amigo

Eteläisen Norjan puuston seasta sivilisaation estradille sepalusta säätäen ilmestyessäni havaitsin pysähdyspaikalla huitovan hahmon, jolla oli selvänä aikomuksenaan sanoa minulle jotain. Mies oli suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä, erittäin hyväntuulinen, ja hieman pringlesmäiset viikset viimeistelivät hänen karikatyyrimäisen olemuksensa. Puheesta en saanut mitään selvää.

"Do you speak English?" kysyin, ja koetin samalla vetäytyä nuoruuden ujouksineni niin syvälle asiallisuuden ja vähäeleisyyden suojiin kuin se oli syvärutiinittomalla olemuksellani mahdollista. "Não, não, amigo, português!", kaveri sanoi surkeaa kielentunnistustaitoani tyrmistyen, eikä kokenut syytä jarruttaa nopeatempoista äidinkielellään viestimistä tippaakaan. Siirryimme katselemaan karttaa, jonka hän oli eteemme levittänyt.

Rekkamiehen sormi piirsi karttaan ympyrän - hämmentävän suuren ja epämääräisen ottaen huomioon, että hän sai elantonsa maantiekuljetuksista. Päättelin olinpaikastamme Oslon ja Ruotsin rajan välillä sekä toisaalta kaverin sormen liikkeestä, että hänen määränpäänsä täytyi olla jossain Skånesta pohjoiseen. Osoitin hänelle kartalla vuorostani senhetkisen olinpaikkamme Norjassa. "Não, não, amigo...", mies sanoi tässä vaiheessa kuin loukkaantuen, että hänen Ruotsissa eksymiseensä yritetään sotkea täysin vieraita valtioita. Hän jatkoi kartan sohimista muutama sata kilometriä senhetkisestä olinpaikastamme koilliseen.

"Gutvor! Gutvor!", mies toisteli epätoivoisen näköisenä päätään raapien. Samalla hän retuutti karttaa kuin kujeen tehnyttä ystävää, jolle ei ilkeä antaa selkään ansionsa mukaan. Arvelin, että vaikka Gutvor ei ehkä takaisikaan täyttä samanmielisyyttä siitä, missä oikeastaan olimme, se kuitenkin veisi meitä luultavasti lähemmäs ratkaisua siihen, minne ja miten modernin Vasco da Gaman matka jatkuisi.

Mies toisteli välillä myös toista taikasanaa. Siitä ymmärsin sen verran, että se ainakin oli paikka, jonka oli tarkoitus löytyä kartalta. Sormi eteni kartalla edestakaisin. Toisessa, hyvin portugalilaisen kuuloisesti lausutussa ja muotoaan kaaoksen keskellä hieman muuntelevassa sanassa oli alkuna "Bo" ja loppuna useimmin "et". Pinnistelin, muistelin maantiedon tuntien ja pikkupoikana selaamieni karttakirjojen kaikkea antia, mutta oli pakko myöntää, että kumpikin sana vain lisäsi hämmennystäni.

"Gutvor!", kuski kiljahti viimein voitokkaana. Hänen etusormensa oli osunut kartalla Jäämeren ja Tanskan välillä aikansa hapuiltuaan Göteborgin kohdalle. "Gutvor!" "You want to go there?", kysyin itsekin helpottuneena hymyillen. "Não, não, amigo", mies totesi uudelleen mietteliääksi muuttuen. Lopulta hän meni hakemaan ohjaamosta paperin palan. Siihen oli kirjoitettu kuulakärkikynällä tikkukirjaimin ruotsalaisen yrityksen osoite. Eri sanat ja sananpuolikkat olivat tilan puutteen vuoksi jakautuneet eri riveille, joista alimmalla havaitsin miehen toistelaman toisen taikasanan.

"Bolaget!!", mies ravisti ja osoitteli karttaa turhautuneempana kuin missään vaiheessa koko viisiminuuttisen aikana. Välillä hän katsoi minuun ja levitteli hämmentyneesti käsiään. Tästä eteenpäin olimme kuitenkin tuomittuja onnistumaan.

vallasta vielä pieni

Kerran minulla oli kunnia istua huvipuistolaitteessa tulevaisuuden vaikuttajan (näin uskallan olettaa) kanssa. Kysyin, miten ihmeessä hän oli niin innoissaan pää alaspäin kieppumisesta kovassa vauhdissa, kun olimme nähdäkseni pelkän sähkötekniikan ja metallurgian varassa. "Musta tuntuu, että mä ohjaan tätä, ja se on mahtava tunne", vastaus kuului.

