poetiikan tekhné: tillimauste ja pilvenpiirtäjä alkusoinnun selityksenä

Alkusoinnun voima perustuu siihen, että toisto on samalla negaatio. Se on kuin kasvi, jonka lehti on toisto ja kukka negaatio - vähän kuin tillistä käytetään etelässä kukat ja pohjoisessa lehdet, koska etelässä on enemmän valoa, mutta pohjoisessa enemmän valoisaa aikaa.

Alkusointu on toisto, joka käyttää tätä toiston yhteyttä negaatioon. Toisto tarkoittaa, että se epävarmuus, jolle ilmaisun vahvuus perustuu, on syvempi kuin normaalissa kielenkäytössä. Alkusointu pujottaa hohtavan langan kielen halki, joka ilmaisee kielen itsekantavuutta ja osittaista erillisyyttä todellisuudesta. Alkusointu on pystysuuntaista kielenkäyttöä, paluuta vauvan jokellukseen.

Alkusointu toimii hieman samaan tapaan kuin ensimmäisen eurooppalaisen pilvenpiirtäjän perustukset, jotka rakennettiin yhtä syvälle maahan kuin mitä talo oli korkea. Näin kävi Lontoossa, ja syy oli se, etteivät insinöörit uskoneet minkään niin juurettoman pysyvän pystyssä siitäkään huolimatta, että asia oli Amerikassa jo kokeiltu. Pilvenpiirtäjän perustaminen 100 metrin syvyyteen on hyvin eurooppalaista, ja tekisi mieli sanoa että vuosisatojen vieriessä se voi osoittautua vielä viisaaksikin.

*

Luulen että mikä tahansa väitelause poikkeaa tyhjään, nollaan nähden juuri siinä, että sen sisältö on epävarma. Se on kuin ilmaan heitetty pallo. Toisto käräyttää sisällön kaksinkertaisen epävarmuuden. Joku viisas sen on sanonut, että ihminen tanssii ja laulaa pelosta. Kieli, kuten muutkin yhteydenpidon järjestelmät, toimii siten, että se luo varmuutta konventioilla. Sitten kun jotain hoetaan ja toistellaan, se on manausta, se asia "otetaan käsittelyyn". Eräällä tavalla nimi on keskeneräinen lause, ja kun se toistetaan, maasto puheen alla muuttuu sellaiseksi, että siinä alla voisi olla myös negaatio. Eli toisto, hokema ei ole välttämättä torjuntaa, mutta koska se saa voimansa samasta lähteestä, niin siinä on negaation sukuisuutta.

Shamaanit menevät aliseen monotoniaa käyttäen, avaavat sen niitä ovia jotka paukkuvat kiinni joka kerta kun "asia on, niin kuin se on" (Tractatus).

On helppoa nähdä ettei vaikka Gianni Morandin biisin "Principessa, principessa" tarkoita, että prinsessoja olisi kaksi tai että "katso tänne kaksi kertaa". Tämä on triviaa.
Sen sijaan mielenkiintoiseksi leikki käy esim. uskonnoissa. Kun toistellaan elämän mittakaavassa että Hokkuspokkus (eli hoc est corpus meus, tämä on minun ruumiini), kukaan ei enää ajattelekaan, että se tarkoittaisi joltain osin "tämä ei ole minun ruumiini". Sama juttu väitteen "tarvitsemme talouskasvua" kanssa. Se on erinomainen esimerkki tuosta toiston varastamisesta ja sen kieltofunktion sumuttamisesta. Uskonto on tavallaan juuri tuota: toiston "mana" otetaan käyttöön sen negausfunktio valheellisesti sivuuttamalla. Kaltevan pinnan väitteestä, eli vain papeille (saarnaajille, asiantuntijoille jne.) todesta väitteestä saadaan rahvaallekin totuus.

*

Mathemaatikolle asian voisi hahmottaa myös niin, että jokaisen peräkkäisen toiston myötä tietyn sanan informatiivinen arvolataus, "valenssi", lähestyy äärettömästi nollaa. Tai humanismin meiningeissä voitaisiin sanoa, että merkitys siirtyy eri tasolle: tietty lause ei olekaan enää tietty lause, vaan osa "nalkutusta" tai Kraut-rock-biisiä - koneen ääntä.

Esim. talouskasvun käsite ei normaalissa uudisraivaajahenkisessä hohdossaan enää merkitse mitään, kun sitä käytetään osana myöhäiskristillisen - tai kristinuskon sisältä Alien-leffan hirviöiden tavoin sikiävän - kasvu-uskonnon mantraa, mutta sen sijaan se on sanana latautunut vallalla. Kaikki säpsähtävät tuon sanan kuullessaan, mutta lähinnä siksi, koska samalla puhutaan yleensä omaan elämään potentiaalisesti vaikuttavista asioista, eikä esimerkiksi siksi, että sanalle olisi tulossa jokin uusi ja aiempaa parempi määritelmä tai siksi että se jotenkin liittyisi suoraan puheena olevaan tilanteeseen.

28.3.2012