kansalaissodasta

Joskus varhaisteininä tapahtui tämä, koulun liikunnan tunnilla. Jotakin mitä lie koordinaatioharjoitusta varten oli laitettu rivi tötsiä tartanille. Kuljeskelin ajatuksissani keskellä spektaakkelia, johon osallistuin hieman vastahakoisesti. Muistan, että minulla oli noihin aikoihin niin voimakas symmetriapakkomielle, että pidin päällä aina kahta paitaa, siis myös pitkähihaista, sisäliikunnassakin. Ulospäin esitetyn symmetrian alta olin alkanut sisältä taipumaan voimakkaasti vasemmalle. "Vasen kohtalo" tarkoittaa muuten unkariksi epäonnea ja yleistä kurjuutta. Toisaalta vasenkätisenä minulla oli epäonnessa kotikenttäetu.

Jollakin hetkellä, kun tunnilla ei ollut mitään äkšöniä käynnissä, potkaisin mitään pahaa tarkoittamatta yhden tötsän kumoon. Olin kulkenut ajatuksissani koko tilanteesta kauas pois, ja tarvitsin jalan heilautusta - ja ehkä myös edessäni näkyvän rivin geometrista kumoutumista - oikeastaan sisäisten mielenliikkeideni jatkeena, mieleni paisuntasäiliönä. En välittänyt vähääkään, aikoivatko minusta muutaman metrin sivussa seuraavaa harjoitusta virittävät ihmiset käyttää samaa tötsäriviä vai eivät.

*

Samalla luokalla, tai siis ne olivat oppiaineittain vaihtelevia ryhmiä muistaakseni jo tuolloin, oli myös muuan poika, joka oli alkanut selkeästi tavoitella uskottavan aikuisen miehen habitusta. Kaupunkimme oli hänen mielestään "punainen". Luulen näin jälkeenpäin, että tuo viriämä oli vahvasti homoeroottinen. Tarkemmin kaappihomoeroottinen. Ei voi riittävästi painottaa, kuinka henkisesti tukahtunut ilmapiiri keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa tuolloin oli, ja miten vahvasti yleinen näivetys koversi itse kunkin sisintä.

Itse olin aika pienikokoinen, ilmiemotionaalinen ja vahvasti taipuvainen tekemään asioita omalla, usein oudoksutulla tavallani, joten tuo reippaammanpuoleinen henkilö oli nimenomaan tuossa elämänvaiheessa - konflikti oli siis tilapäinen - ihan vartavasten valinnut minut räsynukeksi, jota hän saattoi järjestyksen kaipuun puuskissaan riepotella. Väliin toiminta taisi olla nykyisin lässysilmin aika hurjankin näköistä.

Poliisiystäväni silmissä olin varmaan kutakuinkin se, mitä Haisuli edustaa Muumilaaksossa, plus lisäahdistusta tuova olemukseen nähden asymmetrinen sivistystaso. Koska olin niin materiaalisesti kuin käytännön pelin tasollakin ulalla Kauniit ja rohkeat -sarjaan kulminoituvista sosiaalisista signaalijärjestelmistä, jokainen hetki, jolloin en ollut jossain asiassa myös objektiivisesti huono, tuntui olevan pieni uhka järjestykselle. Näitä hetkiä itse asiassa riitti, ja minä olin rehellisesti sanottuna oppinut kierosti nauttimaan tästä jatkuvasta nettiä edeltävän trollauksen mahdollisuudesta.

*

Tötsän kaatuminen oli pavlovilainen signaali: ystäväni - hänen toiveammattinsa taisi olla poliisi - ryntäsi paikalle niin että sireenit vain puuttuivat. Tällä kertaa hän oli saanut päähänsä pakottaa minut sijoittamaan tötsän takaisin omalle paikalleen. Nyt kuitenkin tunsin, että omassa sielussani tuli jokin raja vastaan: lähdin juoksemaan täysiä karkuun, ja aistin, kuinka elimistössäni virisi jonkinlainen hormonivaste. Aavistin, että tässä tilanteessa kaikki kissalle (felis catus) maailmassamme suodut taistelukeinot olisivat osaltani käytössä tarpeen vaatiessa.

Jos nyt kaikenlaisten jekkujeni tai niinä koettujen ilmenemisten jälkeen olin tottunut pitäämään jotenkin "loogisena" ja kohtalonomaisena, että joku janttelaisen järjestyksen konkretisoitunut koura rituaalisesti pahoinpitelee minua, niin taasen "vahingossa", todellisuuteen nähden piirretyn ja orastavasti psykoottisen viivan takana tekemistäni rikkeistä en halunnut kantaa vastuuta. Päin vastoin: tunsin, että sieluni oli olemassa tuolla hetkellä ainoastaan juuri tuossa todellisuudesta irtoamisen modaliteetissa, ja että jos tuokin vietäisiin minulta, mitään ei jäisi jäljelle. Toistelin, että "ei sillä ole velvollisuutta suoristaa tötsää, joka sen kumoaa, vaan sillä, jota asia häiritsee". Koin tämän omaperäisen oikeuskäsityksen viipaleen tuolloin suoranaisena oivalluksena.

Vikkelyyttäni hyväksi käyttäen juoksentelin ympäri hallia karkuun koiramaisesti minua jahdannutta virkaintoilijaa. Liikunnan tunti oli osaltani toistaiseksi loppunut - tai siis tavallaan tietysti juuri alkanut. Jääkäri yritti jopa jäyhästä miesideaalistaan hieman tinkien opettajalle kanteluakin - tässä oli vaarana, ettei opettajalla ollut mitään mahdollisuutta nähdä siihen transsendenttiin maailmaan, jota itsetuntoni rippeillä puolustin. "Kaadoitko sä oikeasti sen tötsän?" Minulla ei vielä olisi ollut valmiina aristoteelis-kantilaista terminologiaa kuvailemaan tapahtuneen tosiolemusta.

Tötsä suoristettiin lopulta noin seitsemän minuutin, minut noin seitsemän vuoden kuluttua.