6:0

Toinen puoliaika: kotiottelu Ankkalinnassa

Ensimmäinen puoliaika sisälsi myös näkymättömiä tapahtumia, joista satunnainen tarkastelija jätettiin törkeästi paitsi. Siinä mielessä tämäkin ottelu muistuttaa elämää itseään. Näillä piilotapahtumilla oli myös välittömiä vaikutuksia myöhempiin vaiheisiin. 

Esimerkiksi eräänä päivänä, vuosia myöhemmin, sankarimme kohtasi Suomen hallintokaupungin päärautatieaseman pihassa nuoren naisen, josta oli salaa unelmoinut monien siihenastisen elämänsä vaiheiden läpi. Asia kuulostaa jälkeenpäin naurettavalta, mutta tragedian ja komedian ero onkin suunnilleen samaa luokkaa kuin polkupyörän sisä- ja ulkorenkaan välinen: käytännössä sama kappale, sisäkkäisyyden vuoksi kaksi maailmaa.

Tarinaan kuuluu, että sankarillamme oli motivaatiopohjana klassisen nuoren intomielen haihattelun lisäksi oman varjonsa, nuoruuden pelkuruutensa ylitys. Niinpä kohtaaminen rautatieasemalla tuntui erityisen kohtalonomaiselta: nahkatakkinsa tällä välin monessa mielessä riisunut ja pelihuumorinsa pääkaupungissa muutenkin aivan uudella tavalla löytänyt Pahuuden Piilokärki oli tässä vaiheessa voimiensa tunnossa ja omasta mielestään valmiina mihin tahansa koitokseen. Tunne johtui pitkälti siitä, ettei hän tiennyt maailmasta kauhean paljon.

*

Taas kului vuosia, tällä kertaa jopa vielä useampia. Eräänä päivänä katsoin työmaa-alueella risteyksessä oikealle, ja näin yhtäkkiä tutun naisen. Tällä kertaa sydämeni ei enää pompahtanut, sillä se oli opetellut käyttämään turvavyötä. Sen sijaan panin ilolla merkille, että pitkäaikainen suosikkini oli vastoin tapojaan pienen alkoholiannoksen sosiaalistama. Se puki häntä selvästi, ulosanti tuntui nuorekkaammalta ja inhimillisemmältä kuin aikoihin.

Kohdatessaan jonkun pidemmän tauon jälkeen on aina iloinen, jos on jotain faktuaalista kerrottavaa. Liian usein joutuu toteamaan, että "paskaaks tässä, päivä kerrallaan mennään", tai jotain muuta vastaavaa. Tällä kertaa minulla oli esimerkiksi sellainen sisäisen teksti-tv:ni alasivutason uutinen, että jalkapallojoukkueemme oli voittanut harrastesarjan piirinmestaruuden. Olin kuullut puskaradiosta väitteen, että vastustajamme, jonka voitimme hieman yllättäen mutta täysin ansaitusti 6:0, oli pohjimmiltaan poliisien joukkue.

"Ai mitä?! Te pelasitte Karhukoplaa vastaan?" Neiti kysyi äänessään tietty hysteerinen, murusen kauhua sisältävä into. Hymyilin poirotiaanisesti pääteltyäni sekunnissa takaisin päin, että leidi oli jotenkin onnistunut sekoittamaan minun, Pahuuden Piilokärjen, arkkivihollisekseni mieltämänsä poliisin Karhu-ryhmän Aku Ankan rikollisjengiin. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan nautin kotoisalta tuntuvasta psyykkisestä kaaostilasta, ja koetin muistutella itselleni, että olen tekemisissä eettisesti keskimäärin kehittyneemmäksi oletettua sukupuolta edustavan täysivaltaisen aikuisen ihmisen kanssa, jonka kuva minusta jonkinlaisena korkeampien voimien voitelemaa esivaltaa vastaan asettuvana Aku Ankkana on luultavasti mitä kypsin.

Jutustelu jatkui mukavassa hengessä, luultavasti neidin kiskaiseman kaljan ansiosta huomattavastikin mukavammassa kuin muutamalla edellisellä kerralla. Hänen laskuhumalansa alkoi vaikuttaa vasta jossain kaukana Itä-Helsingissä. Kysyin erikseen, halusiko leidi pitää edelleen välejä virallisesti poikki merkityksessä, josta J. Karjalainen laulaa biisissään Mennyt mies ovelalla "mielestä"-sanan kaksoismerkityksen sisältävällä säkeellä. Vastaus oli kyllä, siis etäisyyden pitoon. 

Pilvi kulki kuun edestä, Pandoran lipas narahti kiinni. Pidin itseni tilanteesta tietoisesti hieman etäällä ja katsoin monella tasolla hieman jähmettyneen näköistä hahmoa, jolla oli aavistuksen kehostaan poissaolevan näköinen, kenties tietynasteisen itsetyytyväisyytensä ansiosta ilon puolelle kallistuvan näköinen ilme. Minun oli hetkeksi vaikeaa muistaa edustavani raiskauskulttuuria. Nainen oli siinä ja ei ollut. En ole koskaan sen jälkeen nähnyt häntä. Tarkoitan sanalla nähdä tässä jotain semmoista, mikä vaatii nähtävän ilmenemistä, jonkin piilotetun vilahtamista esiin.

20.9.2018