 "Me aletaan elää sellaisessa korporaatiofasismissa, että huh-hah-hei." 

(Joku hikinauharokkaajan näköinen symppis hiljensi kanssakuntoilijat näin sanoin Kallion urheilutalolla 2016.)

lypsäjät: alustava tutkielma taustaperversion (ja sen takana ja myötä uskontotyypin) muutoksesta

Kristillinen siveys (johon tässä blogissa viitataan - omana osanaan laajempaa kulttuurievoluution tuottamaa "oudon erotiikan" ilmiöstöä - paleoantropologisen spekulaation¹ lähtökohdista saakka johdetulla herkänkaunilla termillä 'yksiavioisuusperversio') perustui ennen muuta naisten hellimään ja/tai taktisena moralismiaseena käyttämään kuvaan seksin ja rakkauden tietystä erillisyydestä, siitä, että seksi on jokin rakkauden sisällöttömämpi tai nurjempi muoto. 

Ihminen saattoi siis tässä aviojärjestelmässä osoittaa "kypsyyttä" sotkemalla omat himonsa vaikka kuinka keskenkasvuisiinkin turvantarpeisiinsa, mustasukkaisuuksiinsa jne. Ehdottomina hyvinä puolina tässä sopassa olivat jopa lahjattomuustutkimuksellisesta näkökulmasta tietysti tietty tunteiden fokusointiin ja ainakin jonkinlaisen ennakoitavuuden luontiin kannustava yleisilmapiiri sekä tiivis ydinperhe pitkän lapsuuden mahdollistajana - sikäli kuin se lapsuus nyt sattui olemaan millään tavalla hauska ja/tai siinä saadut eväät mitenkään käyttökelpoisia yleisemmässä systeemissä, jonka tekopyhyys ja psykologinen ristiriitaisuus oli - tämähän on sanomattakin selvä - lievästi sanottuna aikamoinen.

Nykyinen "liberalistinen siveys" (vielä masentavampi perusasetelma, tietty yleinen sitoutumattomuuden ja osallistumattomuuden kultti) taasen perustuu siihen, että ihminen voi osoittaa "vahvuuttaan" ja arvoaan yhteiskunnassa suorastaan rakastamalla mahdollisimman vähän - eli olemalla hajottamatta tunteitaan erinäisiin "heikkojen tuotto-odotusten" hankkeisiin tai muihin todistettavia hyvinvointihyötyjä tuottamattomiin kohteisiin. 

Mainittu hyvinvoinnin todistaminen on erityisen tärkeää siksi, että taustakenttä on muuttunut "näkymätöntä lohduttajaa" (rakkautta, luojajumalaa) olettavasta suru-uskonnollisesta kentästä puhtaasti "vapauden" kentäksi, jossa kukoistus on omalla vastuulla, ja toisaalta myöskin seuraus omista "fiksuista valinnoista" - eli kenttä on armottomammin nähtynä itse asiassa ns. "mimeettinen". Se tarkoittaa, että yleisen hyvän käsitys muodostetaan olan yli vilkuilemalla, ja normaalein - "vähiten häiritsevä" - oletetaan asiassa kuin asiassa lähtökohtaisesti myös arvostelmallisesti kaikista parhaaksi. Yleistä mielipidettä kummempaa tuomaria ole - mutta se onkin sitten tuomari, jonka nuijintaa syntisen vaeltajan on kaikki syy pelätä.

Eli tavallaan matka ei vie enää "kypsymättömästä irstaudesta" kohti kypsää solidia perversiota (seksuaalisuuden sullomista perhemuottiin), vaan jotenkin toisin päin: ihminen (ennen muuta nainen) on alussa suoranainen turmeltumaton Äiti Maan jatke, joka kerää feisbuuk- ja insta-tykkäyksiä ja hupsuimmillaankin ehkä jotain "sokerirahoittajia". Hän edustaa synnynnäisesti - ilman vanhanaikaisten ihmisten joka suunnalta hyökkäävien himokkaiden kourien häirintää - jonkinlaista ideaalista kohdistumatonta (käytännössä narsistista) rakkautta, joka sekstaa - ainakin näkyvästi - maksimissaan ilmaston kanssa. (Maa - ilma : sinällään perustavia pakanauskontojen aineksia, tämä psykologia näkyy nykyään myös vastasyntyneille annettavissa luononmytologisissa nimissä.)

