kansalaissodasta

Joskus varhaisteininä tapahtui tämä, koulun liikunnan tunnilla. Jotakin mitä lie koordinaatioharjoitusta varten oli laitettu rivi tötsiä tartanille. Kuljeskelin ajatuksissani keskellä spektaakkelia, johon osallistuin hieman vastahakoisesti. Muistan, että minulla oli noihin aikoihin niin voimakas symmetriapakkomielle, että pidin päällä aina kahta paitaa, siis myös pitkähihaista, sisäliikunnassakin. Ulospäin esitetyn symmetrian alta olin alkanut sisältä taipumaan voimakkaasti vasemmalle. "Vasen kohtalo" tarkoittaa muuten unkariksi epäonnea ja yleistä kurjuutta. Toisaalta vasenkätisenä minulla oli epäonnessa kotikenttäetu.

Jollakin hetkellä, kun tunnilla ei ollut mitään äkšöniä käynnissä, potkaisin mitään pahaa tarkoittamatta yhden tötsän kumoon. Olin kulkenut ajatuksissani koko tilanteesta kauas pois, ja tarvitsin jalan heilautusta - ja ehkä myös edessäni näkyvän rivin geometrista kumoutumista - oikeastaan sisäisten mielenliikkeideni jatkeena, mieleni paisuntasäiliönä. En välittänyt vähääkään, aikoivatko minusta muutaman metrin sivussa seuraavaa harjoitusta virittävät ihmiset käyttää samaa tötsäriviä vai eivät.

*

Samalla luokalla, tai siis ne olivat oppiaineittain vaihtelevia ryhmiä muistaakseni jo tuolloin, oli myös muuan poika, joka oli alkanut selkeästi tavoitella uskottavan aikuisen miehen habitusta. Kaupunkimme oli hänen mielestään "punainen". Luulen näin jälkeenpäin, että tuo viriämä oli vahvasti homoeroottinen. Tarkemmin kaappihomoeroottinen. Ei voi riittävästi painottaa, kuinka henkisesti tukahtunut ilmapiiri keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa tuolloin oli, ja miten vahvasti yleinen näivetys koversi itse kunkin sisintä.

Itse olin aika pienikokoinen, ilmiemotionaalinen ja vahvasti taipuvainen tekemään asioita omalla, usein oudoksutulla tavallani, joten tuo reippaammanpuoleinen henkilö oli nimenomaan tuossa elämänvaiheessa - konflikti oli siis tilapäinen - ihan vartavasten valinnut minut räsynukeksi, jota hän saattoi järjestyksen kaipuun puuskissaan riepotella. Väliin toiminta taisi olla nykyisin lässysilmin aika hurjankin näköistä.

Poliisiystäväni silmissä olin varmaan kutakuinkin se, mitä Haisuli edustaa Muumilaaksossa, plus lisäahdistusta tuova olemukseen nähden asymmetrinen sivistystaso. Koska olin niin materiaalisesti kuin käytännön pelin tasollakin ulalla Kauniit ja rohkeat -sarjaan kulminoituvista sosiaalisista signaalijärjestelmistä, jokainen hetki, jolloin en ollut jossain asiassa myös objektiivisesti huono, tuntui olevan pieni uhka järjestykselle. Näitä hetkiä itse asiassa riitti, ja minä olin rehellisesti sanottuna oppinut kierosti nauttimaan tästä jatkuvasta nettiä edeltävän trollauksen mahdollisuudesta.

*

Tötsän kaatuminen oli pavlovilainen signaali: ystäväni - hänen toiveammattinsa taisi olla poliisi - ryntäsi paikalle niin että sireenit vain puuttuivat. Tällä kertaa hän oli saanut päähänsä pakottaa minut sijoittamaan tötsän takaisin omalle paikalleen. Nyt kuitenkin tunsin, että omassa sielussani tuli jokin raja vastaan: lähdin juoksemaan täysiä karkuun, ja aistin, kuinka elimistössäni virisi jonkinlainen hormonivaste. Aavistin, että tässä tilanteessa kaikki kissalle (felis catus) maailmassamme suodut taistelukeinot olisivat osaltani käytössä tarpeen vaatiessa.

