nauraako Jumala?

Tunnetusti edellisen vuosisadan suurimmilla luonnontieteilijöillä oli jotain kosmista sanaharkkaa siitä, "heittääkö Jumala noppaa".

Minä puolestani äidyin pohtimaan otsikon kysymystä, kun lueskelin äsken ikäpolveni piirissä - mielestäni totaalisen harhaisesti - ilmeisesti hieman "natsioletetun" historioitsijaherra Vihavaisen blogia. Siellä ollaan pantu aivan oikein merkille, että nykyisen valtavirtaliberalismin pyrkimykset todellisuuden omimiseen sekä tuon taipumuksen kylkiäisenä muodostuva heikko kritiikinsieto - jopa tietty, omalla parafraasilla sanoakseni, "vallassaolijan psykoosille" ominainen hyökkäävyyden olettaminen paikkoihin, joissa sitä ei edes ole - on aika huvittava ilmiö, elleipä hieman pelottavakin.

Kuitenkin, merkillepantavaa on tämmöinenkin, mitä tuon blogin kommenttilaatikossa on havaittavissa: kokemuksellisesti tietyllä puolella jotain jokea olevien kokema eräänlainen "naurun konsensus". Naurullahan on historiassa vaikuttaneiden henkevien herrojen mukaan jokin esoteriaominaisuus - nauru muodostaa sisäpiirin, jonka ulkopuolelle joku kömpelyyttään tai kohtalon voimien johdosta ajautuu. Esimerkiksi Henri Bergsonin mukaan naurussa "elämä nauraa koneelle" eli, uskaltaisinko sanoa, tietty spesifi tilanteentaju tilanteentajuttomuudelle. Nietzschen mukaan muistaakseni nauru on aina jonkinlaista pilkkaa, ja Freudin mukaan naurussa risteää pyhä ja profaani - se olisi siis vähän kuin hybris toisin päin, jumalten lokaamista.

Varsinaisesti pohdintani käynnistyi siksi, että tämä naururintaman sisäpiiriominaisuus tuntuu konservatiivisella ihmistyypillä usein palautuvan ainakin jossain määrin ns. perinteisiin perhearvoihin. Mieleeni juolahtikin näin suorastaan canterburyläinen kysymys Jumalan omasta roolista maailman kaikkien naurujen hierarkiassa.

Ensinnä voisimme olettaa, että Jumalan täydellisyydestä seuraa monien muiden ominaisuuksien lisäksi myös kaikkinauravaisuus. Jumala nauraa siis kaikelle, mukaan lukien niille konservatiiveille, jotka nauravat feministeille. Hän saattaa esimerkiksi nähdä tietyn vajavaisuuden siinä, etteivät nämä uhraa ajatustakaan sille, millaisesta elämäntunteesta tuo aate - historiallisesti tai nykyään, osuvuuksiltaan tai harhoiltaan, jne. - kumpuaa, vaan asettuvat sen kanssa ihan simppelisti vastakkain, mikä, siis suvereeni vähättely, tietenkin jo vähemmän jumalaisesta perspektiivistäkin katsottuna näyttää olevan minkä tahansa aatteen vahvistamisen toimivin mahdollinen perusstrategia. 
 Tämä tulkinta siis edellyttää hyvin selvää hierarkiaa Jumalan ja ihmisen välille. Ihmisnauraja olisi tässä tulkinnassa aina ikään kuin sisäpiiriläinen, joka ei pahimmassa tapauksessa ollenkaan tajua olevansa potentiaalista ulkopiiriä, vaan takertuu sisäpiiriläisyyteensä säilyäkseen vallan - oman toteeminsa - puolella ja, ainakin omasta mielestään, ulkopiirinsä yläpuolella. Tässä mielessä oikeastaan kuka tahansa ihmisnauraja olisi Jumalan perspektiivistä luultavasti, ihme kyllä, naurettavampi kuin vakavat ihmiset. Enkelit taas olisivat akvinolaisen rankingin nojalla puolinaurettavia.

Esimerkiksi edelliseen liittyen voin paljastaa sellaisen sisäpiirisalaisuuden, että Kalliokin nauraa konservatiiveille. Se onkin yksi ihmisten lempiharrastuksia nykyään: löhöillä vapaa-aikanaan älypuhelin kädessä sängyssä ja nauraa toisten, mielellään "pahojen" tai muuten kerettiläisten ihmisten harhaisina näyttäytyville käsityksille, joiden kulloinenkin nauraja jostain syystä jonkinlaisen uskonnollisen hurmoksen vallassa olettaa syntyvän kuin automotorisesti tyhjästä, vähän kuin rottien oletettiin kai sikiävän keskiajalla. 

Tämän löysän, syvästä hartiakyyrystä ilmoille känähtävän epätoivoisen naureskelun äärimuoto on maailman huumorintajuttomuuden chakra: stand up -komediaesitys. Siellä, Bergsoniin viitaten, tilanteet on huumorin ympäriltä eliminoitu. Nietzscheen ed. mielessä viitaten taas pilkka institutionalisoituu siinä yleiseksi janttelaiseksi itseinhoksi kaikkien päiden yläpuolelle, eikä siitä torjunta-ainepilvestä ketään päästetä pois (vrt. postmoderni etukäteisironia). Taas kolmanneksi Freudiin viitaten profaani ja sakraali sekoitetaan siinä alkemistisella alttarilla, voideltujen pappien toimesta, tiukkojen työturvallisuusehtojen mukaisesti. Stand up -komediaesityksen katsoja menee kotiin katarttisessa tilassa, entistä korrektimpana ja varmana, että hän on maksanut hyväntuulisuuden jumalille aneet, joiden myötä hän voi jatkaa elämäänsä koskemattoman farisealaisuuden vallassa.

Toisaalta, Jumalan huumorintajuun palatakseni, olisi mahdollinen myös sellainen tulkinta, ettei Jumala nimenomaan täydellisyyttään tarvitse missään tilanteessa mitään sisäpiiriä, josta käsin jokin tai joku olisi hänestä erityisen naurettava. Hän olisikin itse asiassa eräänlainen Jari Litmanen, joka vain suorittaa ja harvakseltaan kommentoi, muttei juuri koskaan naura hampaitaan paljastaen. Tässä tapauksessa Jumala näkisi sienen maanalaisen rihmaston tavoin jokaisen ilmoille työntyvän subjektiivisen paskanvakavuuden puuskan muodostuvan itsestään, omasta hengestään, eikä näin muodoin voisi suhtautua näihin avoimen pilkkamielisesti.

Jos tulkitsemme - hyvin idealistisesti, myönnettäköön - eurooppalaisen kulttuuriperinteen ytimeltään wittgensteinilaisina tikapuina, joiden myötä moraalissa pitäisi alkaa sääntöjen noudattamisen sijaan pohtia inhimillisen hyvän ehtoja ja ikään kuin kirjojen lueskelun sijaan ekstrapoloida vanhan ja uuden testamentin eron kautta kohti omantunnonetiikkaa, mielestäni jälkimmäinen tulkinta on ehkä tavallaan "oikeampi". Ja se taas asettaisi kunkin naurupiirin oikeassaolonvarmuuden kyseenalaiseksi toiselta suunnalta. Ehkäpä Jumala nauraa yksin.
  
25.6.2018