Äiti Maan helmasta sitten tapahtuu - elettäväkin on - "taantuma" lihallisuuteen, joka on selvästikin eräänlainen hyödyke, sellaisena suunnilleen eläinperäisen makkaran saastaisuustasoa - näiden elämän tärkeimpiä päämäriä edistämätön ja Pyhää Koskematonta lokaava luonne on tiedossa, mutta ne tuntuvat molemmat ihanalle krapulassa. Valinta mikä valinta, ja olennaistahan on, että valinta on "oma". Lihallisuuden ääripäässä odottaakin elämänhallitsija-yksilöä itse kuolema, tarkoin harkitun vakuutusskeeman pettäminen, palohälyttimen pattereiden loppuminen.

Tästä tavallaan piirtyy esiin, ettei nykyisen muodin outo eskapistinen regressio tuberkuloottisempiin aikoihin ole kai sittenkään mikään sattuma: eroottisen rakkauden ja ystävyyden välinen kuilu on yleisellä tasolla kasvanut jopa yksiavioisuusperversion myöhäisten aikojen vastaavaa suuremmaksi, uusviktoriaaniseksi. Eihän kukaan Hyvä Ihminen halua lyödä aitoa tunnetta lihaksi - se olisi sääli. Rakkautta on kannattavampaa lypsää.

¹) Jotain tällaisia arkisempiakin voi miettiä kuin naaraan ääntelehteminen yhdynnässä: biologisesti ajatellen 
viestin "rakastelen ainoan siihen kuviteltavissa olevan yksilön kanssa ainoassa mielekkäässä asennossa"
merkkiääneksi olisi saattanut valikoitua jokin muu kuin ns. palosireeni. Tämä nyt vain mittakaavan
esiin nostamiseksi: ihminen on kehittynyt omaksi lajikseen vuosimiljoonien (laskutavasta riippuen muutamasta 
n. tusinaan) aikana, kun taas varsinainen kulttuurihistoria käsittää tästä ajasta ehkä joitain promilleja.
 Jos turvakuplan ulkopuolella käväisy ei pelota, voi myös katsoa tämän haastattelunpätkän kymmensekuntisen 
kohdan 2.00-2.10. (Tuo on siis K18.)

itä-länsi

Lännen ja idän ero kulminoituu extreme-lajeihin. 

Itää on kaikki se, missä ihmiset uhmaavat maailman rakennetta nuorina, epätoivon ja hukkaan menevän elinvoimansa ilmauksena. 
 Länttä on kaikki se, missä riskinoton tavoite on saavutetun onnen uhmaaminen. Toteutettuaan kaikki häneen ohjelmoidut haaveet sveitsiläinen investointipankkiiri ja kahden lapsen isä lentää liitopuvussa päin kallioseinää tai taittaa base-hypyn päätteeksi niskansa pusikkoon.

2012 tai jotain.

Liekö peräti niin, että ainakin euraasialaisissa kulttuureissa ihminen jopa kokee tässä mielessä 
eräänlaisen psykomaantieteellisen heilahduksen idästä länteen elämänkaarensa taustatrendinä?
 Toisaalta asia voisi olla vielä universaalimpikin. "Kyllä minäkin nuorena olin itäinen kuin 
aamuaurinko, mäkätimää. Nyt ymmärrän jo, että tärkeintä elämässä on tehdä tyhmyyksiä 
kalliissa varusteissa."

humanisti-insinöörin lento-opas

Lentämisyrityksissä tehdään ilmeisesti se sykologinen virhe, että ajatellaan liikaa että kunhan laitetaan eturaajoihin jotain, niin homma onnistuu. Riittää kun miettii, että ihmisellä etureisi on suurin lihas, ja vertaa sitten lintujen onttoihin (lämmintä ilmaa sisältäviin) tikkujalkoihin. Jos nyt olisi 1900-luvun alku, menisin varmaan tätä riittävästi nähtyäni kokeilemaan jotain pneumaattista ratasviritystä, joka saisi liikevoimansa pääosin jaloista ja jonka rotaatiovoimaa vahvistettaisiin jonkinlaisella vaihteistolla. [...]

Ihmisen lentämisen fysiologiset edellytykset ovat suurin piirtein luettavissa siitä miten ihminen ui.

