juutalaisuuden roolista euroopassa

Tähän pieni selitys. Harvaan asutuilla maillaan toisen maailmansodan jälkeen pamauksella urbanisoituneet pohjoiseurooppalaiset, varsinkaan suomalaiset, eivät havaitakseni kunnolla ymmärrä antisemitismin meemiä. Siis että se voi idässä vaikuttaa, vaikka juutalaisia ei enää ole eksplisiittisenä ryhmänä miltei olemassakaan. 
 Kyseessä on jo feodalismin aikana itänyt, ja oikeastaan ehkä vahvimmin juuri tuolloin vaikuttanut kaikenlaista sporadisuutta (hajaorganisaatiota) ja nomadiutta kohtaan tunnettava viljelijöiden - ja sittemmin pikkuporvareiden - valikoimaton perusinho.

Tunteessa yhdistyy yhtältää asettuneeseen ja normipaineeseen syvälle uponneeseen elämänmuotoon liittyvä omien siipien katkomisesta tunnettava peruskatkeruus, eli kokemus, että jokin "konttoriorganisaatio" - huom. asian toisintuminen nykyisissä salaliittoteorioissa - pelaa pingistä oman pään yläpuolella, ja toisaalta ajaton tuntemus, että paljon vaeltavat viis veisaavat paikallisesta moraalista ja "tuovat tauteja" - tunne on siis ollut aikanaan sekaisin sosiaalipsykologista/biologista ja vainoharhaista perua, sekaisin "luonnollista" hylkimistä ja toisaalta sen piikkiin laitettavia alemmuuskomplekseja ja syntipukkiefektejä. Pikkuporvarillisessa, jo muutoinkin suhteellisen liikkuvassa modernissa maailmassa tietenkin jälkimmäiset motiivit painottuivat aivan äärimmilleen.

"Juutalainen" tarkoittaa Keski-Euroopan korrektiutta edeltävän ajan diskursseissa laajimmillaan mitä tahansa poikkeavuutta tai poikkeavuuden leväperäistä sallimista, arveluttavaa avarakatseisuutta tai oikeastaan vaikka syrjäänvetäytyvyyttä. Se on oikeastaan kippistelyn vastakohta, ei esimerkiksi kristinuskon. Kokonaiset olemisen tavat ja jopa ammattikunnat on perinteisesti koettu "juutalaisina". Kun Vladimir "suomensyöjä" Žirinovskilta kysyttiin 90-luvulla, miten hän voi olla samaan aikaan antisemitisti ja puoliksi juutalainen, hän kuittasi, ettei hän ollut suinkaan juutalainen, vaan "äidin puolelta venäläinen ja isän puolelta journalisti".