autio niemi

Vankilassa minulla oli hyvä ystävä. Hänkin oli totaalikieltäytyjä, joskin hyvin erihenkinen kuin minä itse. Hän oli siviilissä oikeastaan jopa hieman väkivaltainen, jopa siinä määrin, että ei vain pystynyt nöyrtymään sellaiseen, että yhteiskunta antaa hänelle määräyksiä, mihin hänen pitää mennä tai olla menemättä. Piti kyllä visusti huolen, ettei häntä sekoiteta mihinkään pasifisteihin.

Oli miten oli, meillä oli linnassa tietty vähän samansuuntainen individualistinen vierauden kokemus. Vaikutti, että suomalaiset rikollisetkin ovat rikollisia vain kännissä ja kavereiden kesken, ja me olimme itse asiassa ainoat sellaiset, jotka jaksoivat kyseenalaistaa "asioiden kunnolla tekemistä". "Vankila on täynnä retorisia kysymyksiä ja triviaaleja toteamuslauseita", valittelin joskus hengessä, johon paikallaolijoista vain X pystyi sillä hetkellä yhtymään.
 Vietimme aikaa paljon yhdessä. X tupakoi, ja vaikka minä en urheilijanuorukaisena sellaiseen kyennyt, menin seuraksi mukaan oikeastaan joka kerta. Niinpä hän silloin tällöin osti esimerkiksi Omar-pussin. "Pistäs hippi suu makiaksi."

Eräs yhteinen harrastuksemme oli pöytätenniksen peluu. Pelasimme harva se ilta, ja olimme melko tasaväkisiä. Pian opimme toistemme pelitavan, ja otteluista tuli hieman näytelmänomaisia: olen jokseenkin varma, että toinen aistiessaan toisen olevan pahalla tuulella saattoi alitajuisesti antaa toisen voittaa, tai ainakin pyrki normaaliakin esteettisempään pelaamiseen. Tärkeintähän oli kuitenkin kertoilla anekdootteja ja tappaa aikaa, tuota meidän – sukupuolineutraalisti ilmaistakseni – Lusija-neitojen perivihollista.

Toki kehityimmekin. Välillä kierrepallot sinkoilivat pitkäänkin pöydän puolelta toiselle ja haamupelastukset kuormittivat ympäröivää esineistöä. Kehuimme toisiamme pitkien pallorallien jälkeen peri-nuormiehisessä varmassa tietoisuudessa, että emme olleet suinkaan mitä sattuu pallonhutkijoita.
 Tapahtuman henki oli, että tutustuttuamme suurin piirtein toisen lyöntirepertoaariin aloimme ikään kuin jaella rooleja toisillemme pelissä. Hieman kuin jos kaksi minkä tahansa tasoista halonhakkaajaa laittaa autiolle saarelle antaen heille toimeksi halkojen hakkuun, olympiadin päästä sieltä tulee takaisin yhtäältä halonhakkaamisen suurmestari ja toisaalta erinomainen lintubongaaja, jolla on vielä halonhakkuutekniikassaan hiukan hiomista. Loput persoonan piirteet ovat kiertyneet fraktaalimaisesti noiden tärkeimpien parametrien ympärille, ja ne peilautuvat yhteisten halonhakkuukokemusten piirtämän janan suhteen.

Yhtenä iltana meidät haastoi tatuoitu takatukkainen Masa. Masan lempifraasi oli seuraava: "Se mikä tehdään, tehdään kunnolla. Eikö niin." Hän halusi pelata voittajaa vastaan. Olimme X:n kanssa huolissamme, miten Masa kestää meidän luovan ja monipuolisen, sivistyksestä ammentavan ja huolellisesti punnitun pelitapamme tahdissa. Koska X voitti keskinäisen matsimme, hän sai kunnian pelata askarteluhuoneen kuninkuudesta Masaa vastaan.

Masa junttasi kaverini maanrakoon pelkkiä joka kerta samanlaisia peruslyöntejä lyöden. Hänen lyöntinsä kohdistuivat ällistyttävän kovaa aina samaan kohtaan kentän takanurkassa, eikä X ikinä ehtinyt sinne. Liikkeet näyttivät olevan oikeastaan jonkinlaisia versioita niistä, joilla hän paloitteli päivisin puuta vankilan sahahallissa. Vastustaja näytti lisäksi verkkareissaan ja hupparissaan täysin eleettömältä, vähän kuin joltain suomirokkibändin puoliväkisin ja täytteeksi mukaan otetulta basistilta.
 Kuulin kaverini egon rapisevan dominokeksin lailla, ja olin tyytyväinen, etten ollut joutunut tuohon väkivaltaisen näköiseen spektaakkeliin mukaan.