Ilma on vielä vaikeampi entiteetti kuin vesi, mutta vedessäkään ei pysy pinnalla, jos ei yhtään tunne itseään ja sitä ympäristöä. Jos haluaa leijua ilmassa "omin voimin", on mekaanisesti vahvistettava sitä samaa liikettä joka vahvistuu uinnissa verrattuna kävelyyn.

....

Eräänlaisena dokumentin lopussa näytettävän tyyppisenä lisäystekstinä: yllä oleva teksti on maaliskuulta 2012, ja kesäkuussa 2013 tapahtui tämä: https://www.youtube.com/watch?v=syJq10EQkog

  

*

Jännä että tavallinen sakkaaminen on toistunut lento-onnettomuuksien syynä niin usein.

Joskus mietin, että siinä se yleinen virhereaktio (nokka vielä ylemmäs, vielä lisää kaasua tms.) on jotain sukua sille kuinka jengi alkaa aina talouden sakatessa huutaa että julkinen sektori on liian suuri tms.

 

Peruslogiikka, se virhe siinä on että kone hahmotetaan eläimeksi. Siinä kun lentäjä on tavallaan nokassa niin se ajattelee olevansa linnun aivot, vaikka oikeasti se on vain koneen ohjaimissa, eikä lentokone ole lintu. Tässä mielessä eturaajaharha toistuu. 

Ohjaamon pitäisi olla keskellä (näin vuoden 2019 lisäyksenä voisi sanoa, että sen pitäisi toimia hieman samoin kuin uusimpien, nyt markkinoille tulevien rekkojen "peilit", eli pelkkä kamerajärjestelmä ohjaamon sisäisillä näytöillä), koska lentokoneen ohjaamisen subjektiivinen miellemaisema perustuu putoamisen pelkoon. Koska kriisi on tilanne, jossa intuitiivinen toimintaympäristö järkkyy, tekniikan turvarakenteisiin pitäisi sisällyttää tietyllä tavalla tahallista kontraintuitiivisuutta.

Paraatiesimerkki edellisestä voisivat olla pelastusveneet, jotka on ilmiselvästi suunniteltu sellaisiin onnettomuuksiin, joissa laiva pysyy suorassa ja ehjänä ja joissa sää on mitä parhain. En muista oikein nähneeni Titanicin jälkeen uutiskuvaa, jossa ihmiset olisivat oikeasti pelastusveneissä!

2012 tai niitä jotain senaikaisia vuosia

nyky-suomen sanakirja: laskuvarjohyppy

Yritys paeta omaa varjoa pystysuuntaisesti painovoiman myötäisesti. Onnistuneen paon jälkeen hyppääjän palat viedään krematorioon.

(2012 tai mitä lie)

virheen syvimmän olemuksen pöyhintää motoriikan kautta

Vaikeus opetella potkaisemaan palloa huonommalla jalalla aikuisella iällä - tai edes nuorukaisena - johtuu pitkälti siitä kuvasta, joka ihmisellä on kehonsa tottuneemmalla puoliskolla suoritettavista toiminnoista. Se kuva on leimallisesti täysin epäanalyyttinen: normaaliuden sumuverho lankeaa siltä osin ihmisen maailmankuvan ylle, eikä merkitysyksikköjen pilkkominen pienemmiksi osiksi onnistu. Kun ihminen yrittää peilata jonkin tällaisen prosessin, hän tiedostamattaan peilaa sitä kokemansa tunteen kautta, joka ei kuitenkaan osoita hänelle juuri mitään siitä, mitä tosiasiassa tapahtuu. Tapahtuma - tässä tapauksessa liikesarja - on syöpynyt hänen mieleensä liiankin eheänä kokonaisuutena.

Voisi sanoa, että ihminen yrittäessään potkaista palloa huonommalla jalallaan matkii parempan jalkansa motorista suoritusta niin "täydellisesti", että hän ottaa peilikuvaan mukaan joitakin täysin asiaankuulumattomia merkityselementtejä: esimerkistä käy vaikka pystyssä pysyminen. Pystyssä pysymisen kokemus kuuluu lähes jokaiseen nuorena opittuun ruumiintoimintoon, ja sen monistaminen tekee kehittyneellä elimistöllä opeteltavista toiminnoista helposti järjettömän varovaisia, ellei sitten asiaa oteta tietoiseen tarkasteluun.

2012