Jos nyt kaikenlaisten jekkujeni tai niinä koettujen ilmenemisten jälkeen olin tottunut pitäämään jotenkin "loogisena" ja kohtalonomaisena, että joku janttelaisen järjestyksen konkretisoitunut koura rituaalisesti pahoinpitelee minua, niin taasen "vahingossa", todellisuuteen nähden piirretyn ja orastavasti psykoottisen viivan takana tekemistäni rikkeistä en halunnut kantaa vastuuta. Päin vastoin: tunsin, että sieluni oli olemassa tuolla hetkellä ainoastaan juuri tuossa todellisuudesta irtoamisen modaliteetissa, ja että jos tuokin vietäisiin minulta, mitään ei jäisi jäljelle. Toistelin, että "ei sillä ole velvollisuutta suoristaa tötsää, joka sen kumoaa, vaan sillä, jota asia häiritsee". Koin tämän omaperäisen oikeuskäsityksen viipaleen tuolloin suoranaisena oivalluksena.

Vikkelyyttäni hyväksi käyttäen juoksentelin ympäri hallia karkuun koiramaisesti minua jahdannutta virkaintoilijaa. Liikunnan tunti oli osaltani toistaiseksi loppunut - tai siis tavallaan tietysti juuri alkanut. Jääkäri yritti jopa jäyhästä miesideaalistaan hieman tinkien opettajalle kanteluakin - tässä oli vaarana, ettei opettajalla ollut mitään mahdollisuutta nähdä siihen transsendenttiin maailmaan, jota itsetuntoni rippeillä puolustin. "Kaadoitko sä oikeasti sen tötsän?" Minulla ei vielä olisi ollut valmiina aristoteelis-kantilaista terminologiaa kuvailemaan tapahtuneen tosiolemusta.

Tötsä suoristettiin lopulta noin seitsemän minuutin, minut noin seitsemän vuoden kuluttua.

juutalaisuuden roolista euroopassa

Tähän pieni selitys. Harvaan asutuilla maillaan toisen maailmansodan jälkeen pamauksella urbanisoituneet pohjoiseurooppalaiset, varsinkaan suomalaiset, eivät havaitakseni kunnolla ymmärrä antisemitismin meemiä. Siis että se voi idässä vaikuttaa, vaikka juutalaisia ei enää ole eksplisiittisenä ryhmänä miltei olemassakaan. 
 Kyseessä on jo feodalismin aikana itänyt, ja oikeastaan ehkä vahvimmin juuri tuolloin vaikuttanut kaikenlaista sporadisuutta (hajaorganisaatiota) ja nomadiutta kohtaan tunnettava viljelijöiden - ja sittemmin pikkuporvareiden - valikoimaton perusinho.

Tunteessa yhdistyy yhtältää asettuneeseen ja normipaineeseen syvälle uponneeseen elämänmuotoon liittyvä omien siipien katkomisesta tunnettava peruskatkeruus, eli kokemus, että jokin "konttoriorganisaatio" - huom. asian toisintuminen nykyisissä salaliittoteorioissa - pelaa pingistä oman pään yläpuolella, ja toisaalta ajaton tuntemus, että paljon vaeltavat viis veisaavat paikallisesta moraalista ja "tuovat tauteja" - tunne on siis ollut aikanaan sekaisin sosiaalipsykologista/biologista ja vainoharhaista perua, sekaisin "luonnollista" hylkimistä ja toisaalta sen piikkiin laitettavia alemmuuskomplekseja ja syntipukkiefektejä. Pikkuporvarillisessa, jo muutoinkin suhteellisen liikkuvassa modernissa maailmassa tietenkin jälkimmäiset motiivit painottuivat aivan äärimmilleen.

"Juutalainen" tarkoittaa Keski-Euroopan korrektiutta edeltävän ajan diskursseissa laajimmillaan mitä tahansa poikkeavuutta tai poikkeavuuden leväperäistä sallimista, arveluttavaa avarakatseisuutta tai oikeastaan vaikka syrjäänvetäytyvyyttä. Se on oikeastaan kippistelyn vastakohta, ei esimerkiksi kristinuskon. Kokonaiset olemisen tavat ja jopa ammattikunnat on perinteisesti koettu "juutalaisina". Kun Vladimir "suomensyöjä" Žirinovskilta kysyttiin 90-luvulla, miten hän voi olla samaan aikaan antisemitisti ja puoliksi juutalainen, hän kuittasi, ettei hän ollut suinkaan juutalainen, vaan "äidin puolelta venäläinen ja isän puolelta journalisti".

maallistuminen

Yksinäisintä maailmassa on lähteä viimeisenä jalkapallojoukkueen pukuhuoneesta ja löytää joukkueelle ostamastaan kaljakorista avaamaton tölkki hallin terassin kaiteelta. Baltiassa oli tapana, että joukkueen jäsenillä oli syntymäpäiviä omantunnon mukainen määrä vuodessa. Yksi tölkki annettiin vahtimestarille parempien vuorojen toivossa. Oluen avulla perheenisätkin saivat paremmin unta myöhään illalla järjestettyjen treenien jälkeen.

