Monille moraali tuntuu olevan jotenkin sama kuin elämästä pidättyminen. Kuva on vähän että on se tasaisesti kasteltu ja tasaiseksi leikattu nurmi, äiti silittää lapsen päätä, isä katsoo haaveilevasti mutta itsetyytyväisesti aidan yli kaukaisuuteen, ja rikolliset on jotain huppupäisiä kuolemansymboleita jotka kieltäytyy vapaaehtoisesti kaikesta tästä ja muustakin hyvästä ja särkee idyllin saadakseen jotain "helppoa ja halpaa" tyydytystä. 

Ihmetyttää, miten kapoinen elämänkokemus saa olla, että tämä julkinen yleismoraali voi ottaa sensuroimattomana vallan ihmisen päässä, mutta niinhän se sitten juuri on, että ihmisillä on monesti ihan helvetin vähän oikeasti transgressiivisia (jonkin koetun rajan rikkovia) tapahtumia elämässään. Sehän on tietääkseni sekä kriminologian että psykologian kolossaalinen fakta, että ylivoimainen enemmistö pahasta tapahtuu hyvin toisensa tuntevien kesken, jopa perhepiirissä, ja usein kiihtyneessä tilassa, juuri siinä, jota "tavallinen" ihminen on kaikessa elämänpelossaan huonoin käsittelemään.

Lisäksi luulen, että jopa niissä harvoissa jäljelle jäävissä oikeasti objektiivisesti julmissa ja yhteisön kannalta tuomittavissa rikoksissa on taustalla jotain paljon banaalimpia ja ymmärrettävämpiä voimaviivoja, ihan yleisestä seikkailunhalusta ja ihan jo sattumankaupasta alkaen. Jollekinhan ihminen pitää aina tiliä, ei se ole koskaan yhteiskunta an sich. Viiltäjä-Jack varmaan jollain sairaalla tavalla rakasti äitiään enemmän kuin suurin osa ihmisistä, jne.

Kokemuksenvaraisesti esimerkiksi sellaiset narratiivit kuin että ns. "pettäminen" (tuo sanahan jopa suorastaan elää vain tietyn lähtökohtaisen moralismin maastossa) tai maksullinen seksi olisi "säälittävää" tai "hyväksikäyttöä" muitta mutkitta on sanalla sanoen uskomattomia. Noita asioita voisi varmaan teoriassa kritisoida ihan validisti turhana ja haitallisena toimintana, mutta joltain aivan täysin muulta pohjalta. Jollain lailla esim. jossain strippareiden fanittamisessa on jokin ääri-intimiteetin unelma, ajatuksena vähän kuin paeta sitä parisuhdeseksuaalisuuden komponenttia, että "seurustelua" määrittää helposti aina se koko sosiaalinen kenttä mihin siinä sattuu joutumaan. Privaattistrippiesityksen äärellä olo on tavallaan anopin kanssa keskustelemisen vastakohta. 

Nainen on, tai tyypit varmaan tuommoisessa tilanteessa ainakin haluaisi siinä nähdä myöskin helposti enemmän jonkinlaisen seksijumalan tai -papittaren. Eli siinä on jokin epätoivoinen yritys kumota kadulla kulkevien ym. naisten yleinen seksuaalinen hybris, tavallaan maadoittaa siitä hybriksestä itseen jäävä sähkö. Tämä puoli toteutuu yleensä tietysti maksimissaan näytelmän keinoin, hyvin tilapäisesti ja ehdollisesti.

Luulen kuitenkin, että moni mies tavoittelee tuollaisesta kokemuksesta sitä, että saisi venytettyä arjessa koettua semmoista seksuaalisten ilmiöiden rajaa, siis saisi jonkinlaisen periaatteeksi korotetun Naaraan hyväksynnän. Tähän nähden siinä on tietysti helposti kylmän kyninnän karma, ja pahimmassa tapauksessa neito itse kokee, että häntä jotenkin alennetaan, kun häntä tietyssä mielessä oikeasti juuri ylennetään. Nämä ovat mystisiä asioita, keskiluokkaisen yksiaviofeministin päähän mahtumattomia mystisiä asioita.

10.12.2014