sen Hancamäen puolustuxexi sanotacon

Luulenpa, että kun J.S. Hankamäeltä tässä taannoin vedettiin opus saatavilta sen osoituksena, etteivät siinä kritisoidut ryhmät suinkaan ole nousseet kritiikin yläpuolelle, niin se - siis ainakin korviini kantautunut "skandalistinen" sisältö - olisi ollut järkevämmin muotoiltuna jokin tämmöinen: yhteiskunnan ongelma on eräänlainen "immanentin kunnianhimon" määrällinen kasvu. Tai ehkä voitaisiin puhua myös narsistisen libidon vallasta/"vallasta" (eli toisaalta myös ikään kuin "teatraalisesta vallasta"). - Tällä tavoinhan itse asiassa Donald Trumpkaan ei jää kritiikin skopoksen ulkopuolelle.

Tarkoittaa, että niin käytöksellään kuin puheissaankin herkästi "kohteiksi" itsensä määrittelevät täyttävät yhteiskunnassa eräänlaisia tosiasiallisen oikeistoliberaalin ja ideologisesti individualistisen kauppavallan jättämiä ilmataskuja, jolloin transsendentaalimpi, esim. eroottisesti motivoitunut ja valmiista maailmasta eteen-/ulospäin suuntautuva kunnianhimo ohjautuu nykysäädöin yhä enemmän ongelmaenergiaksi, jopa ns. äärioikeistolaisuudeksi.¹

Rapsutusten hakeminen yhtäältä "sijoittajilta" ja toisaalta massoilta (näillähän onkin teollistuneessa maailmassa yhtymäkohtansa), eli eräänlainen pyrkyrimäinen alistuvuus, saa sen sijaan ainakin paikallisen kulissin tasolla ihan aidon vallan valenssin. Tietynlaisesta hartaasta pelleilystä tulee lähtökohtainen modus operandi, se siirtyy liike-elämästä yleiseen yhteiskuntaelämään. Tällä sitten on ihan todellisia seurauksia yhteiskunnan mikromanageroinnille yläpölyjen pyyhinnästä aina siihen, että nettikivuus tarkistetaan työnhaussa.

1) Tässä mielessä äärimmäinen ideologisuus on sisäänrakennetusti perverssi positio: 
tosikkolibido alistuu teatterille - sillä ehdolla, että se lupaa pyyhkiä lavalta vierailta 
tuntuvat esiintyjät ja esitykset.