Sen oon huomannut, että eräs ellei tärkein syy, miksi yhteiskunta kehittyy vain hitaasti, dialektisesti, ehkäpä vain kriisien kautta, on se, että jotenkin ihminen ei pysty luonnontilassa oman identiteettinsä laajennukseen, vaan lähinnä siirtämiseen. 

Jotain niin kuin että jalkapallojoukkueen tupakkatuokiossa huomaa, että joukkueen mua kohtaan suopeimmat tyypit ovat jotenkin varovasti omaksuneet aiempaa jotenkin "liberaalimman" tai minkä lie yhteiskunnallisen altavastaajaretoriikan, mutta siitä sävystä mulle ei tule tuollaisessa tilanteessa ollenkaan se olo, että he olisivat oikeasti ymmärtäneet jotain olennaista niistä teemoista, mitä olemme omassa lähimmässä kaveripiirissäni vuosia jauhaneet, vaan lähinnä se vaikuttaisi olevan jokin tökerö yritys kumota se ristiriita, että itsellä sattuu olemaan kaveri, joka ei vihaa juutalaisia, kommunisteja ja homoja¹. Tämä tehdään vähän kuin uhraamalla sulaa ystävällisyyttä ja klaanihenkisyyttä 1-5 % omasta elämäntunteesta, eikä suinkaan niin, että hypättäisiin jonnekin ajatustasolle, jolla noiden ilmiöiden ristiriitaisuus kumoutuu. Siinä tulee jo melkein semmoinen älytön olo, että hitto, olkaa mieluummin rehtejä natseja, tuota ei kestä katsoa erkkikään. (Eikä kyllä siis kaikki tee noin, vaan lähinnä fiksuimmat.)

15.12.2014

¹) Tämä siis Baltiassa.