottuna olemme palanneet jonkinlaiseen polyteismiin, mutta ydinperhemalli on silti periytynyt aro-uskonnoista - ehkä jonkinlaisen piilevän narsismiyhteensopivuuden vuoksi.

b) miten mikään yhteisö voi ylisukupolvisesti toimia omaamatta skriptejä sen varalle, mitä tehdään, kun suuret sen sisällä elävät ihmisjoukot eivät kuulu sen päätoteemin voimapiiriin, vaan toimivat enemmänkin kotieläimen tai kodinkoneen roolissa: jos havaitaan, että onni jakautuu epätasaisesti, mutta halutaan asian korjaamisen sijasta tunnustaa uskoa, jossa näin pitääkin olla, koska jumalat ovat niin säätäneet ja samalla epäonnekkaat ihmiset jotenkin epämääräisen lähtökohtaisesti vääräuskoisiksi osoittaneet, niin yhteiskunnan kutakuinkin tärkeimmäksi tehtäväksi kasassa pysymistä ajatellen määräytyisi rationaalisesti katsottuna juuri "onnettomuuden" käsittely.

c) millä tasolla yhteiskunnassa toteutuu mikään länsimaiden modernin kauden mukainen vapausihanne, jos "onnen" annetaan määräytyä nollasummapelissä, johon osallistumattomuudesta tulee de facto rangaistavaa? Tarkoitan siis: millä oikeudella yhteiskunnan yksinkertaisin ja mielikuvituksettomin aines saa määrittää muidenkin puolesta "onnen"?

idän ihmeitä

Pyörin tuossa vuodenvaihteessa parisen viikkoa Itä-Helsingissä, suunnilleen siellä sillanpääasemalla, mistä maailmanlopun pitäisi kai joidenkin tahojen mukaan hiipiä hiljakseen Suomeen.

Pari vuotta ihmisten ilmoilla Euroopassa viettäneenä vain yksi sana: autiomaa. Ei mitään muuta kuin autiomaa. Siellä ei ole ihmisiä käytännössä ensinkään, kevyen liikenteen väylät ikuisessa tihkusateessa kuin kiitoradat muualla. 

Ja olkoonkin, että segmentin kokoinen osa porukasta pukeutuu kuin Euroopan maalaisnaiset sata vuotta sitten tahi käyttää muita suhteelliseen psyykkiseen epäkypsyyteen viittaavia karnevaaliasusteita, niin nämä oudokotkin käyttäytyvät maailman mitassa kuin suomalaiset: ovat hiljaa ja väistyvät. Ovat sentään ehkä ihan pienen aavistuksen inhimillisempiä, seurailevat maailmaa silmäkulmastaan.

*

En siis tarkoita tätä minään poliittisena steitmenttinä sen puolesta, että menkööt kaikki minne tuuli vie. Minä vain sanon, että nopea maailmanloppu mistä tahansa syystä olisi liian lohdullinen loppuratkaisu suhteutettuna nykyisen vallitsevan idiotian määrään, enkä usko, että sellaista kannattaa kenenkään odottaa. Se, että yhteiskunnissa on käynnissä hallitsemattomia prosesseja, on ihan vain sen kuva, että kukaan ei kanna vastuuta aidosti muusta kuin omasta mukavuudestaan.

uuskielen röyhkeää matematiikkaa

Toisin kuin altavastaajaliberalismin hihhulit tuntuvat olettavan, tiedemies-sana on jo itsessään melko sukupuolineutraali: sen viittauskohde on periaatteessa kuka vain perimmälti huonoitsetuntoinen henkilö, joka haluaa näyttää itseään isommalta keräämällä statusta tietyssä nimenomaisessa institutionaalisen vallan pyhittämässä perseennuolentakisassa, eli tässä tapauksessa tieteessä.
 Tiedehenkilöiden ja tieteilijöiden tasa-arvoiset ajat tulevat tässä nimenomaisessa mielessä sitten, kun neli-viisikymppiset miehet voivat veloittaa parikymppisiltä naisilta seksistä 250/tunti.