kimpo

Jalkapallo on sielun peili, ja nämä MM-kisat ovat olleet selkeä pettymys. Tietenkin kyse on vuosikausien trendin täydellistymisestä: maalit syntyvät lähes täysin erikoistilanteista ja kimmokkeina (joiksi omat maalitkin voi yleensä lukea). 

Erittäin oireellista on läpisyöttöjen onnistumisprosentti: suunnilleen nolla. Puolustuslinjahan laitetaan tietylle etäisyydelle maaliviivasta, joka määritetään puolustajien nopeustestien perusteella. Maalivahdin ja linjan väliselle alueelle ei voi enää pelata, koska formaattihipstereiden robottiarmeija osaa peruuttaa etäisyytensä säilyttäen (tätä treenataan mm. sitomalla pelaajat toisiinsa köysillä) katse pallossa, ja he puskevat joka ikisen avauksen pois. Itse asiassa melkein parhaat paikat syntyisivät näistä purkupalloista, mutta yleensä nekin poimitaan talteen erikoistilanteiden kalastelua varten vastapalloon laukaisemisen sijasta.

Palloa hallitseva joukkue pyörittelee sitä suureksi osaksi vastustajan kenttäpuoliskon keskivaiheilla. Toisen puoliajan alussa se tekee usein ainoaksi jäävän maalin, koska sen jälkeen sen on helppoa siirtyä itsekin puolustamaan tulosta väsytettyä vastustajaa vastaan. Synkän näköistä kamaa.

Jos sääntömuutoksia ei tule, seuraavan nerouden aallon mahdollisuuden näen kimmokkeiden tahallisen käytön lisäämisessä. Aletaan vaan opettelamaan, miten ja minne kannattaa kimpauttaa. Vapari tahallaan muurissa seisovan kylkeen, kaveri kyttäämään, jne. Joskus tämmöisiä vähän kokeilin jäähdyttelijänä harrastetasolla, että prässin alla potkaisin pallon lähimpään vastustajaan ja ohitin hänet suoraan hänestä kimmonneella pallolla samoilla vauhdeilla.

Mutta voi myös olla, että tämä huipputasoinen keskikentän jaarittelu on kertakaikkiaan keskiluokan nykyisen ominaislahjattomuuden kokokuva: ei-minkään tarkkaa tilastollista hallintaa, periaatteessa-osaamista, samuuspuuroa.

Yhteiskuntiamme tavallaan määrittää juuri kimmokkeiden aliarvostus. Kimmoke, uran vastakohta.

21.6.2018