taloushegemonian kampittamattomuus moraalisen epäonnistumisemme oireena

Ideologisen kapitalismin (ei erotuksena "kommunismista" vaan markkinataloudesta) pakotettu salailukulttuuri - esimerkiksi ei-julkisen sopimisen oikeus on siinä aivan olennainen osa feodalistisen perinteen jatkumona - tekee sen, etteivät ihmiset tyypillisesti ollenkaan hahmota tosiasiallisia rahan liikkeitä arkielämässään. Asennehan voi olla esimerkiksi vaikka kuinka kansallismielinen/protektionistinen, mutta harva sen sijaan juo esimerkiksi Suomessa tuotettua kahvia, tai Suomen tessin mukaisesti tuotettua kahvia. Suurimmalle osalle ei tulisi mieleenkään vaatia pankiltaan sen omaa toimintaa koskevia tiliotteita. Ihminen itse on yhteiskuntansa jäsenyyden ikuinen anoja.¹

Esimerkit nyt valaisemassa sitä, kuinka subjektiivisen tuottavuusmielteen logiikka läpäisee nykyään kaiken, myös itse kansallisvaltiot. Tavallisten länkkäreiden kohtaamat rahasummat palkoista hintoihin sisältävät sisäänleivottuina kaikenlaisten historiallisen eriarvoisuuksien lasteja, ja tämän päällä yksittäisten markkinapelureiden panos on lopulta moraalisessa mielessä jonkinlainen jäävuoren huippu kaikenmaailman hyvällä omallatunnolla pikkusijoituksia tekevien tavisten massaan verrattuna.

Oikeasti olennaisia kysymyksiä nykyisessä tajunnantilassa ovat esimerkiksi sellaiset, miksi ihmisten moraalinen voima ei riitä vaikka talouden informaatioalustan haltuunottoon (esimerkiksi facebook on vähän sama kuin joku kolonisaation aikana olisi julistanut meret omakseen ja verotusoikeuteensa kuuluvaksi jossain toimistossa istuen, ja kaikki olisivat sitten "uskoneet" sen kuin paavin bullan); taikka toisena kysymyksenä, miksi ihmiset eivät pysty perustamaan vaikka suurimmille ja tuotannosta irtautuneimmille yhtiöille tahallista luottotappiota tuottavia osuuskuntia.

Vastaus taitaa olla, että emme ole missään olennaisissa kysymyksissä enää me-subjekteja. Siksi emme ikään kuin jaksa ahdistua riittävästi epäoikeudenmukaisuudesta, ja koemme alitajuisesti, että saamme, mitä ansaitsemme. Samalla ainoaksi sisäryhmän puolustukseksi määräytyy kitkerä räksytys - riidan perusaihe, eli se, kuka lopulta kuuluu lukea omaan tiukasti ymmärrettyyn moraaliyhteisöön ja ketä ei, on lähes ajaton.² (Kansallisvaltiossa on tietenkin periaatteessa tiettyä "luonnollisuutta", mutta ongelmallisen siitä tekee kuitenkin se, että oikeastaan jokaisen uskottavan kansallisvaltion varsinainen taloudellinen alaluokka on viimeistään "palveluyhteiskuntien" kauden myötä sijainnut sen itsensä ulkopuolella, toisissa maissa.)

Jos taas jotain moraalista voimaa haastaa liberalismin uskonnollistuminen rationaaliselta pohjalta olisi olemassa, silloin esimerkiksi perusturvan voisi lypsää systeemistä ulos jonkinlaisena "osakkuutena" ilman että sitä joutuisi edes leimaamaan vasemmistolaiseksi hankkeeksi. Vanhanmallisen perusturvan ongelma tästä - kieltämättä utopistisesti maalailemastani - näkökulmasta on sen *pienuus* ostovoimassa mitattuna. Eli se on oikeastaan tulonsiirto takaisin niille, joilla jo on, ei markkinoita alhaalta muovaava voima. Samoin kapitalismin neuvostohenkinen suljettuus takaa sen, etteivät ihmiset voi selkeästi nähdä, millaisia prosesseja he ostohetkillään oikeasti kannattavat. Kuitissa ei lue, kuinka monta suomalaista työpaikkaa jokin sinivalkoiseksi brändätty korporaatio on milläkin mittapuulla tuhonnut tai aikeissa tuhota.³

Koetan tässä vain tehdä plastiseksi uskonnollisen liberalismin horroksen syvyyttä, ja samalla asettaa myös nuivuuden oireena oireiden joukkoon.

¹) Kerran kauan sitten liftausreissulla pysähdyin katselemaan mottoritierampilla ollutta liikennemerkkiä, 
jossa ei ollut mitään muuta kuin yliviivattu ihminen.

²) Aukeaa paradoksiensa kautta: jos vaikka nyt keski-ikäiset miehet olisivat oikeasti huolissaan vieraiden 
sopeutumisesta, he nimenomaan kannustaisivat yhteisönsä naisia suhteisiin näiden kanssa; 
todellisuudessahan jo heiton kaikinpuoleisesta absurdiudesta näkyy, että vieraat ovat enemmäkin 
jonkinlainen länsimaiden oman seksuaalisen ja muun, yleisemmänkin uusepäonnistuneisuuden 
aallonharjalla lipuva kiistakapula. Kerran eräs ystäväni kertoi tilanteesta, jossa ajallemme tyypillisessä 
"kaksoismielenosoituksessa" joku aidan toisella puolella ollut oikeistolainen oli kuulemma huutanut jossain 
vaiheessa sanat "naisrauhaa, vitun huora".

³) Omistava taho on todennäköisesti jokin mihinkään maahan sitoutumaton holding-yhtiö, joka mittaa
 jatkuvasti, kuinka kauas emämaasta - eli yrityksen kasvun alkuedellytykset luoneesta maasta - eri 
prosessit on vielä kannattavaa ulkoistaa. Työsuhteen oheiskulut ja riskit pyritään maksattamaan 
tyypillisesti pakkoyrittäjien ketjuilla. Esimerkiksi itse olin töissä edesmenneellä Valtion 
Tietokonekeskuksella Liettuassa suunnilleen Suomen sosiaaliturvan suuruisella palkalla.