nadežda

Tunsinpa kerran naisen, vironvenäläisen. Nimeksi laitetaan hänelle tässä Nadežda, koska sana tarkoittaa suomeksi toivoa, ja sitä hän minulle totta vie jokusen vuoden edusti. Elettiin aikoja, jolloin näin muuatta minulle tärkeäksi muodostunutta neitoa harvakseltaan; usein toistuvia kuvioita olivat sellaiset, että vähän kaikki läsnäolijat häntä vaille ihmettelivät, miksemme ole yhdessä, mutta minulle jätettiin syystä tai muusta käytännössä huokailu - ja Nadežda.

Nadežda oli kulkeutunut Suomeen keikkailemaan erotiikka-alan työntekijänä. Jo ensimmäisellä kerralla tein hänelle selväksi sanoin, katsein ja silityksin, että pidin hänen pehmeän pyöreää ja jollain lailla harvinaisen luonnollista olemustaan hyvin miellyttävänä, ja hänkin kuiski minun korviini hieman äidilliseen tyyliinsä muutettavat muuttaen jotain vastaavaa. Kun olimme käyneet erittäin perusteelliset hyväilyrituaalimme lävitse muutaman kerran, kaiken maailman pelleshowt sivuutettiin alusta loppuun tykkänään ja Nadežda hyppäsi heti oven läimähdettyä kiinni suoraan syliini, tervehti työntämällä jättimäiset ja suloisen pehmeät rintansa paljaina suoraan kasvojani vasten ja hymyilemällä hymyä, jota hymyilee se, jolla on valta antaa toiselle nautintoa.
"Olet niin ujo... olemme nähneet jo monta kertaa, ja olet edelleen niin uskomattoman arka. Mutta se on hyvä. Se kertoo, että osaat rakastaa", Nadežda puheli tyyliin, josta etnisyyden olisi voinut arvata ilman muita taustatietoja.

Kerran Nadežda tuntui olevan erityisen kiihkeällä tuulella, ja sai itsensä liikkeillään sylissäni ja intohimoisilla suudelmilla jonkinasteiseen hurmokseen. Lopulta hän sanoi hieman yhtäkkisesti, aiempaan voihkintaan ja huokailuun nähden tiukkaan sävyyn: "Haluatko jotain muuta?" Katsoin kaiken vastavuoroisen hellyydenkin jälkeen hieman hölmistyneenä. "Sano se!" Nadežda antoi lähes tuimalla sävyllään ymmärtää, että nyt ei ollut väärien vastausten aika. Muistan seuraavina minuutteina ajatelleeni jotain semmoista, että ymmärrän hyvin varhaisen sivilisaation sotaisuutta: kukapa ei vaarantaisi omaa henkeään ja tappaisi tai tapattaisi joitakin tusinoita tai tuhansia miehiä tämän tuntemuksen edestä. Ulkopuolella katukivetys tärisi yksiavioisuuspervertikkojen kuorsauksen voimasta.

Illalla kohtasin baarissa jonkun humanistisen alan päivystävän feministin. Sanoin hänelle, että et jaksa enää juoda viidettä. Hän otti viidennen ihan siksi, että kukaan ei kuulemma saa kyseenalaista hänen päätösvaltaansa omassa elämässään. Jaksoi juoda siitä sidukasta puolet. Kun tarjosin hänen sinä iltana ensi kertaa näkemälleni p.a.-kaverilleen tuopin, jota lyyli itse ei ollut tohtinut tarjota, mietin, monessakohan maailman maassa ihmisillä on ihan raa'an taloudellisesti varaa tuollaiseen käytökseen. Nainen opasti minua, etten tiedä, miltä tuntuu tuntea itsensä lähtökohtaisesti huonommaksi, ja että olen kuulemma "vihainen", ja ehkä siksi olen muuttamassa konservatiiviseen maahan, kun pohjoisen kehittyneempi meno on minulle liikaa. Hän ei tainnut koko muutaman kuukauden tuttavuutemme aikana lähestyä minua muussa kuin hyötymielessä, ellei jotain humalaista yksinäisyyden hetkenä ilmennyttä ja niin ikään jonkinlaiseen ennalta-arvattavaan moralistiseen ryöpytykseen johtanutta olkavarren sipaisua lasketa.