Sillä aikaa, kun paketoin yhden tällaisen kerran jälkeen pukuhuoneessa jämäoluita reppuun, porukka oli lähtenyt alta pois kuin jotain luonnontuhoa karkuun - ja se on tavallaan ymmärrettävää: eihän voitu olla varmoja, olinko kenties juutalainen, kommunisti tai homo. Matkatkin kuljin pyörällä, ja muuta epäilyttävää.

*

Tuolla samalla terassilla kuitenkin tapahtui myös eräänä iltana lopullinen maallistumiseni. En tarkoita nyt mitään kirkkokuntauskovaisuutta, vaan aikamme nimetöntä valtauskontoa, liberaali-individualismia, josta olin väistämättä imenyt nuorena aikuisena paljon elementtejä.

Kävi nimittäin niin, että eräs voimahahmo joukkueessamme kyseli, miksi kummassa olen aina niin surullisen näköinen ja vaitonainen. Koetin sössöttää jotain, että minulla lienee jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Muistan, kuinka jätkä katsoi minua kaljahuppelissa tupakka kourassaan hehkuen ja silmät ilkeästi säihkyen - se oli sotilasperheen vesa, tietääkseni kiihkeästi oikeistokonservatiivinen kaappihomo. "En usko, että mitään psihologiaa oikeasti on." Sanan "psihologia" kohdalla halveksinta oli kouriintuntuvaa, vähän kuin hänet olisi lausumishetkellä pakotettu nielemään jotain hapanta.
 Tunsin jotenkin outoa dissonanssia: osa minusta ajatteli, että "vitun idari, ite oot kävelevä psykotyyppi, tuommoinen lakeuksien painija" - osa taas, että "filosofi, joka näyttää tien Wittgensteinin tarkoittamasta kärpäslasista".
 Luulen muuten nykyään oikeasti, että ihmisen sielu/mieli on tavallaan hänen "osallisuutensa maailmaan", joka ikään kuin ilmenee hänen kehossaan. Selkärangassa, suolistossa, missä vain. Näin päin se on. Ei meillä ole mitään yksilöpsyykettä ikään kuin kehomme sisällä vankina. Henkinen on aina täysin sosiaalista. 

*

Muun muassa edellä esiin tulevista syistä olen aina varuillani tällaisten muotisanallistusten kanssa kuin että "meissä kaikissa on hyvää ja pahaa". Tarkemmin sanottuna varmaan meissä kaikissa on tietty kallellaanolo ilmentää sen mukaisia heijastumia ja reaktioita, miten meitä on elämämme ratkaisevimmissa käänteissä kohdeltu, sekä millaisten tarinallisten origojen varassa kulloinkin uskomme pysyvämme toimintakykyisinä. 
 Hyvän ja pahan hahmotus elämänkohtaloiden ulkopuolisina abstraktioina on vähän vaarallista touhua.

Se, mikä näyttäytyy aineenvaihdunnan perusteella rajatun ihmisyksilön psyykkeenä, lienee tavallaan jonkinlainen poikkileikkaus niistä siteistä, joilla ihminen on kulloinkin sitoutunut relevanttiin sosiaaliyhteisöönsä. Se kuva on vähän kuin siivutetun makkaran esiintulevat säikeet.

tsatee ja maintenin maa

Tsatee ja maintenin maa ovat oikeastaan aika eri asioita, mutta kumpikin valaisee hieman ihmistajunnan toimintaa. Kerron niistä erikseen.

I. 

Kuuntelinpa kerran ennen nukkumaanmenoa italopoppia. Lapsuudessani meillä oli ollut hyvin rajallisesti ei-aikuismaista musiikkia tarjolla, mutta isäni oli ostanut kerran heräteostoksena kasetillisen vanhoja italialankielisiä pop-klassikkoja. Sitä kasettia, kuten kaikkia muita vähääkään kuuntelukelpoisempia kasetteja, kuunneltiin sitten sisarusten kesken riekaleiksi.

