alustava johdanto asiallisuuden tuhovaikutuksiin

Olen huomannut muuten tässä hieman jäähtyessäni ja kaikenlaisia keskusteluja ulkopuolelta seuratessani, että käsitteen "asia", "asiallisuus" voi nykyään melkeinpä jo määritellä välillisesti, ikään kuin 1:stä vähentämällä sen kautta, että puheen on oltava persoonattomassa muodossa.

Olisi uskallettava todeta, että joskus ihmisiä vaivaa ihan vain "asiallisuustauti", eli tietty tarve olla kohtaamatta pyörittelemiensä periaatteiden instansseja. Jos ihmiset olisivat oikeasti täysin immuuneja ns. "yleistyksille" tai "ennakkoluuloille" jne., kuten aikamme ideologia ihanteeksi asettaa, silloinhan deittailua tai työhaastatteluja ei olisi olemassa: niissähän on tutkitusti kyse siitä, että vedetään toisesta ihmisestä johtopäätös sekunnissa ja sen jälkeen turistaan tunti kohteliaisuuden vuoksi. 

Nykytodellisuudessahan asia on oikeasti aivan päinvastoin kuin ihanne esittää. Bigbratör-tyyppiset ohjelmaformaatit ja muut kisailut, joissa ihmiset altistetaan kaikenlaiselle ilmipintaan tuijottavalle arvioinnille, ovat sadistisen keskiluokan lempiviihdettä. 

Samaan aikaan suuri osa on vielä aivan satasella siinä menossa, että on suuren viisauden merkki puhua pelkistä abstrakteista rakenteista, "tunteita" kuin miinoja väistellen. Todellisuus uskalletaan tai halutaan kohdata vain "alhaisiksi" asemoitujen viettien valossa, vapaa-ajalla. Arjen aherrusta määrittää harras ideologisuus, jossa kaikki on myönteistä, kivaa ja ennen kaikkea steriiliä.

Ikään kuin on tajuton tarve skolastisesti palauttaa minkä tahansa erimielisyyden jälkeen jokin ihmisoikeusjulistus-henkinen ekvilibrio. Jos uskallettaisiin todeta, että toinen on jossain kysymyksessä oikeammassa kuin toinen, sehän avaisi sen hirvittävän mahdollisuuden, että ihmistajunnasta riippumaton ulkomaailma onkin oikeasti olemassa.

17.12.2014, leikelty, selvennelty

Jokin tässä kuitenkin falskaa: noitavainoissa, esim. rasisteiksi tai "ahdistelijoiksi" tms. leimattujen ihmisten potkimisessa liberaali-individualistinen ideologia toimii ihan päivänvalossakin täysin oman ihanteensa vastaisesti, aivan kuin ristiretkeläiset tai muu vastaava porukka uskonsodassa.

Ehkä liberalismin hysteerinen pelko yleistämistä, leimaamista ja ennakkoluuloja kohtaan on - sen lisäksi että se on horisontaalisesti ilmeisessä sidoksessa narsismiin ja individualismiin, siinä määrin, että nykyistä valtaideologiaa voisi nimittää oikeastaan nasevimmin "liberaali-individualismiksi" - lopultakin sen oire, että eräänlainen aktiivi- ja passiiviprinsiipin välinen tasapaino on järkkynyt. 

Aikanaanhan kristinusko loi tietyn tasapainon allokoimalla aktiiviprinsiipin miehille ja passiiviprinsiipin naisille - tämä on nyt tässä ihan tosiseikan kuvauksena, ei moraalisena kantana. Tarkalleen siis se, mitä konservatiivisemmat miehet ovat feminismissä aina päivitelleet jonkinlaisena naisten omasta (totunnaisesta) olemuksestaan luopumisena, olisikin tätä: passiiviprinsiipin häviämistä maailmasta.
 Loogista sinänsä: kun vastaanottamisen ja hyväksynnän instituutiota ei kulttuurissa ole, vieraan kohtaamisen standardiksi määrittyy vierauden pilkkominen sisään tuttuuden piiriin ideologian entsyymein, siis jo ennen kuin mitään kohtaamista olisi tapahtunut. Tämän kelttiläistyylisen duuriin ja rallatukseen pakottamisen nimi on nykykielellä "suvaitsevaisuus". Se on hengen riverdancea.

Selviö, että lopulta kestään ei saa sanoa mitään, koska sehän on narsistinen loukkaus: "minulta ei kysytty, miltä muista näytän".