heideggerilainen olemiskusetus

[Eräänlaisen ajateltavissa olevan] syväkielitieteen näkökulmastahan olemassaolon ihmettely on loukkaantuneisuutta siitä, että maailmaa vastaavaa verbiä ei ole.

Käsitteellisen ajattelun myötä alun perin toiminnallisia entiteettejä kuvanneet sanat murenevat mm. subjekteiksi ja predikaateiksi, jolloin syntyy eräänlainen harha:  "olla" nousee alkuperäisestä "toiminnallisen entiteetin puolikkaasta" sanaksi sanojen joukkoon "paradigman nojalla", ja saa ajattelussa aavemaisen suuren mystisen roolin. Maailmasta kokonaisuutena, jota ei voi verrata mihinkään vastaavaan ja jota ei voi "loogisesti mielekkäässä" (ei-runollisessa) mielessä puhutellakaan, ei oikein voi jatkaa tuollaisen toiminallisen entiteetin suuntaan kuin sanomalla, että se on. Sitten siihen voi liittää laatusanoja, että maailma on sellainen-ja-sellainen, mutta tässä ollaan jo kielen myötä syntyneellä emergentillä tasolla näennäisjäsentelemässä. Alkuperäisellä tasolla maailma ei ole mikään ihmislauman kaltainen toisaalta välttämättömien ja toisaalta pelottavien minuudenjatkeiden näyttämö, vaan se on tämmöisen karkean metafysiikan tuolla puolen.

Esim. kausaliteetti on kontingentti hahmotustapa, joka kuuluu klaanin läppään, ja se onkin tällaisena yhtäältä postkristillisenä, postskolastisena "pyhitettynä" entiteettinä ja toisaalta oikoksen ulkopuolelle ulottuvana "kylmänä" universaalina kai aika uusi. Tavallaan tämä olemassaolon hämmästely on vähän tämmöistä kausaliteettihomman ulottamista asioihin joihin se ei kuulu. "Maailma syntyy itsestään" ja tämmöiset gnostilaiset, mystiset ym. houreet saattavat tavoittaa totuuden tässä paremmin kuin tämmöinen jälkiskolastinen loukkaantuneisuus siitä, että "maailmalla" totaliteettina ei ole oikein kunnollisia kausaliteettisidoksia. Tullaan suorastaan joukko-opillisiin ongelmiin, jos etsitään maailman ulkopuolista subjektia, joka on "laittanut maailman päälle" kuin jostain katkaisijasta.

Minusta kykenemättömyys tunnustaa että tässä on ihmisen keksimä ongelma on eräänlaista kosmista ylimielisyyttä; subjektin nostamista kielimaailmansa ulkopuolelle. Monesti minulle pienenä perusteltiin uskontoa sitenkin, että niin ja niin moni merkittävää luonnontieteilijä aina Einsteinia myöten on antanut ymmärtää uskovansa enemmän tai vähemmän jumalaan. Nykyään jotenkin näenkin niin, että sekä luonnontiede että tuo ("kielestä takaisin reflektoidun") jumalan oletus ovat vähän samansukuista kielellistä autismia.

”On röyhkeää olettaa että maailma voisi olla olematta.”

”Miten niin röyhkeää?”

[Ensinnäkin] kausaliteetti kontingenttina: esim. jalkapallo-ottelussa tavataan sanoa, että "puolustaja myöhästyi tilanteesta" tms. perusteluna maalille. "Jumalan silmin" maali ei välttämättä irtoa omaksi tapahtumakseen siten että esimerkiksi toisen tapahtuman läheisyys ajassa tai paikassa korostuisi tapahtuman perusteena. Ensinnäkään ei olisi mikään pakko nähdä siellä kentällä muuta kuin epämääräistä liikettä. On esim. inhimillinen oletus, että pallo on tahdoton ja se, että pelaajilla on yksilöllinen tahto, on sitten nimenomaan länsimaista postskolastiikaa, ehdoton subjektikäsitys, jonka kiistämisen tuossa äsken tituleerasit kantilaiseksi. (Voi ollakin sitä, en ole lukenut niin paljon filoa että samastuisin heistä oikeastaan ollenkaan muihin kuin varovaisesti Wittgensteiniin.)

Röyhkeydestä - no mitä sanaa siihen käyttäisi... tavallaan maailman olemattomuusoletus on maailman vertaamista sellaisiin asioihin joiden olemattomuus on "ilmeinen" ja ihmiselle helppo ymmärtää. Sisällyttämistä vertailukelpoisten entiteettien paradigmaan.

On teoriassa ajateltavissa että pelaajien pulsseja jollain laitteella jatkuvasti seuraamalla pystyisi saamaan keskimäärin paremman approksimaation vaikka seuraavan 15 sekunnin aikana syntyvän maalin synnystä kuin katsomalla, missä pallo ja pelaajat ovat. Länsimainen kausaliteetti on juuri sellaista, että koska jalkapallo-ottelu, siksi maalin synnyn syy on lähinnä urheilun paradigmaehtoja noudattava.

Ensimmäiset sanat, niiden on täytynyt olla jonkinlaisia varoituksia tai havahdutuksia muille klaaninjäsenille, ja niiden merkitys ei ole voinut alussa mitenkään irrota tästä signaalitasosta niin kauas, että siinä olisi ollut mitään subjekteja ja sensellaisia. Varmaan yksittäinen ihminen voi olla jonkinlaisella aavistusten ym. tasolla pidemmälläkin kuin kielensä, mutta mitä laajemmaksi kieli paisuu, sitä enemmän sillä on varmaan takaisinlyöntiä ihmisen mieleen, niin että lauseenjäsennys alkaakin generoida, mitä maailmassa kulloinkin nähdään.

Oikkonenhan se on näitä argumentoinut, että antiikin kreikassa ei ollut dynamiikkaa eikä nykymuotoista kausaliteettia. Tämä on taas näitä, että kyllä varmaan torimyyjät sun muut saattoi elääkin omassa kausaliteetin tapaisessaan, mutta on merkillepantavaa, että ainakin "sivistyksessä", tieteessä ja yleensä kirjallisissa tuotoksissa oli jostakin syystä näköjään menossa jonkinlainen adjektiivien aiheuttama shokki. Periaatteessa koko Platon kai vähän kuin yritti kumota jatkuvasta vertailusta ja vertailuasteiden ulkopuolisten skaalojen olemattomuudesta aiheutuneita sietämättömiä ristiriitoja hourimalla kasaan jonkin "näkymättömän todellisuuden", jos nyt mitenkään oikein hahmotan. Sokrates taas tässä mielessä vähän kuin löysi aukon systeemistä ja aiheutti vakautta kaipaaville suunnatonta mielipahaa.

”Sinänsä ihan turhaa skeptisismiä ja kyseenalaistamista. Kyllähän se pallo on tahdoton jne.”

Mulle ihan normijuttu. 

Esim. näen ihan käytännössä, en siis vain paperilla, että ihmisten teot juontuvat jonkinlaisen mimesiksen, torjunnan ym. kautta "luonnossa" paljon enemmän toisistaan kuin luullaan ja jopa enemmän toisistaan kuin olosuhteista, ja että urheilijat vain yrittävät epätoivoisesti karistaa tämän joukkokäytöksen automaation rippeitä itsestään ja mennä kohti järkeä. Jalkapallojoukkue ikäänkuin pyrkii yhdistämään lauman kuin särkynen astian, mutta tällä kertaa sen astian koheesio ei ole ideamaailmasta, vaan se on puhallettu siihen "järjellä". Kyllä siinä on hiuksenhieno ero. En saa sanottua sitä kyllä kovin hyvin.

Joo, pallo on tietysti ihmiselle tahdoton, koska me tiedämme, että kentällä on toisia ihmisiä, joiden oletamme tekevän sille asioita. Koira ei ole esim. näistä asioista niin varma. Se pelkää pyörällä kulkevaa ihmistä käsittääkseni kokonaisuutena. Samoin intiaanit luulivat kolumbuksen ratsumiehiä kuusijalkaisiksi, tällaista kuullut.

*

Joo minustakin palloesimerkkini oli huono koska se oli jotenkin toispuoleinen; on kieltämättä ihmiselle absurdia mieltää jalkapallon tapahtumat niin että pallo halusi mennä sinne tai tänne. Pasi Rautiainen tosin kyllä sanoo näin, että boltsilla on henki, ja se rakastaa tiettyjen pelaajien kosketusta, mutta se on tosiaan poetiikkaa.

Mutta siis ihmiset katsovat sitä peliä pallon potkuuna, eivät esim. pallon kulkeutumisena ja kimpoilemisena, koska oletamme aina että tyypit siellä "tekee juttuja". Meidän maailmassa kaikki on sitä että joku tekee jotain. Tietysti mennäänhän tässä aika kauas arkijärjestä.

