pettymys täteihin

Täteihin liittyen on jännä, miten luottamus niihin elämän aikana katoaa. Tai byrokraatteihin siis ylipäätään. Lähtötaso on semmoinen nöyrän huvittunut, mikä lie semmoinen että loppupeleissä niiden kanssa kuitenkin haluaa hoitaa asiat, ja se pullakahvimainen tunnelma tai jotenkin semmoinen oheisilmiömäisyys mikä niissä on, hammaslääkäreissä, opettajissa, sossutädeissä, kulkee semmoisena latumaisena linjana elämän halki, jota ei kyseenalaista sen enempää kuin lyhtypylväitä. Ne on juuri sellaisia: kun niihin ei kävellessä törmää, niitä harvoin ajattelee, ja jos, niin suhtautuminen on varovaisen kiitollinen, kun ne luovat pieniä valon ja lämmön laikkuja kaupunkien kovaan yöhön.

Myöhemmin tämä suhtautuminen jotenkin hälvenee. Alkaakin ymmärtämään, että kyseessä taitaakin olla eräänlainen kaikkein persoonattomin hyvinvointi-ihmisten lahko, joka lisäksi suureksi osaksi performoi sen mausteeksi perheidylliä sisältävän tunnelman, joka siitä touhusta kokemattomalle ulospäin näkyy. Pikku hiljaa lumous hälvenee hammaslääkärillä, työkkärissä ja passiviranomaisen luona: alkujaan kaikenlaisiin "no niin, saatiin tämäkin asia kuntoon" -henkisiin heittoihin ja hymyihin suhtautui niin, että ne sentään jollain lailla edustavat jotain yleistä hyvää, joka ihmiskunnassa on. Nyt se sama tunnelma tuntuu jähmettyneeltä pelolta, asioiden raiteillaan pitämisen pakkomielteeltä.

*

Joskus harvoin saatan vieläkin kaupungilla kierellessäni mennä vakoilemaan tätejä kuin salainen agentti, saatan yhtäkkiä muuten vaan pöllähtää sisään kahvila-konditoria Rakkauskirjeeseen lastenvaunujen ja parfyymipilvien sekaan. Testaan yhteensopivuuttani sen maailman kanssa, jossa jokainen ele on tarkoitettu luomaan esteettistä tasapainoa ja harmoniaa, jonka on kai tarkoitus muuttua jollain taikakeinolla eettiseksi tasapainoksi ja harmoniaksi.

Varautuneisuus näyttää ulkoapäin kuitenkin hyvin suurelta, tädit näyttävät elävän aika lailla elämiensä reunoilla. Minusta alkaa tuntua, että kahvilan takaseinä on varmaan kauttaaltaan kosketuskäyttöinen hälytysnappi. En ole kuitenkaan tullut tänne pelkän cappuccinon vaan myös Pyhän Graalin takia, saadakseni tuoreita tietoja sen nykyisestä sijainnista. Minun on siis rohkaistava mieleni. Kuuntelen kaikki juorut sukulaisten harrastuksista, murheista ja arvostuksista.

Jos tädit tietäisivät aikeeni, kahvilan abbedissa luultavasti painaisi takaseinää, joka kääntyisi nurin. Silloin paikalle tulisi joku moitteettomasti pukeutunut mies, jota sanoisi itsevarmaksi, jos hänellä olisi itsenäinen tahto, mutta jota tädit oikeasti käyttäisivät kaukosäätimellä. Mies ohjaisi minut ystävällisesti ulos. "Tulkaa toki toistekin, mutta pyydämme, poistukaa tällä kerralla paikalta, pyydämme, älkää järjestäkö numeroa."

15.8.2013/syksy 2018