*

Näin seuraavana yönä unta hahmosta, jonka olin tuntenut nuoruudessani sattuman ja kirjeenvaihdon kautta, ja jonka kanssa edellisestä yhteydenpidosta oli kulunut tässä vaiheessa monia, monia vuosia. Ihmettelin aamulla hetken, että mitenkäs nyt yhtäkkiä näin. Sitten tajusin: klassikossa Quando quando quando mainitaan suomalainen nimi. Kirjoitinkin henkilölle leikilläni, että mikä se sun tsatee (biisin kohta 0.59-1.02) oikeastaan on.

*

Oikeasti mielenkiintoinen kysymys on, oliko koko hahmo astunut elämääni siksi, että alitajuntani linkitti hänet kummankaan yhtään ymmärtämättä lapsuuteni muistomaailmoihin. En väitä, että näin kävi, mutta pidän tällaisia asioita ainakin paljon mahdollisempina kuin vaikka sitä, että vallitsevassa yhteiskuntamuodossamme olisi jotain järkeä.

II.

Tuossa vuosi sitten kääntelin saksankielistä teknologista materiaalia. Tuli vastaan käsittelyä tarkoittava termi Handhabung. Tajusin sitten hetken päästä kaupungissa samoillessa ensi kerran, että kunnossapitoa tarkoittava unkarinkielinen termi karbantartás on oikeastaan jokin peilikäännös tuosta: "kädessäpito" (tai oikeastaan "käsivarressa pito").

*

Seuraavana yönä näin kummallista unta: Jasser Arafat (en ymmärrä edelleenkään sitä, miksi juuri hän, mutta sekin selvinnee, jos elän vielä riittävän kauan) kätteli rivissä seisovia ihmisiä. Minäkin lukeuduin heihin, ja tiesimme, että jonkun kohdalla hän antaisi jonkin suuren ylimääräisen tunnustuksen. Niinpä kun hän hieman nyki ja ryki kohdallani, tunnelma tiivistyi, ja tunsin hetkeksi olevani tärkeä henkilö, tai ainakin että kohta ehkä olisin. Kamera oli tässä vaiheessa täysin silmieni kohdalla, näin oman oikean käteni vaappuvan kuvan alareunassa.

Arafat vakavoitui. Sitten hän sanoi minulle - tai oikeastaan sanominen näkyi suomeksi tekstityksenä - vanhan miehen itsevarmuudella, hieman säälivään mutta painokkaaseen sävyyn: "Maintenenkaan maa ei pidä hulluista." Sen jälkeen hän jatkoi matkaa. Kamera siirtyi hetken päästä taakseni yläviistoon, ja näin itseni kävelemässä hajaantuvan joukon mukana tilanteesta pois päin jossain kivirakennusten sulkemalla vanhan näköisellä aukiolla. Näytin ja vaikutin siltä kuin joku aavistuksen oikeaa rumempi ja läskimpi Chaplin.

*

Aamulla mietin kuumeisena, mistä kummasta tuo kalevalaistyylinen painotus "maintenenkaan maa" oli tullut. Tiesin kyllä, mitä Arafat tarkoitti: "maiden joukosta kaikkein main", siis "maamaisin" tms. Mutta oikeasti suomeksi se olisi paremminkin ollut mainteninkaan, siis i:llä.

Vasta seuraavana päivänä sen tajusin: olin yläasteikäisenä ensi kerran englannin sanan "maintenance" kohdatessani niputtanut sen hajamielisenä sanan "main" (pääasiallinen jne.) joksikin johdokseksi, enkä opeteltuani sanan enää ollut koskaan puinut sen merkitystä. Nyt yhtäkkiä ymmärsin, mitä se tarkoitti: latinaksi/ranskaksi juuri "kädessäpitoa".

*

Miksi sitten mieli pitää tätä merkityskudosten nivoilua niin tärkeänä, että herättää vaikka kesken unen? Tähän voin vastata vain arvaamalla, mutta ehkäpä asia on suunnilleen näin: ihminen tarvitsee kognitiivista kapasiteettiaan ennen muuta tehdäkseen riittävän syviä ja kauniita virheitä. Virheitä ja muita paradigmapoikkeamia mieli käyttää ankkuripisteinä ja markkereina, joita pitkin se pystyy kiipeilemään ajassa. 

