Magritte oli aivan oikeassa: kuva esittää paljon muutakin kuin vain mitä "siinä on". Ihmisellä on tietyt transponderit, jotka olettavat liikettä ja ääntä. Kuva esittää näin muodoin muun muassa mykkyyttä.

Olen kuullut, että miinusdesibelitilassa, jossa - normaalin kaiun sijasta - seinät nielevät ääntä (yleensä koettu "hiljaisuus" on juuri tarkastamani tiedon mukaan noin 30 dB), ihmisen mieli alkaa brakaamaan, kun se ei saa ympäristöltään vasteita, vaan joutuu keskittymään oman elimistönsä ääniin. Näemmä pisin aika, mitä tässä tilanteessa on kestetty, on 45 minuuttia, ja oireina on mm. hallusinointia.

Kuvan olemusta voisi ja ehkä jopa pitäisi lähestyä juuri tätä kautta: esimerkiksi baarin hälyssä voi tuiterissa alkaa kokeilemaan jonkun elävää olentoa esittävän kuvan tuijottamista. Pian kaikki äänet muuttuvat täysin irralliseksi hälyksi, ja toteemin hiljaisuus alkaa järkyttää. Se on kuin puhetta takaperin metafyysisessä eetterissä, suorastaan liikettä pois päin siitä, että olet osa jotakin, esimerkiksi porukkaasi. Kuvassa alkaa myös näkyä (!) jotain puheen elementtejä - en osaa tätä paremmin sanoa. Harva asia on puhuttelevampaa kuin tuijotus.

Liioittelematta hyvän maalauksen katselija on jonkinasteisessa hypnoosissa. "Taitavan maalarin sivellin kuljettaa katsojan silmää kankaalla", johonkin tähän tapaan Paul Klee kommentoi maalaustaiteen piilevää temporaalisuutta.

21.6.2018