Ennen - ei tosin niinkään kauan sitten, vaan enemmänkin verraten äsken - sellaiset kokemukset kuin että "kukaan ei välitä musta" tai "kukaan ei ymmärrä mua" attribuoitiin tyypillisesti niin kutsuttuun "teiniyteen", eli siihen elämänvaiheeseen, jolloin elämän mittaan ilmapallon lailla tyhjentyneet vanhemmat luovuttivat auktoriteettinsa lopullisesti viihdeteollisuudelle ja kulutusyhteiskunnalle kuin yhteisestä sopimuksesta. Uusilta suunnilta ja uusilla vehkeillä nyljettävä ihminen tietysti parkui aikansa uudessa häkissään, kunnes parkuminen muuttui parkkiintuneisuudeksi: oli syntynyt uusi keskiluokkainen ja keskinkertainen ihmisyksilö. Hurraa hänelle.
*
Näin kerran japanilaisen robotiikkateollisuuden mainoksen. Älykäs vessanpönttö torjui maajoukkuejalkapalloilijan laukauksia. Vessa hyppi terävintä ihmismaalivahtia reilusti nokkelammin vasemmalle ja oikealle, sen ohittaminen oli mahdotonta. Jossain vaiheessa peluri otti käyttöön viimeisen oljenkorren: hän näytteli laukovansa kovaa, minkä jälkeen hän yritti liruttaa pallon hiljaa vessanpöntön ohi. Se kuitenkin oli idiootti loppuun saakka, eikä siksi ollut huijattavissa. Taiturimainen pelaaja hymyili vaivautuneena ja nöyryytettynä.
*
Nykyään vanhan tai muuten pihalla olevan ihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan juuri epätoivoisesta yrityksestä suojella elämän mielekkyyskokemusta. Hän ei yksinkertaisesti käsitä, ettei käytännössä kukaan tässä vallitsevassa globaalissa finanssikapitalismin singulariteetissa välitä hänestä minkään hyötyperiaatteen ohi pätkääkään, eikä kukaan myöskään ymmärrä häntä. Jos hänen houreistaan ei ole somemyrskyn ruoaksi, niistä ei ole maailman kannalta mihinkään. Algoritmit syövät intellektuellin tunne-elämän aamupalaksi. Jos hän kirjoittaa liian monta kertaa kriittiseen sävyyn kulttuurien kohtaamisongelmista, mailiboksiin ilmestyy arabiankielinen veitsimainos. Mutta ei, ei se ole mikään uhkauksen tyyppinen aidon välittämisen ilmaus.
Onnelliset Ivan Denisovitšin päivät, jolloin ihminen ihan varta vasten haettiin kotioveltaan kidutettavaksi, tai kun työleirillä tultiin aamulla herättämään vaikka ämpärillisellä kylmää vettä, ovat kaukana takanapäin.
Tunteidensa mielekkyyttä puolustaessaan ihminen vetäytyy viimeiseen linnakkeeseensa, uhattuuden tunteeseen. Mutta ei meitä kukaan uhkaa. Tai jos uhkaakin, niin siksi, että haluaa kokeilla videopelien tai menestysleffojen toiminnan laajentamista todellisuuteen, mahdollisesti ampuu tai puukottaa meitä tämän vuoksi, nopeasti kyhätty pinnallinen ideologisuuden tai uskonnollisuuden lavaste kulissinaan.
Nykyään veitsimainos tulee sen perusteella, ettei järjestelmä halua tuhlata energiaa ja laskentakapasiteettia jihadismista vauhkoamisen taustatekijöiden setvintään. Onko puhe jihadistista vai ei, mitä väliä; todennäköisyys on mikä rulaa.
19-vuotiaana laitoin kerran googleen linguafrancamme sanavarastoon tukeutuen sydämestäni tulleen iskulauseen "fuck money". Minulle ehdotettiin sijoitustuottoja ja tuontivaimoja, vähän anaalipornoa päälle. Katselin hetken tyhjyyteen hämmentyneenä, mutta tiesin, että nyt on koittanut jälleen uusi aika, ja että tulen kokemaan vielä monia elämyksiä.
*
Me olemme hyödyllisempiä zombeina kuin kuolleina. Kun päävirran itsepetos rakentuu näennäisaltavastaajien arvomaailman ympärille, naiivit älyköt alkavat lipua puolivahingossa takaisin kapitalismin kilteiksi pikku sotureiksi. Liike-elämän keskiportailta pudonneet angloamerikkalaiset ylijäämäpsykopaatit ja kotikutoisemmatkin kusipäisyyden mestarit tulevat haaskalle. Heitä ei haittaa, että heidän myyntilukujensa ja suosionsa takana on lähinnä syvä ja karkean sivistymätön epätoivo, joka kulminoituu varsinkin Amerikassa ajatukseen maan pallomuodosta kulttuurimarxilaisena keksintönä. He ratsastavat aviojärjestelmän heitteille jättämien - "epäsuosittujen" - ihmisten tunteilla, jotka kulminoituvat ääripäästään ajatukseen maailman samanikäisyydestä kirjoitustaidon kanssa. Että kävisi toteen, mitä on kirjoitettu, että löytyisi se prinssi tai prinsessa, joka ei ole hapan ja pilkkamielinen.
*
Flunssa on eräs nykyihmisen kauneimmista tuntemuksista: varma merkki, että olet ollut tekemisissä jonkun elävän olennon kanssa edellisinä päivinä. Niinpä lähdin tuulettamaan onnellista asemaani eräänä kevyesti flunssaisena päivänä Vaasankadun Heinähattu-pubiin. "Jack Daniels ilman jäitä." "Vittu, miten juntti tilaus", sanoo vieressäni tiskiin nojaava tunnettu gutmensch. Erityisen hyville ihmisille tyypilliseen tapaan performanssi on jämähtänyt hänellä päälle. Silmissä hohkaa kuoleman kylmyys, ja suu on vihaisessa, haastavassa irveessä. Jotenkin sanoman yhtäkkinen suoruus ja sumeilematon ilkeys piristää minua. Niinpä hymähdän ja nostan maljan tilapäisystäväni pierunnielleisyydelle. Vasta kotimatkalla minua alkaa hiertää, kun tajuan, että tämä lause tulee olemaan ainoa, jonka elävältä olennolta tuona päivänä kuulen. Sillä biologisten vajavaisuuksieni vuoksi en ymmärrä petipunkkieni puhetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti