kiertolaisia

Evankelista - hänen oikea nimensä on täten neljänneksenmainittu - saapuu paikalle rehvakkaasti tupakansavupilvessä uiden, kuin juna Saint Lazaren asemalle. Eleet ovat kuin romuluisen miehen, joka joutuu tasapainottamaan itseään pienillä eleillä, ettei pakahdu voimiinsa. Ikää hänellä on - kuulemma - 14. - "Minua luullaan usein kahdeksan- tai kymmenvuotiaaksi", hän toteaa kuin ajatukseni lukien. -"Aloittaisin sinuna tupakoinnin myöhemmin... koska jos haluat joskus lopettaa...", kansanvalistan. -"Ei tämä rööki mitään... vedän huumeitakin", Evenkelista selvittää vekkulilla virneellä.

"Meidät ryöstettiin, kaikki vietiin. Sandaalini, vaatteeni, puhelimeni... pallokin. Siksi en tuonut sitäkään." Tunnen Evankelistan juuri sitä kautta, että olemme potkineet puiston ankeassa betonipohjaisessa rautahäkissä palloa. Hän ilmoitti pelaavansa Barcelonassa huolimatta siitä, että Real Madrid on juuri nyt kovempi.

"Tiedätkö mitä tekisin, jos saisin kiinni sen, joka tämän teki? Sitoisin puuhun, kaataisin kuumaa öljyä hänen päälleen. Tumppaisin tupakan hänen suuhunsa." - "No, onhan se aika armotonta, että viedään kerralla kaikki...", pohdin. "Mutta missä asutte? Vai onko se salaisuus?" -"Asuntoautossa. Tultiin pari viikkoa sitten maalta. Isä on yrittäjä, mutta seuraavaksi sillä on töitä vasta tiistaina... Nyt ei mene hyvin. Johonkin tässä olisi nyt ryhdyttävä", Evankelista päivittelee. "Nyt kaikki touhuaa hädissään, että voisi elää."

*

"Entä sinä, missä sinä asut?" -"Ei kaukana. Tuolla päin", viittaan hieman nolona linnavuoren rinteen ränsistyvään, mutta silti vanhan maailman charmia hehkuvaan miljööseen. -"Onko sulla oma kämppä?" -"Miten sanoisin... isovanhempani asuivat siinä, kun elivät. Ja nyt minä ja mun serkku." Evankelista menee mietteliääksi. - "Ei ole maailma sellainen kuin ennen. Röyhkeästi viedään ihmiseltä kaikki. Ei katsota edes, että varastetaan tarpeeseen. Hyvä kun jaksaa enää edes hyvällä tuulella pysyä!"

"Oletko sinä töissä?" - "Teen kotona käännöksiä, tiedätkö, sillä tavalla eri kielten välillä." - "Minäkin olen koulussa oppinut kieliä, ja tiedän, kuinka vaikeaa se on. Hetkeksi kun ei kuuntele opettajaa, onkin jo ihan pihalla", saan kuulla. "Kuule... paljonko siitä maksetaan sinulle?" Hämmennyn hetkeksi ja pyöräytän näkökulman kohdilleen: - "Paljon. Minun työssäni ikävää on enemmänkin yksinäisyys ja epävarmuus. En tiedä edellisenäkään päivänä, olenko seuraavaksi töissä aamusta iltaan vai vaikka kokonaan ilman." - "Mutta se on hyvä, jos elät sillä. Oletko ihan päivänvalossa töissä, siis että viranomaiset tietää sun touhut?" -"Joo, kyllä." -"No mutta sehän on ihan kyrvähtävän hyvä juttu." 

... "Minun täytyi piileksiä, kun kutsuimme poliisit rikospaikalle. Minä olen näet etsintäkuulutettu jätkä", Evankelista toteaa merkitsevän savukiehkuran takaa. "Siksi minä eilenkin hakkasin sen yhden tyypin. Kun se kiljui ja piti meteliä, vaikka minun täytyy nyt olla hiljaa." - Muistan nähneeni sivusilmällä perhe-episodin, jossa Evankelista taisi jossain vaiheessa purskahtaa itkuun.

*

"Veliseni... onko sinulla sattumoisin ylimääräistä puhelinta? Semmoista, missä on jotain osia rikki vaikka? -"Ei minulla ole kuin sellainen oma rämä..." -"Mieti vielä, onko. Ostan sinulta." -"Odotas... onhan minulla yksi tosi vanha. Ei se ole edes älypuhelin. - "Mikä?" - "Sellainen, missä on iso näyttö ja kaikki." - "Ai joo. - "En ole vuosiin käyttänyt sitä." -"No hyvä. Myy se minulle." -"Höpöt, voin antaa pois." -"Hyvä on, haetaan se! Ostan kyllä sinulta, tai tarjoan jonkun hyvän juoman."

Hetken pohdinnan jälkeen säntään kotiin yksin - en halua ainakaan Evankelistan alkoholistivanhempien tietävän, missä asun. - "Palaatko?" -"Kyllä", vastaan oman ääneni pontevuutta yllättyen. Aavistan, että jos tässä hankkeessa jotain järkeä on, se piilee julkishallinnon terminologiaa käyttäkseni metatiedoissa: vierainta eleessäni Evankelistalle lienee se, että joku pitää yllättävässä kohtaa sanansa. 

Nollaan asetukset, tarkistan toimivuuden, palaan kentälle. Pian esittelen kymmenen vuotta vanhaa nokialaista ja ystäväni työnjohtaja X.Y:n siivouskeikoillaan juppifirmojen keräyslaatikoista pöllimää paria ylimääräistä akkua sekä yhtä ekstralaturia. Ostin puhelimen itse ensimmäisillä muuhun kuin ruokaan ja velkoihin riittävillä rahoillani Yhdysvaltain asuntokuplasta Helsingissä toipuessani. Se oli teknologisen siirtymäkauden ydintä; myyjä hämmästyi kysymystäni, että halusin "halvimman, missä on netti". Parissa vuodessa älyttömät puhelimet olivat jääneet historiaan.

*

Panen merkille, että Evankelista käyttää puhelinta näppärin sormin, kuin tietokonepeliä, ilman minkäänlaisia ohjeistuksen tarpeita. - "Olet tosi kunnollinen, veliseni." Napautamme nyrkkimme yhteen kuin parhaatkin gangsterit. "Minne menet seuraavaksi?" - "Tykkäätkö juosta? Juostaan tässä puistossa muutama kierros, jos haluat", ehdotan. Lenkillä juttelemme niitä näitä. - "Nenästä sisään, suusta ulos. Tämä todella puhdistaa sieluni", Evankelista raportoi. "Ja kun pääsen kotiin, leikkamme hiukseni, koneella. Jäi kesken viimeksi." - "Teillä käy valikoivia murtovarkaita", koetan henkevöidä. - "Sanopa muuta! Mihin tämä maailma onkaan menossa!"

Alkuperäinen ystäväni julistama tavoite on juosta kymmenen kierrosta. Kiertelemme jumppaavia vanhuksia, koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä. Toisen kierroksen lopussa vaihdamme Evankelistan pyynnöstä hetkeksi kävelyyn.

"Onko naista, vaimoa?" - "No itse asiassa.. ei." - "Mutta varmasti on jotain sen suuntaista menossa, eikö niin, semmoista säätöä ja viritystä?" - "Sinähän tunnet nämä asiat", hymähdän. - "Miksenpä tuntisi, veliseni, miksenpä tuntisi! ... Ei minullakaan ole nyt paria", Evankelista paljastaa. "Oli, mutta jätin hänet, kun hän pelehti toisen kanssa. Mutta meillä on edelleen hyvät välit. Ja aina hän pohtii, että miksei meidän juttu toiminut... minä sanon, että sinä mokasit, en minä. Hänellä on nyt joku 17-vuotias, mieti."

Jatkamme keskusteluja, uusi virallinen tavoitekierrosmäärä on viisi. Evankelista kertoo edesottamuksistaan kyläjoukkueessa, sukulaistensa myrskyisästä rakkauselämästä ja siitä, miltä tuntuu olla toista viikkoa vieraassa paikassa. - "Ja niissä sinun töissä, millä luokalla sinä olet niissä?" - "Ei meillä ole sillä tavalla luokkia, vaan ne lähettää minulle sähköposteja, tiedätkö, ja sitten... miten sanoisin. No vaikka tuon puhelimen käyttöohjeet, sellaisia minä käännän. Joku kääntää sellaiselle kielelle, mitä osaan, niin kuin englanniksi" - "Ja sitten sinä ratkaiset sen arvoituksen, että mitä se tarkoittaa unkariksi? -"Juuri näin." Piilottelen visusti omaa ulkomaalaisuuttani. En jaksaisi millään selittää.

"Kuvittele, näin tässä joku aika sitten sellaisen, että unkarilaiset ja kiertolaiset joivat yhdessä... Siellä oli faija ja muita. Ne joi yhdessä, ja vielä meidän tapaan, suoraan pullon suusta. Je ne oli siis oikeita unkarilaisia, tiedät! Sitä minä kyllä vähän ihmettelin." - Lopulta hyvästelemme. Jatkan juoksua vuorille, kaupunginosaan, jonka nimen voisi kääntää Soppilehdoksi. Siellä asuu nykyajan menestyjiä, säpsähteleviä ja pahantuulisia ihmisiä.