mieli ja taika

Baltiassa eläminen oli kielispekulaation aarreaitta. Joskus Vilnan kauteni lopussa tutustuin tyttöön, jonka kanssa puhuimme kyllä englantia, mutta aina, kun häneltä loppui kielitaito kesken, pyysin häntä käyttämään liettualaista sanaa, ja järjestään arvasin edellisten vuosien aikana tajuntaani kuormaamaa vertailuaineistoa käyttäen suomenkielisen vastineen. Kerran oli puhe "niistä kasveista joissa on ne pienet jutut, tiedätkö, mitä tarkoitan - javai", ja ääntämyksen tietystä tummuudesta tunnistin tuon ikään kuin sanan jyvä etäisellä murteella lausutuksi versioksi. (Liettuaksi sana tarkoitti "viljaa".) Sitten tuli puhetta "siitä kuivasta vähän niin kuin ruohosta, šienas", tai "kohdasta missä joki rajoittuu maahan, krantas".

Joskus tuttuja sanoja pilkotti esiin suurten äänne-erojen takia vain nipin-napin (tyhjä - tuščia), toisinaan yhteydet tai siltä tuntuvat löydökset stimuloivat suoraan käsitteellistä ajattelua: medžio tuntui viittaavan puutavaraan, puusta tehtyyn, mutta samalla aineeseen yleensä - metsä tietysti tuli mieleen. Torilla ihmisten toistellessa kauppatilanteissa fraasia "man gerai" - "mulle käy" - tuli mieleen, että onkohan suomen sana "mongertaa" syntynyt vastaavissa tinkaamistilanteissa (tinka tarkoittaa muuten "sopii"). "Reikia", eli "tarvitaan", toi mieleen pienellä luovuudella sanan "reikä". "Ruoka" oli liettuaksi maistas, "punainen" raudonas (vrt. "rauta"). Sana laisvas tarkoitti vapaata ja toi mieleen suomen "laiskan", kelias ("tie") kelin ja pirštas ("sormi") esimerkiksi pirstaleen.

Jossain kohdin alkoi tuntua, että koko kielten luuranko oli jollain lailla yhteinen. "Vėl kartą" = vielä kerran, ja näin pois päin. Tein näitä huomioita sosiaaliympäristössä, jossa liettualaiset kokivat Suomen lähinnä jonkinlaiseksi kaukaiseksi hyvinvointimaaksi joka torjui ryssät ansiokkaasti toisessa maailmansodassa, ja kohtaamani suomalaiset taas pyörittelivät bisneksiään halvan kaljan maassa. Muistan, kuinka joku aika perusmukava sählyporukan tyyppi auton ratissa totesi pitkän juron hiljaisuuden jälkeen katseensa tiukasti tiessä pitäen: "Onks sulla töitä riittävästi? Jos ei oo, kysy pomolta."  Aurinkolasisempaa puhetta en ollut vähään aikaan kuullut, ja meinasinkin vähän naurahtaa, kun kysyin, että miltä ihmeen pomolta. No, Prisman pomolta kuulemma.

Kauneimmat spekulaatioainekset - en voi tässä nyt taata huomioideni sataprosenttista tieteellistä relevanssia - olivat liettuan rakasta tarkoittava sana mieli - tuo tuossa on monikkomuoto (esim. "mieli kolegos") - sekä rauhaa tarkoittava liettuan sana taika, joka suorastaan kaivoi elämän pieksämästä sielustani (liettuaksi "siela") esiin sen hipeimpiä osia. - Tajusin myös liettuan indoeurooppalaisille vanhastaan ominaisen maneerisen maskuliinisanojen s:ään päättymisen (vrt. Marcus Aurelius, Odysseus jne.) kautta, että ne kielet, joissa sanoilla on suvut, ovat varmaankin lohkaisseet "naissanansa" adjektiivisista käyttötilanteista - "la luna", kuu ikään kuin "kivisenä taivaana", kun taas maskuliinit verbi-ilmaisuista - "der Mond" ikään kuin "taivaalla on kivi".

Tämän huuhtelun jälkeen kun kuulin tämän laulun kohdan 2.26, eli kun venäläinen teksti sanoo "mun kohdalla", "mulla" - koko säkeistö menee "on vaikeaa kertoa tai olla kertomatta, mitä on sydämelläni", jäin tietysti pohtimaan, onko tuo "syvällä sisällä" lopulta sama kuin suomen "uumen". Joku etymologi voisi varmaan vahvistaa tai kumota. Olennaista kuitenkin on, että kielet liittyvät toisiinsa ikään kuin toistensa "taipeissa", ja lainaumat vaativat varmaan myös tiettyä metafyysistä lämpötilaa.