tsatee ja maintenin maa

Tsatee ja maintenin maa ovat oikeastaan aika eri asioita, mutta kumpikin valaisee hieman ihmistajunnan toimintaa. Kerron niistä erikseen.

I. 

Kuuntelinpa kerran ennen nukkumaanmenoa italopoppia. Lapsuudessani meillä oli ollut hyvin rajallisesti ei-aikuismaista musiikkia tarjolla, mutta isäni oli ostanut kerran heräteostoksena kasetillisen vanhoja italialankielisiä pop-klassikkoja. Sitä kasettia, kuten kaikkia muita vähääkään kuuntelukelpoisempia kasetteja, kuunneltiin sitten sisarusten kesken riekaleiksi.

*

Näin seuraavana yönä unta hahmosta, jonka olin tuntenut nuoruudessani sattuman ja kirjeenvaihdon kautta, ja jonka kanssa edellisestä yhteydenpidosta oli kulunut tässä vaiheessa monia, monia vuosia. Ihmettelin aamulla hetken, että mitenkäs nyt yhtäkkiä näin. Sitten tajusin: klassikossa Quando quando quando mainitaan suomalainen nimi. Kirjoitinkin henkilölle leikilläni, että mikä se sun tsatee (biisin kohta 0.59-1.02) oikeastaan on.

*

Oikeasti mielenkiintoinen kysymys on, oliko koko hahmo astunut elämääni siksi, että alitajuntani linkitti hänet kummankaan yhtään ymmärtämättä lapsuuteni muistomaailmoihin. En väitä, että näin kävi, mutta pidän tällaisia asioita ainakin paljon mahdollisempina kuin vaikka sitä, että vallitsevassa yhteiskuntamuodossamme olisi jotain järkeä.

II.

Tuossa vuosi sitten kääntelin saksankielistä teknologista materiaalia. Tuli vastaan käsittelyä tarkoittava termi Handhabung. Tajusin sitten hetken päästä kaupungissa samoillessa ensi kerran, että kunnossapitoa tarkoittava unkarinkielinen termi karbantartás on oikeastaan jokin peilikäännös tuosta: "kädessäpito" (tai oikeastaan "käsivarressa pito").

*

Seuraavana yönä näin kummallista unta: Jasser Arafat (en ymmärrä edelleenkään sitä, miksi juuri hän, mutta sekin selvinnee, jos elän vielä riittävän kauan) kätteli rivissä seisovia ihmisiä. Minäkin lukeuduin heihin, ja tiesimme, että jonkun kohdalla hän antaisi jonkin suuren ylimääräisen tunnustuksen. Niinpä kun hän hieman nyki ja ryki kohdallani, tunnelma tiivistyi, ja tunsin hetkeksi olevani tärkeä henkilö, tai ainakin että kohta ehkä olisin. Kamera oli tässä vaiheessa täysin silmieni kohdalla, näin oman oikean käteni vaappuvan kuvan alareunassa.

Arafat vakavoitui. Sitten hän sanoi minulle - tai oikeastaan sanominen näkyi suomeksi tekstityksenä - vanhan miehen itsevarmuudella, hieman säälivään mutta painokkaaseen sävyyn: "Maintenenkaan maa ei pidä hulluista." Sen jälkeen hän jatkoi matkaa. Kamera siirtyi hetken päästä taakseni yläviistoon, ja näin itseni kävelemässä hajaantuvan joukon mukana tilanteesta pois päin jossain kivirakennusten sulkemalla vanhan näköisellä aukiolla. Näytin ja vaikutin siltä kuin joku aavistuksen oikeaa rumempi ja läskimpi Chaplin.

*

Aamulla mietin kuumeisena, mistä kummasta tuo kalevalaistyylinen painotus "maintenenkaan maa" oli tullut. Tiesin kyllä, mitä Arafat tarkoitti: "maiden joukosta kaikkein main", siis "maamaisin" tms. Mutta oikeasti suomeksi se olisi paremminkin ollut mainteninkaan, siis i:llä.

Vasta seuraavana päivänä sen tajusin: olin yläasteikäisenä ensi kerran englannin sanan "maintenance" kohdatessani niputtanut sen hajamielisenä sanan "main" (pääasiallinen jne.) joksikin johdokseksi, enkä opeteltuani sanan enää ollut koskaan puinut sen merkitystä. Nyt yhtäkkiä ymmärsin, mitä se tarkoitti: latinaksi/ranskaksi juuri "kädessäpitoa".

*

Miksi sitten mieli pitää tätä merkityskudosten nivoilua niin tärkeänä, että herättää vaikka kesken unen? Tähän voin vastata vain arvaamalla, mutta ehkäpä asia on suunnilleen näin: ihminen tarvitsee kognitiivista kapasiteettiaan ennen muuta tehdäkseen riittävän syviä ja kauniita virheitä. Virheitä ja muita paradigmapoikkeamia mieli käyttää ankkuripisteinä ja markkereina, joita pitkin se pystyy kiipeilemään ajassa. 

Näin voi esimerkiksi jälkeenpäin tietyn haavan parannuttua muistaa, missä päin oman mielen tekstuuria on ollut jokin tärkeä risteys, jossa käännös on tapahtunut mielivaltaisempaan tai jopa huonompaan suuntaan kuin oma keho pystyi tuolla hetkellä tunnustamaan.