*

Myyttien ja uskontojen luonne on jotenkin sellainen, että kielen luomia ja sittemmin tyhjäksi jättämiä paikkoja täytetään. Se on erikoista, että tietty luonnetyyppi myöskin ne aina täyttää.

 Tämä oli ehkä sekavaa multa, mutta verrattuna johonkin normityyppien hämmennykseen että "miten järkevä ihminen voi uskoa jumalaan" tai toisaalta suurta mysteerintunnetta varjelevien "jumalmielisten" tyyppien tiettyyn tiedostamattomaan logoksen puolella olemisesta juontuvaan ylimielisyyteen, jota usein näkee, niin olihan tämä kumminkin ehkä jokin yritys ajatella tätä asiaa.
 

X: ”Lähinnä hain sitä, että kysymys kausaliteetista ja kysymys siitä että toimiiko ihminen "ryhmäilmiönä" tai muuta, on eri asioita. Kyllä se kausaliteetti on ihan maailman itsensä juttu. Tästä huolimatta voit olla ihan oikeassa siinä, että ihmiset vaikuttuu toisistaan tasoilla, joita ei ole ymmärretty yms.”

Oli kausaliteetti siellä tai täällä, ihminen pystyy historian valossa tulkitsemaan sitä selvästi monella tapaa väärinkin ja jopa rakentamaan maailmoja virhetulkintojensa varaan. Minä en olisi ihan varma, etteikö nyt olisi taas jokin uni menossa.

Yksi suunta tosiaan olisi kausaliteettiajatuksen kritiikille tämä bosonien ja näiden hommelit, että tuleekin semmoinen seinä vastaan, että kyseessä ei ole niinkään kausaliteetti, vaan että asiat itse asiassa alun alkaen enemmänkin "ovat toisiaan". Eli vähän analogisesti individualismille ihminen on hurjan vahvasti olettanut entiteettejä, missä niitä ei ihan niin yksiselitteisesti olekaan. On revitty liian selkeästi irti jotakin jostakin kokonaisuudesta. Sitten on katsottu, miten se meille näkyvässä maailmassa "toimii", ainakin useimmiten. Todennäköisyydet vaihtelevat taloustieteen huru-huruhuubasta psykologian valistuneen arvailun kautta fysiikan 99 prosentteihin ja matematiikan tautologissävytteiseen immanenttiin maailmaan.
 Että maailman rakenne olisikin jokin "sisäinen morfoosi", transformoituminen, ja että ihminen tajutessaan että kiveä ei tiputa sen sielu eikä muukaan sielu tuleekin luoneeksi ylikylmän, ylijärkevän maailman, jota ei oikeasti ole.

Tavallaan kausaliteetti kumoutuisi tässä ehkä eri kautta kuin Kantilla, joka sitten kai tavallaan näkee että koko juttu on "puoliksi unta", tai jotain.

X: ”Sinänsä en ole kyllä sitä mieltä, että olemisen ihmettely olisi joku kieliriippuvainen asia.”

Mun näkökulmasta oletettavasti syy (heh) tähän on just se, että sulle vaikka jo kieli sanana, 

ja muutkin sanat joita tässä on käytetty, on niin paljon täsmällisempiä merkityksiltään kuin mulle. 

Mullehan taas tämä on ollut jo hirmuista vastaantulemista eksaktiuden suuntaan.

Törmäämme siihen, että luonto-orientoituneelle, ihmisten asioista poispäin orientoituneelle "munkille" 

kielen asettamisesta keskiöön syntyy mielikuva, että tässä se luonnontieteen näkökulmasta vähän 

epämiellyttävän huonosti formalisoitava ellei "akkamainen" rakenne, jota kieleksi kutsutaan, korottuisi 

sellaisenaan hallitsemaan "selkeämpiä", järjelle alttiimpia asioita ja saisi sopimattoman vääntömomentin. 

Mun tyyppisille taas on luontevampaa ajatella luonnontiedettä ilman muuta eräänä läppänä. 

Kerran selasin Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja päädyin siihen, että ei tämä nyt poeettisesti ole kauhean 

innostavaa.

 

*

Tajusin vasta nyt nukuttuani että miksi tuo heitto kausaliteetin kontingenssista ja "läppyydestä" sai sut tekemään huomautuksen siitä että tosiolevan ja olemattoman välinen ero on eri juttu kuin se mitä ihminen tajuaa tai on tajuamatta. Mulle tuo oli eilen aika katveessa oleva juttu, esimerkiksi tuollainen kysymys ei ole ikinä oikein vaivannut minua, vaikka se filosofian historiassa keskeistä onkin.
 Joo, en mä semmoisia tässä ns. "olkiukoksi " kasaamiani änkyräluonnontieteilijöitä tunnekaan; enpä tiedä, johtuuko se siitä, ettei heitä ole, vai siitä, etten jaksa heitä. Ehkä jälkimmäinen.