Näin voi esimerkiksi jälkeenpäin tietyn haavan parannuttua muistaa, missä päin oman mielen tekstuuria on ollut jokin tärkeä risteys, jossa käännös on tapahtunut mielivaltaisempaan tai jopa huonompaan suuntaan kuin oma keho pystyi tuolla hetkellä tunnustamaan.

fauni

Kerran suuressa toimistotalossa ikkunoita pestessäni kohtasin naisen. Hän oli jäänyt viimeiseksi töihin, eikä huomannut minua, joka olin tullut hakemaan automaatista kahvia. Niinpä hän kesken puuhiensa viimein minut havaitessaan laittoi kädet ristiin rintakehälleen, kalpeni, haukkoi hetken henkeään, ja sai viimein sanotuksi: "huh, että minä säikähdin..."

Sitten nainen katsoi minua tovin yrittäen loihtia kasvoilleen jonkinlaista puolittaista työpaikkahymyä. Seisoin hänen edessään hieman kasaan lysähtäneenä; hiki ja pöly kirvelivät silmiä, joissa oli pitkäaikaisen henkisen taustapahoinvoinnin ja selkärangasta käsin kehoa vääntäneen työpäivän kipujen sinne asettama epämääräinen kyynelverho. Aistin, kuinka kasvoni sykkivät ja kiilsivät kuin allergiareaktiona koko elämään. Vaatteet hiostivat ja estivät liikkumista haarniskan lailla, olalla oli pari nokista rättiä. Karvani sojottivat kasvoilla ja päälealella miten sattuu, ja hengityksen raskaudesta kuuli heti, että sisäelimeni olivat kooltaan edessä seisovan hennon olennon vastaavien jokin monikerta.

Sekunnin kymmenykset valuivat hitaasti kuin pisarat kasvoillani ja olkapäälläni. Nainen katsoi minua jonkinlaista reaktiota odottaen. En jaksanut inahtaakaan. Yritin kyllä hymähtää, mutta lihakset olivat jostain kaukaa niskasta asti liian kireät.

Naisen kädet alkoivat hitaasti nousta uudestaan puolustusasentoon, kuin hän olisi yrittänyt varmistaa, että hänen sydämensä pysyy hänen kehonsa sisällä. Hiljalleen, ennen hätäistä selin kääntymistä ja toimistotyöntekijän huojuvin askelin suoritettua karkuunkipitystä hänen kasvoilleen levisi uusi, tällä kertaa harkitumpi kauhu.

taloushegemonian kampittamattomuus moraalisen epäonnistumisemme oireena

Ideologisen kapitalismin (ei erotuksena "kommunismista" vaan markkinataloudesta) pakotettu salailukulttuuri - esimerkiksi ei-julkisen sopimisen oikeus on siinä aivan olennainen osa feodalistisen perinteen jatkumona - tekee sen, etteivät ihmiset tyypillisesti ollenkaan hahmota tosiasiallisia rahan liikkeitä arkielämässään. Asennehan voi olla esimerkiksi vaikka kuinka kansallismielinen/protektionistinen, mutta harva sen sijaan juo esimerkiksi Suomessa tuotettua kahvia, tai Suomen tessin mukaisesti tuotettua kahvia. Suurimmalle osalle ei tulisi mieleenkään vaatia pankiltaan sen omaa toimintaa koskevia tiliotteita. Ihminen itse on yhteiskuntansa jäsenyyden ikuinen anoja.¹

Esimerkit nyt valaisemassa sitä, kuinka subjektiivisen tuottavuusmielteen logiikka läpäisee nykyään kaiken, myös itse kansallisvaltiot. Tavallisten länkkäreiden kohtaamat rahasummat palkoista hintoihin sisältävät sisäänleivottuina kaikenlaisten historiallisen eriarvoisuuksien lasteja, ja tämän päällä yksittäisten markkinapelureiden panos on lopulta moraalisessa mielessä jonkinlainen jäävuoren huippu kaikenmaailman hyvällä omallatunnolla pikkusijoituksia tekevien tavisten massaan verrattuna.