*

Nadežda katosi tutkasta hetkeksi jossain vaiheessa. Kaivoin hänet kuitenkin jonkun mutkan kautta esiin. Hän oli muuttanut Tallinnasta Espooseen kimppaan jonkun heimolaisensa kanssa. Nadežda oli ruvennut prostituoiduksi. Kuulemma edellinen työ oli ollut "rasittavaa". Se ei vauhtia hidastanut: kehittyi elämäni ehkä kummallisin ystävyys. Nadežda otti sekä pakolliset että vapaaehtoiset uhrilahjat vastaan oudon syntymänöyrään tyyliinsä, halasi lämpimästi. Jossakin järjestyksessä kävimme toisemme läpi niin biologisina kuin kognitiivisinakin kappaleina, ja välit lämpenivät varautuneen hienotunteisuuden läpi hiljakseen koko ajan sisarellisemmiksi.

Minä arvelin, että Nadja oli isätön nainen. Hän ei tainnut koskaan sanoa niin, mutta pikku hiljaa jonkinlainen kuva piirtyi esiin. Hänen seinällään oli kömpelö maalaus hänen äidistään, kuin jonkinlainen tökerö ikoni. Nadeždalle miehet näyttivät olevan joko isiä tai poikia - minä olin "hot boy". Hän yllättyi toden teolla, että minä olin itse asiassa häntä hieman vanhempi. Oli kuvitellut ikäni psykologisen profiilin, siis käytännössä kokemansa ujouden perusteella. Olkavarressa Nadeždalla oli kookas tatuointi, joka ei itse asiassa sointunut hänen paremmin tuntien jo suorastaan pelottavan hauraaseen ja lempeään olemukseensa kuin temperamentin harvoin kiehahtaessa - se ei tosin koskaan kiehahtanut minuun. Pikemminkin Nadežda tulkitsi minut nähtävästi jonkinlaiseksi liittolaisekseen.

Nadeždan kanssa maatessani mietin joskus, että sen yleisen mielikuvan, jonka mukaan seksissä mies "tekee jotain" naiselle, joka on kohde, täytyy olla varmaan peräisin semmoisilta tahoilta, jotka eivät ole kunnon rakastelua koskaan maistaneetkaan. Nadežda ainakin tuntui olevan kuin jokin syöveri. Lähellä nautinnon huippua hänen ilmeessään tuntui olevan miltei jo jotain ilkikurista, nimenomaan kuin jotain tyytyväisyyttä onnistuneeseen saalistukseen. Samalla hän tuntui ilmentävän ekstaattista mutta ristiriitaista tunnetta, jossa maailma oli ikään kuin tervetullut "uppoamaan" häneen, mutta hän yritti samalla tietoisella minällään pysytellä tuossa tunteessa pinnalla. Aivan kuin hän olisi kokonaan palautunut juuri siihen pisteeseen, joka saa arjessa naiset käyttäytymään kapean logiikan läpi katsottuna "ristiriitaisesti" tai "arvaamattomasti".

