Mietin usein sitä Dostojevskin määritelmää, että "ihminen on kaksijalkainen kiittämätön olio". Nimittäin harvoja hyviä puolia katolisessa kasvatuksessa on, että nukkumaan mennessä tulee usein jokin "jotain on kiittäminen" -olo, jonka pystyy laukaisemaan aika helposti. Kuivuus sateen jälkeen, lämpö kylmässä, ruoka nälässä, tuommoiset. En pidä mitään itsestäänselvänä, ja vaikken ikinä rukoile, tunnen silti juuri tuon olon, joka kai joillain edellyttää benji-hyppyä.
 Kiitollisuuden tunne koetaan kai kulttuurissamme hyvin epämiehekkäänä. Se on eräs tärkeä suoraviivaisuuden jarruttaja.

15.9.2014