fauni

Kerran suuressa toimistotalossa ikkunoita pestessäni kohtasin naisen. Hän oli jäänyt viimeiseksi töihin, eikä huomannut minua, joka olin tullut hakemaan automaatista kahvia. Niinpä hän kesken puuhiensa viimein minut havaitessaan laittoi kädet ristiin rintakehälleen, kalpeni, haukkoi hetken henkeään, ja sai viimein sanotuksi: "huh, että minä säikähdin..."

Sitten nainen katsoi minua tovin yrittäen loihtia kasvoilleen jonkinlaista puolittaista työpaikkahymyä. Seisoin hänen edessään hieman kasaan lysähtäneenä; hiki ja pöly kirvelivät silmiä, joissa oli pitkäaikaisen henkisen taustapahoinvoinnin ja selkärangasta käsin kehoa vääntäneen työpäivän kipujen sinne asettama epämääräinen kyynelverho. Aistin, kuinka kasvoni sykkivät ja kiilsivät kuin allergiareaktiona koko elämään. Vaatteet hiostivat ja estivät liikkumista haarniskan lailla, olalla oli pari nokista rättiä. Karvani sojottivat kasvoilla ja päälealella miten sattuu, ja hengityksen raskaudesta kuuli heti, että sisäelimeni olivat kooltaan edessä seisovan hennon olennon vastaavien jokin monikerta.

Sekunnin kymmenykset valuivat hitaasti kuin pisarat kasvoillani ja olkapäälläni. Nainen katsoi minua jonkinlaista reaktiota odottaen. En jaksanut inahtaakaan. Yritin kyllä hymähtää, mutta lihakset olivat jostain kaukaa niskasta asti liian kireät.

Naisen kädet alkoivat hitaasti nousta uudestaan puolustusasentoon, kuin hän olisi yrittänyt varmistaa, että hänen sydämensä pysyy hänen kehonsa sisällä. Hiljalleen, ennen hätäistä selin kääntymistä ja toimistotyöntekijän huojuvin askelin suoritettua karkuunkipitystä hänen kasvoilleen levisi uusi, tällä kertaa harkitumpi kauhu.