*

Jollain kerralla kattoon tuijotellessamme Nadežda jakoi maailman ilmiöitä kahtia kuin puun oksasta lehtiä nyppivä pikkulapsi. Jonkin kerran hän sanoi: "Se on rakkautta." Toisella kerralla hän tuomitsi: "Se ei ole rakkautta!" Näin hän kävi läpi kaikenlaisia asioita avioliitosta lasten kasvatuksen kautta ystävyyteen, eri tapausesimerkkejä vertaillen. Minusta tuntui kaikessa omassa anakronismissanikin, että nyt olen oikeasti eri kulttuuripiirin ihmisen kanssa tekemisessä. Silittelin Nadeždaa kuunnellen hänen huoliaan ja arveluitaan. Välillä hän sanoi alallaan kokemistaan asioista vähemmän yllättävästi, että "en ole rasisti, mutta..." Silti hänellä oli kaikesta päätellen arabialaissyntyinen mies, jota varten Nadežda oli tekeytynyt omissa rajoissaan Kleopatran näköiseksi, mistä lempeästi kuittailinkin. Nadežda kyseli minulta, voiko moiseen otukseen luottaa, että onko tulevaisuutta. Minä koetin selittää, että "jos Suomeen meinaat sopeutua, niin sun pitäisi tulkita koko roolisi maailmassa joka tapauksessa uudestaan".

Suomeen sopeutuminen ei kuitenkaan Nadeždaa houkuttanut. Hän oli jo aiemmin jonkun kerran manannut, että suomalaiset - eritoten suomalaiset naiset - ovat hänen mielestään osastoa "ihan pfffff... en voi käsittää, se ei ole rakkautta!" Minun olisi kai kuulunut sanoa jotain isänmaallista, mutta totuudestakin ainakin heikkoina hetkinäni kiinnostuneena ihmisenä pidin suuni supussa. Vai tunnustaisinko nyt peräti, että jonkun kerran taisin nyökätäkin. Pikku hiljaa piirtyi esiin, että Nadežda ei ollut tosiaankaan mikään bisnesnainen: hänellä ei tainnut olla kertakaikkiaan sen enempää näkymättömiä kuin näkyviäkään taustasuunnitelmia, vaan hän oli suorittamassa eräänlaista elämänvaihetta, sellaista, jota suurin osa nykylänsimaisista ei uskaltaisi yrittääkään. Ehkäpä se lopulta yhdisti meitä. Nadja näki, että minullakin on tunteita jonnekin päin. "Se on rakkautta", hän sanoi, ja silitti. Silti tuli kerta kerralta selvemmäksi, että meidänkin välillämme oli syntynyt aito luottamus, jonkinlainen sytyttämättömän nuotion kaltainen potentiaalisen rakkauden muoto.

Viimeisen kerran kun näimme, Nadežda oli eronnut arabiukosta, eikä hänellä mennyt lujaa. Kuulemma oli paniikkia, yksinäistä, eikä enää huvittanut vastailla puhelimeenkaan. Kiloja oli tullut rutkasti. "Tämä maa on tappanut optimismini, vaikka olin tänne tullessa vielä niin myönteinen, sinä muistat!" Minä sanoin tässä vaiheessa kaikkea moralismia varoen, että "se on vain osittain maa, ja osittain se, että sulla on liian hyvä sydän jatkuvassa epäluottamuksessa ja etäisyydenpidossa elämiseen", ja että tältä pohjalta harkitsisin hänenä paluuta kotiin. Sitä hän nimittäin oli pohtinut omasta aloitteestaan. Tämän tapaamisen lopuksi kävelimme tämmöisiin hämärätouhuihin täysin sointumattomasti yhdessä aika matkan bussipysäkille. Siellä Nadežda halasi minua sen tyyppisellä otteella, jolla laitetaan pikkulapsi talvihaalareihin, ja suuteli suulle. Olen aiemminkin törmännyt tuollaiseen naisten eleeseen, kasvavaa luottamusta he eivät näköjään ilmaise sen enempää lässyn lämpimillä kuin eroottisillakaan elkeillä, vaan rekisteri on jokin muu. Aivan kuin tuossa esimerkiksi palkittaisiin nimenomaan suuta: "hyvin puhuttu."

