alut ja loput

Emil Cioran määritteli musiikin muistaakseni "jäähyväisten järjestelmänä".

En ole ehkä koskaan väläyksenomaisesti ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla, mutta lupausten järjestelmä musiikki on minustakin. Muistan, että kun sävelsin joskus aikoja sitten jotain - tarkalleen yhden kappaleen - tosissaan, leivoin ensin kertosäkeen eli kulminaatiokohdan, ja sitten menin laiturille istuskelemaan ja pohtimaan, mikä lupaisi tätä melodiaa parhaiten.

Biisien ja sävelmien alkujen ja loppujen epämääräiset lupailevat, lunastetuista tai rikotuista lupauksista muistuttavat särinät ja pärinät ovatkin melkeinpä se pääasia musiikissa. Huomasin jo joskus aivan juniorina punk-keikoilla konvention, että hardcoressa - jossa melodia itse ei ole useinkaan kovin polveileva - itseisarvoisesti vingutellaan kitaraa pahaenteisesti ennen kuin biisi lähtee käyntiin, ja lopussa kuuluu saundeja kuin rumpalin kapulat putoaisivat pataan jne.

Aivan kuin muusikot itsekin ymmärtäisivät, että nyt ollaan itse asiassa lähimpänä aktin, tapahtuman olemusta koko esityksen aikana. Samoin verryttelevät tai taistelunjälkeisissä tunnelmissa toisiaan pelien jälkeen lähikuvissa läpsivät jalkapalloilijat näyttävät tajuavan jotain ylväyttä noissa hetkissä. Myös joulukuusen syttyminen palamaan ennen tai jälkeen jouluaaton on dramaattisempaa kuin joulu itse. Jos jossain perheessä sellaista harrastetaan.

Joka tapauksessa: on olemassa biisejä, joiden intro lupaa niin hyvää kappaletta, ettei maailmassa voi sellaista olla.

17.12.2014 raapustetun pohjalta päivitetty versio