utopian kansallislaulu

En erityisemmin viehäty kansallislauluista.¹ Niiden tietyn turhan pompösiteetin huomaa helpoimmin krapulassa, jolloin tulee ideoita, kuten kuunnella jonkun Yhdysvaltain sotilastukikohtana itsenäisyytensä saavuttaneen polynesialaisen "valtion" hymniä ja hihitellä kuin pilviveikko, tai laittaa vaikka kaksi kansallislaulua päällekkäin soimaan ja ajatella, että kas, tämä kakofonia muistuttaa heti paljon enemmän maailmaa itseään.

Ymmärrän kuitenkin toisaalta mielestäni ihan hyvin "kansakokemuksen", ja semmoisen Sándor Márain kuvaaman olon, että "isänmaa voi ilmetä jossain yksittäisessä porttikongissa". (Hän nimenomaan alleviivasi, ettei aitoporvarillinen elämäntunne kiinnity mihinkään halpoihin symboleihin ja seremonioihin, kuten lippuihin jne.) Porttikongit ovat kieltämättä hyvin romanttisia paikkoja. Niissä voi olla vaikka rosvoja. Ja kukapa ei erinäisiä saattien jälki- tai välispekulointeja muistellessaan tajuaisi olevansa osa suurempia kokonaisuuksia.

Näin sitten kompromissina ja hieman Moren utopian hengessä olen ryhtynyt säveltämään ja sanoittamaan eräänlaista kansallislaulua koko ihmiskunnalle. Se alkaisi näin:

Ihminen, alttiina ilmiöille
kohtalon virtaan tuomittu on.
Välillä vituttaa, toisinaan ei,
pontemme elämään loppumaton.

7/7/2018

¹ Jotkut niistä on kyllä biiseinä hyviä.