Kun sitten itsekin maata vaihtaneena soitin Nadeždalle kerran puhtaasta huolenpidosta, hän vastasi puhelimeen ilahtuen, ja kertoi, että hänen maansa oli "antanut uuden mahdollisuuden". Jotenkin kuulin, että tuo "minun maani" oli venäjänkielisten "synnyinmaa", siis abstrakti kotipiiri. Nadežda oli tehnyt minulle aiemmin selväksi, että se tarkoitti hänelle nimenomaan Tallinnan venäläisiä, ei esimerkiksi pietarilaisia ollenkaan. Hän kutsui käymään Tallinnaan, mutta emme ole kuulleet toisistamme enää myöhemmin. Minä luulen, että hän on löytänyt nopeasti omiensa piiristä jonkun, joka näkee hänen arvonsa. Toivottavasti "se on rakkautta".

rakkaudettomuus postmodernissa

On tämä tietty big datan taso, ihmisen mielessäkin siis. Minulla se aktivoituu esimerkiksi jalkapallossa. Välillä siinä huomaa muotoja ihan samalla tavalla kuin metsästäjä-keräilijä luonnossa tai algoritmi tietokannassa.

Selaan jonkun ranskalaisen joukkueen historiaa taaksepäin. Huomaan heidän nousseen vuonna se-ja-se kolmannelta sarjatasolta toiselle, missä he pelasivat kolme vaisuhkoa kautta. Neljännellä tapahtui selkeä pomppaus ylöspäin, tosin ei kärkeen, mutta taulukon paremmalle puoliskolle. Ennen kuin selaan eteenpäin seuraavaan kauteen, prognostisoin mielessäni, että tällaisen menestyskauden jälkeen tulee putoaminen sarjaporrasta alaspäin. Ja juuri niin on.

Tai toinen esimerkki: seurailen tylsyyspäissä maaottelukierrosta netin tulosseurantasivuilta, EM-karsintoja. Puola johtaa Israelia vastaan 1:0. Hetken päästä, kun ollaan toisen puoliajan puolivälin paikkeilla, tilanne onkin muuttunut kolmeen nollaan. Ennen kuin katson, ketkä tekivät maalit, esitän mielessä arvauksen, että toinen näistä maaleista on tullut rangaistuspotkusta. Ja juuri niin on.

*

Nk. parisuhteiden analysointi edellä kuvailemallani silmällä tuottaa pohjoismaiden osalta jäätävän tuloksen: niiden erottaminen kiinteistöbisneksestä ei välttämättä kävisi ihan käden käänteessä. Jotenkin näin: oikeasti uskonnollis-liberaali ideaali on selvitä elämästä yksin. Siis paperilla. Tosiasiassa tällaisen edellytys on tietysti nimenomaan sijaitseminen mimeettisen kentän myrskynsilmässä. Kun ihminen on varma, että hän on ”haluttu”, ts. hän on varma omasta ”normaaliudestaan” – ei mielenterveysongelmia, työttömyyttä, rumuutta jne. – hän on tilanteessa, jossa vallitsevilla arvostuksilla yksinkertaisesti "kannattaa" pyrkiä onnelliseen parisuhteeseen omistusasunnon kanssa. 

Tällainen tilanne on tietysti käytännössä mahdollinen vain tietynikäisille naisille. Tämä kiihkeimmin liberalismia – kauppa- ja tilimoraalia naiivista työn fetisoinnista ”hiilijalanjälkiin” - uskonnollistava ihmisryhmä sitten ikään kuin käynnistää sen jo vähemmänkin analyyttisella silmällä nähtävän ilmiön, jossa ns. parisuhteissa tyypillisesti tingitään rakkauden ideaalista, koska vanhanaikaiset psykologiset ja biologiset motivaatiopohjat – esimerkiksi miesten kaikenlainen urhoilu sen osoituksena, että he kestäisivät normaaliakin narsistisemman, ”arvokkaan” naisen – ovat korvautuneet laajassa mielessä ”kaupallisilla” motiiveilla. 