Loppuhelinät, eli tavallaan se ”olennainen”, mitä tästä kaikesta jäi käteen, jos tällaisissa yhteyksissä sopii tuota sanaa käyttää

X: ”Kyllä musta se että ylipäätään jotain on on käsittämätön ihme.”

Näinhän se on, ja sitten vielä se, että se aivan kuin tiedostaisi itseään asteittain, kuten Hegel sanoo. Tämä onkin sitten se kysymys tässä, että onko tämä inhimillinen projektio. Että kuvittelemme maailman ominaisuudeksi tämän tajuamuksen määrän ja merkityksen kasvun, vaikka se on ehkä hajoavan yhteisön ominaisuus, vähän kuin pikkuvauvat pikkuhiljaa alkavat hahmottaa, etteivät ole samaa kuin huoltajansa, niin ihmiset alkavat aikuistuessaan - kuka enemmän, kuka vähemmän - käsittää, että itse on erillinen, eikä kaikki ole esim. maahanmuuttajien tai bilderbergin vikaa (tietoista ironiaa, suom. huom.)

Mutta nimenomaan tässä tullaan sitten johonkin semmoiseen kunderalais-tarkovskilais-ynnämuulaiseen käänteeseen: on ihmeellistä, että tietoisuus aina kuvittelee olevansa jokin olemisen muoto tai jatke. Kauhea vallan mukana tuleva ylimielinen oletus tietoisuuden rajoista. Oletamme kategoriaa, joka vain on, eikä tunne. Joskus, eikä niin kauan sitten, saattoi olla tosissaan puheena, että nainen tai neekeri ei ole täysimääräinen kognitiivinen olento. Toisaalta Buñuelin teesi "on kiistatonta, että esineillä on kiihkeä tunne-elämä" herättäisi varmaan vielä nykyäänkin ilmeistä vastahakoa mm. [kotipaikkasi] intellektuaalipiireissä. 

Ultimaattisesti kun kiven paiskaa seinään, ihminen kokee sen elottomaksi koska se ei liiku eikä puhu jne. Esim. kasvissyöjä ei koe huonoa omaatuntoa porkkanan syönnistä, vaikka kaksivuotisen kasvin repiminen maasta on sen kannalta vähän sama kuin jos ihmiset teloitettaisiin siinä 35 vuoden iässä ruoaksi hymyssä suin, että "etköhän ole diskoillut tässä jo ihan tarpeeksi". Kuulostaa saivartelulta, mutta kyllä tässä voi olla tietty paradigman ero. Luomakunnan kruuna -ajattelun tiedostamattomien rihmastojen esiinkaivuu. Kasvit ovat oikeasti paremmin sopeutuneet maapallon elämään, puhumattakaaan mikrobeista ja viruksista. Me ollaan näiden mutaatioita, ehkä jopa siirtokuntia. Alkuliman tapaiset eivät tarvitse ontologiaa tai kielimuotoja itseään ylevöittääkseen, ne vaan chillaa ja perii maan. Niitä tuhotaan paljon mutta kokonaisuutena niillä menee kuitenkin aina lujempaa. 

 Ihminen olettaa että suurin pyssy on suurinta tietoisuutta, laittaa afrikkalaiset orjat kautshukkiplantaasille, orja pakenee metsään ja preppaa tappamansa simpanssin, saa AIDSin, AIDS siirtyy muille siirtomaaplantaaseille, homot menevät vainottunia niin ikään niihin maihin; ja luonto onkin jo lyönyt takaisin. (Luin äskettäin tästä.)

Mun prosessoriteho riittää vain siihen, että pystyn näkemään olemassaolon epähämmästyttävänä ja sen pakollisena vertailukohtana olevan 'tyhjyyden' ihmiskunnan keksintönä. Jotenkin kuitenkin törmään sitten seinään. On tosi vaikea hahmottaa, että jokin syytön ja vertailukohdaton juttu ('kosmos') vain jotenkin lipuu ja möyrii itsessään ja manifestoituu hitusen verran ihmisille, vaikka niinhän se kai on. Ehkä pitäisi olla virus, niin tietäisi enemmän.

2012-13 tms.