(ollut pitkään pöytälaatikossa. jonkin mielentilani standardilla paskasti kirjoitettu, mutta koska olen myös elänyt paskasti, niin ehkei tuo mittee haettoo.)

kylmäkäynnistys

Maa oli jo niin routainen, että palsternakat piti kaivaa esiin väkisin, ja minua taidettiin vähän toppuutellakin lähtemästä matkalle. Osan matkasta taitoin julkisilla peleillä. Muistan lähinnä sen, että ostin jossain vaiheessa syrjäkylän marketista pyöreän leivän ja litran jogurttia. Niiden syöminen ilman mitään apuvälineitä toi mukavan alkukantaisen olon. Varsinkin ensimmäinen puraisu kokonaiseen kovaan leipään, erikseen pysähtymättä.

Tällä matkalla pieni taajama oli vasta se, mistä todellinen etsintä alkoi. Ei eletty vielä nettiaikaa. Ruotsinkielisen pitäjän kirjasto oli vielä sopivasti auki. Joku ukkelsson pysäytti minut tuulikaapissa. Ensin vain katseli, sitten kehitti asiaa tikun juuresta, suomalaiseksi yllättävänkin suorasukaisesti. "Sinä olet sellainen vähän jännä mies, etkö olekin?" Tarjosi spontaanisti autokyydin ihan eri suuntaan kuin oli itse menossa. 

Ilta tuli ja tie oli yhtä tumma kuin muu. "Filosofia on se sun juttu, niin minä arvaan. Älä väitä muuta." Mitäköhän hänen salattua puoltaan minulla oli kunnia elää todeksi. Harvemmin minua on pelkän pärstäkertoimen varassa kyyditty kymmeniä kilometrejä mistään mihinkään, varsinkaan sellaisen ihmisen toimesta, jolla ei ollut kivuuden stigma kilvessä.

*

Risteyksestä oli vielä pitkä ja epämääräinen matka perille: minulla oli pelkkä yhden ihmisen sanallinen selitys karttana. Kävin makuulle metsänlaitaan. Kylmä oli, pitkään ei voinut nukkua. Jotain taloja löytyi. Niistä pienen matkan päähän taas makuulle. Ulkoilutettu koira vainusi ennen kuin ehdin edes mukavaa asentoa ottaa. Hirveä haukku ja taas menoksi. Aamulla kysyin talon ovella tietä. Olivat ystävällisiä. Ihmettelin, miten vähän he pelkäsivät tai oudoksuivat. Ei kuitenkaan eletty enää niitä aikoja, kun vieraita kutsuttiin sisään. Löysin ohjeilla taas lähemmäs. 

Erakko ei ollut kokonaan erakko: hän oli viitoittanut tien luokseen. Tienviitoista toinen ohjasi kohti "lempeä ja maailmaa", jossa odotti kaiverruksen mukaan "tuska ja pettymys". Toinen viitoista ohjasi kohti rauhaa ja totuutta, tai jotain vastaavia hommia. Arvasin ovelasti, minne päin pitää mennä.

Olin yön läpi vaellettuani sen verran väsynyt, ettei paperinkeräyslaatikossa nukkuminen tuntunut kovin pahalta. Herätessä ensiluminen maisema oli häkellyttävän kaunis. Jatkoin matkaa. Yhä useammin näkyi merkkejä jonkun läsnäolosta: taiten valmistettuja puuesineitä, väliin vähän metallisiakin.

Seisoin hetken omenapuiden juuressa kuin tuomio. Katselin kaksikerroksista hökötystä, ja ihmettelin, miten joku voi elää oikeasti ympäri vuoden tuossa. Oli vieläkin vasta aamupäivä. Ketään ei näkynyt. Ehdin jo pelätä, että olin tullut turhaan, kun käppyrä vanha mies tuli narisevasta ovesta ulos. Huusin hänen nimeään, mutta hän ei kuullut. Jolkotin aivan lähelle, ja lopulta kosketin häntä. 
 - "Höh... oletteko Te taiteilija?", mies kysyi kuin aaveiden kohtaaminen olisi hänelle rutiinihomma.

*

"... sillä minä olen boheemi, ja haluan tarkkailla lüontoa", mies sanoi omintakeisesti äänteitä ylikorostaen. Juttua hänellä riitti - itsestään nimittäin. Istuimme tuvassa vastakkain ja turisimme. Huomasin pettymyksekseni, ettei hän oikein tuntunut pitävän minusta. "Omin sormin olen tämän rakentanut alusta loppuun", hän sanoi talostaan ylpeänä. Seinällä oli lehtijuttuja ukosta, hänen urastaan ja elämäntavastaan.

Mies kertoi elämänsä vaiheista ja kuuntelutti lauluaan kasetilta. Hän selvitti, että hän tykkää kesäisin tanssia alastomien naisten kanssa - ei kuitenkaan eroottisessa mielessä, vaan "nauttien heidän jumalaisesta kauneudestaan". Kesät, naiset ja tanssi tuntuivat jäisiä omenia purressa todella kaukaisilta.

*

Kerroin, että olin tullut Viittakiven opistolta. Tässä vaiheessa miehen silmät hetkeksi syttyivät. "Viittakiven opistolta? Sehän on meidän latvastaan tärähtäneiden paikka!" Mies näytti minulle kuvia auroista, joita ihmiset kuulemma säteilevät maailmaan. Tunsin jotenkin koko ajan epämiellyttävästi, että hän yrittää sanoa minulle, että minulla on epämiellyttävä aura.

Vaikka isännältäni olikin jo amputoitu pari varvasta, tuvan alakerta oli ilmeisesti osoittautunut useimpina vuosina riittäävän matalaksi pitämään lämpöä sisällä hengen pitimiksi. Majan mataluus oli pieni ongelma: tunsin, kuinka huonosti sujuneen elämän paisuttama egoni kohosi metrin korkuisen huoneen kattoon. Sieltä se alkoi levitä ja sekoittua valheisiinsa sotkeutuneen profeetan vastaavaan. 

Mies taisi kuolla sairaalassa täräytettyään latvansa jäähän kesken voimisteluliikkeen. Tontti siirtyi säätiölle ympärillä asuvien hyväosaisten suureksi harmiksi.