Oikeasti olennaisia kysymyksiä nykyisessä tajunnantilassa ovat esimerkiksi sellaiset, miksi ihmisten moraalinen voima ei riitä vaikka talouden informaatioalustan haltuunottoon (esimerkiksi facebook on vähän sama kuin joku kolonisaation aikana olisi julistanut meret omakseen ja verotusoikeuteensa kuuluvaksi jossain toimistossa istuen, ja kaikki olisivat sitten "uskoneet" sen kuin paavin bullan); taikka toisena kysymyksenä, miksi ihmiset eivät pysty perustamaan vaikka suurimmille ja tuotannosta irtautuneimmille yhtiöille tahallista luottotappiota tuottavia osuuskuntia.

Vastaus taitaa olla, että emme ole missään olennaisissa kysymyksissä enää me-subjekteja. Siksi emme ikään kuin jaksa ahdistua riittävästi epäoikeudenmukaisuudesta, ja koemme alitajuisesti, että saamme, mitä ansaitsemme. Samalla ainoaksi sisäryhmän puolustukseksi määräytyy kitkerä räksytys - riidan perusaihe, eli se, kuka lopulta kuuluu lukea omaan tiukasti ymmärrettyyn moraaliyhteisöön ja ketä ei, on lähes ajaton.² (Kansallisvaltiossa on tietenkin periaatteessa tiettyä "luonnollisuutta", mutta ongelmallisen siitä tekee kuitenkin se, että oikeastaan jokaisen uskottavan kansallisvaltion varsinainen taloudellinen alaluokka on viimeistään "palveluyhteiskuntien" kauden myötä sijainnut sen itsensä ulkopuolella, toisissa maissa.)

Jos taas jotain moraalista voimaa haastaa liberalismin uskonnollistuminen rationaaliselta pohjalta olisi olemassa, silloin esimerkiksi perusturvan voisi lypsää systeemistä ulos jonkinlaisena "osakkuutena" ilman että sitä joutuisi edes leimaamaan vasemmistolaiseksi hankkeeksi. Vanhanmallisen perusturvan ongelma tästä - kieltämättä utopistisesti maalailemastani - näkökulmasta on sen *pienuus* ostovoimassa mitattuna. Eli se on oikeastaan tulonsiirto takaisin niille, joilla jo on, ei markkinoita alhaalta muovaava voima. Samoin kapitalismin neuvostohenkinen suljettuus takaa sen, etteivät ihmiset voi selkeästi nähdä, millaisia prosesseja he ostohetkillään oikeasti kannattavat. Kuitissa ei lue, kuinka monta suomalaista työpaikkaa jokin sinivalkoiseksi brändätty korporaatio on milläkin mittapuulla tuhonnut tai aikeissa tuhota.³

Koetan tässä vain tehdä plastiseksi uskonnollisen liberalismin horroksen syvyyttä, ja samalla asettaa myös nuivuuden oireena oireiden joukkoon.

¹) Kerran kauan sitten liftausreissulla pysähdyin katselemaan mottoritierampilla ollutta liikennemerkkiä, 
jossa ei ollut mitään muuta kuin yliviivattu ihminen.

²) Aukeaa paradoksiensa kautta: jos vaikka nyt keski-ikäiset miehet olisivat oikeasti huolissaan vieraiden 
sopeutumisesta, he nimenomaan kannustaisivat yhteisönsä naisia suhteisiin näiden kanssa; 
todellisuudessahan jo heiton kaikinpuoleisesta absurdiudesta näkyy, että vieraat ovat enemmäkin 
jonkinlainen länsimaiden oman seksuaalisen ja muun, yleisemmänkin uusepäonnistuneisuuden 
aallonharjalla lipuva kiistakapula. Kerran eräs ystäväni kertoi tilanteesta, jossa ajallemme tyypillisessä 
"kaksoismielenosoituksessa" joku aidan toisella puolella ollut oikeistolainen oli kuulemma huutanut jossain 
vaiheessa sanat "naisrauhaa, vitun huora".

³) Omistava taho on todennäköisesti jokin mihinkään maahan sitoutumaton holding-yhtiö, joka mittaa
 jatkuvasti, kuinka kauas emämaasta - eli yrityksen kasvun alkuedellytykset luoneesta maasta - eri 
prosessit on vielä kannattavaa ulkoistaa. Työsuhteen oheiskulut ja riskit pyritään maksattamaan 
tyypillisesti pakkoyrittäjien ketjuilla. Esimerkiksi itse olin töissä edesmenneellä Valtion 
Tietokonekeskuksella Liettuassa suunnilleen Suomen sosiaaliturvan suuruisella palkalla.

liberté, egalité, banalité

Talouskeskustelua voisi tervehdyttää - sen lisäksi, että tunnustettaisiin, ettei taloutta ole ontologisesti olemassa¹ - ihan jo se, että rahaa tarkasteltaisiin realistisesti palkintona esimerkillisestä keskinkertaisuudesta, ei suinkaan palkintona esimerkillisestä suoriutumisesta.

