liberté, egalité, banalité

Talouskeskustelua voisi tervehdyttää - sen lisäksi, että tunnustettaisiin, ettei taloutta ole ontologisesti olemassa¹ - ihan jo se, että rahaa tarkasteltaisiin realistisesti palkintona esimerkillisestä keskinkertaisuudesta, ei suinkaan palkintona esimerkillisestä suoriutumisesta.

Rahalla maksaminenhan tarkoittaa kielelle käännettynä jotakin semmoista, että "tunnustan, ettei haluni ole yksilöllinen". (Sen lisäksi, että kaikki kauppaan romahtaminen on tietenkin aina sen tunnustamista, ettei tilanteessa ole mitään luovuutta, eli emergenssiä, jolle ei vielä ole mittapuuta.) Tästä voikin johtaa kaksi lisälakia: a) rahan kerääminen tarkoittaa, että tuntee jonkinlaista jatkuvaa halua olla entistäkin vähemmän yksilöllinen; b) onnistuminen rahan itseisarvoisessa keräämisessä tarkoittaa vielä tämän lisäksi, että ihminen on myöskin kykenevä tarjoamaan toisille jotakin poikkeuksellisen banaalia.

Taloudellinen eriarvoisuus muodostuu - sen tärkeimmän syyn lisäksi, että se on todella monella tasolla historiallisten jatkumojen tulosta - pitkälti siitä, että lopulta vain harvassa ihmisessä (ja porukassa) esiintyy luonnostaan tuo edellisissä tarkoitettu eräänlainen "radikaali kaksoisbanaliteetti". Kun tämä asia on kerran selvitetty, voisimme edes pohtia realistisesti, haluammeko oikeasti antaa ehdottoman, joka elämänalueelle ulottuvan päätösvallan yhteisöissämme niiden kaikkein keskinkertaisimmille "yksilöille" - ja jos, niin miksi.

Huomautan vielä, ettei johtopäätös automaattisesti ole, että systeemi olisi tällä hetkellä yleiset (tekniset ym.) reunaehdot huomioiden kaikilla tasoilla huonoin ajateltavissa oleva. 

Yhtäältä on kyllä selviä merkkejä siitä, että nykymuotoinen kapitalismileikki alkaa toteutua enenevässä määrin itse todellisuuden kustannuksella - en viittaa tällä nyt edes demografisten ja ekologisten katastrofien suuruisiin kolossaaliongelmiin, vaan ihan vain siihen jatkuvaan pikkupräntillisten sopimusten saneltuun allekirjoitteluun kulminoituvaan, vastuun iänikuisen ulkoistamisen ja prosesseihin hukuttamisen maailmaan, jossa realiteetteja yritetään manageroida merkkamalla raksia ruutuun ja panemalla silmät kiinni. "Todennäköisesti tein työni. Neuvotelkaa vakuutusyhtiön kanssa, jos ei tunnu siltä."

Taas toisaalta on niin, että nykyisen narsismin vallitessa suoritettava taloudellinen tasaus saattaisi tehdä taloudellisella touhuamisella rumuuttaan ja tyhmyyttään kompensoivien tavisten - varsinkin tavisäijien - elämästä lopullisesti täysin sietämätöntä. Tästäkin on jo selviä oireita näkyvissä.

Kysymys kuuluukin, mistä tempaista jokin vastavoima orastavalle mimeettiselle singulariteetille.

¹) Filosofian laitokselta tulleen, talouden sosiaalisen ontologian piirissä olemassaolevaksi tunnustavan 
palautteen perusteella totean seuraavaa:  tarkoitan tässä nyt lähinnä kysymystä siitä, onko olemassa 
"taloutta", joka ei olisi todellisuuteen otetun näkökulman siksi värjäämää. Ihminen, joka haluaa 
rikastua, tai vaikka hakeutua sorrettuuden uhripositioon, näkee esimerkiksi niin kutsutun "työn" helposti 
taloutena, vaikka sen voisi aivan hyvin nähdä myös jo lähtökohtaisesti sadomasokistisena rituaalina,
esimerkiksi ikkunanpesun toispuoleisena aerobicina, jonka pitkän aikavälin tarkoitus on aiheuttaa niska- ja 
hartiakipua. (Kiiltävien pintojen luontihan, esimerkiksi juuri kiinteistönhuolloksi naamioituna, on itse asiassa 
erittäin hyvä esimerkki "arvon" illusorisuudesta ja sukulaisuudesta seksuaalisiin patoutumiin.)