Suuret asumismenot ja huono itsetunto - vinha halu normaaliuteen - pyörittävät kuviota, jossa miehet saavat yleensä aavistuksen vähemmän hehkeän ja/tai esimerkiksi mielenterveydeltään häilyvämmän naisen ja naiset vastaavasti aavistuksen hulttiomman miehen kuin haluaisivat. Kaikista hulttioimmat tai pakollisessa ”profiilinluonnissa” – naisten katsetaloudellisesta ylivoimasta lähtevän emänarsismin paijaamisessa (juuri tämä rakennehan yhdistää lopulta Casanovan kehen tahansa parisuhdetavikseen) - epäonnistuvat miehet ovat tietysti vielä huomattavasti suuremmassa syrjäytymisvaarassa kuin olivat vanhanaikaisessa kristillisessä yksiavioisuusperversiossa, jossa neitojen suloista ei vielä tarvinnut kilpailla asuntoja vastaan. Eräänlainen uusi uskonnollistumistrendi - konservatiivisuuden varaan yhtäällä, liberalismin varaan toisaalla, sen mukaan, kumman painovoima on suurempi, eli tämän ilkeän tekstin hengessä kiinteistövarallisuuden paikallisen keskittymisprofiilin mukaan - on pelin seuraus.

*

Ehkä yksiavioisuusperversion postmodernismissa voisikin määrittää jonkinlaisena teini-iässä saavutettavana ontologisena varmuutena rakkauden olemattomuudesta. Nuorena ihmisen tajuntaan juntataan populaarikulttuurilla ja epäkypsien yksilöiden keskinäisellä sadismilla, että mitään sukupuolten välistä emergenssiä ei ole olemassakaan, vaan ihmisen pitää ihan ilman muuta uhrata elämänsä produsoidakseen tietynlaista ”arvoa” mimeettisessä kentässä. 

Siinä missä vaikka ortodoksisessa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä näkyy vielä selkeästi tietty seksuaalisuuden karkeampi hintamekanismi, länsimaissa ihmisen ”arvoa” tuossa kentässä on nykyään ennen muuta tietynlainen katsottuus. Medianäkyvyys vetää ihmisiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä juuri siksi, koska median kenttä tarjoaa oikopolun "suosioon" ohi kaikkien todellisten kompetenssien. Sama ilmiö periaatteessa selittää myös monet muut manipulatiiviset apinantemput jatkuvasta tekohymyilemisestä karvojen nyppimiseen ja hegemonisen käytöksen onttoon simulointiin: ideana on joka tapauksessa maksimoida katseen viihtyvyys omalla iholla. Ihmiset käyttäytyvät itse itseään kohtaan hieman samoin kuin orjakauppiaat aikanaan orjia kohtaan.

*

Rakkauden olemattomaksi olettamisen pystyy päättelemään jossain määrin takaisinpäin siitä, miten postmodernit ihmiset – viisaat ja mukavatkin - käsittelevät rakkaudessa epäonnistumisen tai hylätyksi tulleisuuden tunnetta, siis ulkopuolisina tarkkailijoina. Tyypillisiä ajatuskulkuja ovat tämmöiset kuin esimerkiksi ”ehkä sä tarvitsit jonkun tuommoisen” - eräänlainen toimijasubjektien ja niiden välisten relaatioiden häivyttäminen ja tapahtumien jonkinlainen kollektiiviseen solipsismiin ajava kuvitteleminen kokijan ominaisuuksiksi - tai että pitää "välttää kauheita eksistentiaalipohdintoja”, mikä lienee maailman kautta aikain typerimmän viisauden - ”se mikä ei tapa, vahvistaa” - jonkinlainen parafraasi. Usein kohtaa myös yksinkertaisesti täydellisen relativoinnin - empatia torppautuu siihen hirveään hätään, jolla yritetään pitää huolta, ettei kukaan vain ole kokemassa tai kokenut sellaista, mitä minä en ole.

Kuvitellaan, että elämää voi elää ”eteenpäin” ilman että mikään taaksejäänyt muodostaisi mitään ylipainetta minnekään. Yllätytään sitten syöpädiagnoosista, autoimmuunihäiriöistä ja niin edelleen.

Ihminen olentona maan päällä: oman musiikkimakunsa esittelijä.