Rahalla maksaminenhan tarkoittaa kielelle käännettynä jotakin semmoista, että "tunnustan, ettei haluni ole yksilöllinen". (Sen lisäksi, että kaikki kauppaan romahtaminen on tietenkin aina sen tunnustamista, ettei tilanteessa ole mitään luovuutta, eli emergenssiä, jolle ei vielä ole mittapuuta.) Tästä voikin johtaa kaksi lisälakia: a) rahan kerääminen tarkoittaa, että tuntee jonkinlaista jatkuvaa halua olla entistäkin vähemmän yksilöllinen; b) onnistuminen rahan itseisarvoisessa keräämisessä tarkoittaa vielä tämän lisäksi, että ihminen on myöskin kykenevä tarjoamaan toisille jotakin poikkeuksellisen banaalia.

Taloudellinen eriarvoisuus muodostuu - sen tärkeimmän syyn lisäksi, että se on todella monella tasolla historiallisten jatkumojen tulosta - pitkälti siitä, että lopulta vain harvassa ihmisessä (ja porukassa) esiintyy luonnostaan tuo edellisissä tarkoitettu eräänlainen "radikaali kaksoisbanaliteetti". Kun tämä asia on kerran selvitetty, voisimme edes pohtia realistisesti, haluammeko oikeasti antaa ehdottoman, joka elämänalueelle ulottuvan päätösvallan yhteisöissämme niiden kaikkein keskinkertaisimmille "yksilöille" - ja jos, niin miksi.

Huomautan vielä, ettei johtopäätös automaattisesti ole, että systeemi olisi tällä hetkellä yleiset (tekniset ym.) reunaehdot huomioiden kaikilla tasoilla huonoin ajateltavissa oleva. 

Yhtäältä on kyllä selviä merkkejä siitä, että nykymuotoinen kapitalismileikki alkaa toteutua enenevässä määrin itse todellisuuden kustannuksella - en viittaa tällä nyt edes demografisten ja ekologisten katastrofien suuruisiin kolossaaliongelmiin, vaan ihan vain siihen jatkuvaan pikkupräntillisten sopimusten saneltuun allekirjoitteluun kulminoituvaan, vastuun iänikuisen ulkoistamisen ja prosesseihin hukuttamisen maailmaan, jossa realiteetteja yritetään manageroida merkkamalla raksia ruutuun ja panemalla silmät kiinni. "Todennäköisesti tein työni. Neuvotelkaa vakuutusyhtiön kanssa, jos ei tunnu siltä."

Taas toisaalta on niin, että nykyisen narsismin vallitessa suoritettava taloudellinen tasaus saattaisi tehdä taloudellisella touhuamisella rumuuttaan ja tyhmyyttään kompensoivien tavisten - varsinkin tavisäijien - elämästä lopullisesti täysin sietämätöntä. Tästäkin on jo selviä oireita näkyvissä.

Kysymys kuuluukin, mistä tempaista jokin vastavoima orastavalle mimeettiselle singulariteetille.

¹) Filosofian laitokselta tulleen, talouden sosiaalisen ontologian piirissä olemassaolevaksi tunnustavan 
palautteen perusteella totean seuraavaa:  tarkoitan tässä nyt lähinnä kysymystä siitä, onko olemassa 
"taloutta", joka ei olisi todellisuuteen otetun näkökulman siksi värjäämää. Ihminen, joka haluaa 
rikastua, tai vaikka hakeutua sorrettuuden uhripositioon, näkee esimerkiksi niin kutsutun "työn" helposti 
taloutena, vaikka sen voisi aivan hyvin nähdä myös jo lähtökohtaisesti sadomasokistisena rituaalina,
esimerkiksi ikkunanpesun toispuoleisena aerobicina, jonka pitkän aikavälin tarkoitus on aiheuttaa niska- ja 
hartiakipua. (Kiiltävien pintojen luontihan, esimerkiksi juuri kiinteistönhuolloksi naamioituna, on itse asiassa 
erittäin hyvä esimerkki "arvon" illusorisuudesta ja sukulaisuudesta seksuaalisiin patoutumiin.)